Työnhausta

Minusta tulee nyt mies. Äijä. Metsästäjä.

Luin nimittäin Sheryl Sandbergin (Facebook CEO) haastattelun, jossa hän kritisoi naisten vaatimattomuutta työnhaussa. Nainen ei hae työpaikkaa, ellei hän täytä lähes 100% ilmoituksen vaatimuksista ja toiveista. Miehelle riittää se, että hän täyttää 60% ja oppii sitten loput itse työnteossa. Niin totta, ainakin omalla kohdallani. Entisenä eturivin kilttinä hikarityttönä en ole uskaltanut ottaa riskejä työpaikkailmoituksia selatessani, koska hui.

Päätin muuttaa työnhakustrategiaani siis aika radikaalisti. Haen nyt töitä Suomesta, vaikka en täytä 100 % ilmoitusten vaatimuksista ja otan riskin, koska tiedän olevani nopea oppimaan ja omaksumaan uutta. Yritän ajatella itseäni ja kykyjäni realistisesti, en varman päälle pelaamisen suojista. Opettelen siis ajattelemaan kuin vaatimaton mies.

Se, että joku sanoo minulle "ei, et saanut nyt tätä työpaikkaa" ei nimittäin loppujen lopuksi tapa minua, eikä edes loukkaa millään henkilökohtaisella tasolla. Kyse on ihmisistä, jotka eivät tunne minua, he vain yksinkertaisesti hakevat parasta mahdollista työntekijää joukkoonsa ja sillä hyvä. Itsekin tekisin ihan samalla tavalla, jos olisin rekrytoija. Hekin yrittävät tehdä hommansa mahdollisimman hyvin ja tunnollisesti.

Epäonnistuminen opettaa ja kasvattaa valtavan paljon ihan oikeasti, eikä tämä ole vain kalifornialaista hippipuhetta. Kunhan sitä ei ota henkilökohtaisesti, eikä itketä sisäistä kympintyttöään tahallaan liikaa.

Syytän tästä uudesta, kiiltävästä minästäni psykoterapiakoulutustani ja mindfulnessia. En enää häiriinny ihan pienistä, vaan yksinkertaisesti yritän uudestaan. Suomalainen sisu on ehkä maailman hienoin asia ketsupin ja auringonpaisteen jälkeen. Miksi en oikeastaan kirjoittaisi siihen perustuvaa Self-Help -kirjaa Ameriikan markkinoille, haastaen mindfulness -hipit. Haa, ajattelen jo kuin uusi idolini Sheryl.
Hänellä on pakko olla joku suomalainen esi-isä jossain, sen verran kova mimmi.

Rehellisesti sanottuna osa minusta psyykkaa itseään vastaanottamaan ei kiitos -meilejä, joita saattaa alkaa tulla ensi viikolla, kun hakemieni työpaikkojen hakuajat umpeutuvat. Mindfulness-minä kestää tyynenä takapakit, hikariminä hajoaa hiukan, kun ei ollutkaan paras. Sisu ja optimismi sieltä kuitenkin aina päätyvät mitalisijoille, tavalla tai toisella. Suomineito palaa kesällä kotikoivujen katveeseen, vaikka tiellä olisi risuja, männynkäpyjä tai harmaita kiviä. Rakennan niistä vaikka majan, prkl.


P.S. Katsoin yliopistojen ranking -listalta vanhan opinahjoni eli UCC:n sijoituksen. Suomalaisista yliopistoista vain Helsinki ja Aalto olivat korkeammalla sijalla, UCC päihitti mm. Tampereen, Jyväskylän, Vaasan, Oulun, Turun ja Joensuun. Up The Rebels (heiluttaa Corkin punalippua), jei!! Kilpailuhenkinen, ai minäkö? En olisi tiennyt tuota, ellen olisi saanut linkkiä kyseiseen listaan, eli:
 http://www.timeshighereducation.co.uk/world-university-rankings/2012-13/world-ranking.
Sieltä voi katsoa oman alma materinsa listasijan. Kriteerit ovat kuulemma muuttuneet muutama vuosi sitten ja ovat suht luotettavat.

Irlannin yliopistot sijoittuivat todella hyvin, koska Irlanti panostaa lamankin keskellä koulutukseen (vielä) kiitettävästi. Siitä se vielä talouskin joskus nousee! Kehtaisiko tuota mainostaa jotenkin, kun lukemieni paluumuuttajien pelottelujuttujen perusteella Suomessa ei kuulemma arvosteta ulkomaista tutkintoa...? Onkohan asia tosiaan näin? Suomalaiset kuitenkin matkustavat, opiskelevat ja työskentelevät paljonkin pitkin maailmaa, joten se olisi aika omituista ja lyhytnäköistä. Lisäksi tulee vielä bonuksena kaikki se hinnoittelematon elämänkokemus, mitä matkustellessa ja ulkomailla asuessa ihan pakostakin haalii sisimpäänsä.