Akateemisten työttömyystilanne

Pikainen bloggaus.
Luin juuri keskustelupalstalta aika masentavan keskustelun: http://www.vauva.fi/keskustelu/3805462/ketju/no_eipa_loydy_tekevalle_toita_en_jaksa_enaa_edes_etsia_antaa_olla

Hirveää rahan-, kykyjen- ja koulutuksen hukkaa, kun työhaluiset, koulutetut ja motivoituneet ihmiset eivät kertakaikkiaan saa töitä mistään!
Työttömyysprosentti on Suomessa silti huomattavasti matalampi (9,0%) kuin Irlannissa (14,5%) ja Irlannin lukua madaltaa myös jatkuva maastamuutto mm. Australiaan, Kanadaan, Britteihin ja Yhdysvaltoihin.  Irlannin perinteinen varaventtiili poistaa siis pahimmat paineet. Mikäli nuo ihmiset olisivat jääneet Irlantiin, olisi työttömyysprosentti lähellä Espanjan luokkaa.

Mitähän keksisin, että pääsisin haastatteluun ja vakuuttaisin suomalaiset työnantajat palkkaamaan minut, kun kilpailu on noin hurjaa..? Työhalut olisivat kovat. Täytyy tässä suunnitella uusia strategioita, käydä läpi cv:tä vielä kerran, levittää sanaa ja katsoa, jos pian vaikka onnistaisi. Missä on tahtoa, siellä on tie. Jossain.

Puolalaista viisautta

Alla sunnuntain lehden työpaikkailmoitukset. Kaikki ne.

Irlannissa työpaikkoihin tosin yleensä haetaan recruitment agency:n kautta, mutta kyllä silti muutama vuosi sitten sunnuntain lehden sivut olivat täynnä kaikenlaisia ilmoituksia, sieltä löysin parikin työpaikkaa itselleni 2000 -luvun alussa. Oma CV:ni on ollut eräällä rekryfirmalla jo muutaman vuoden, mutta eipä ole kuulunut mitään. Sosiaaliala kun on tosiaan täysin kuollut ja ajettu alas. Äitiyslomasijaisiakaan ei palkata lainkaan vaan virka joko lopetetaan tai sitten kukaan ei vaan tee kyseisiä hommia vapaan aikana. Uskomatonta, mutta koko sektori on tosiaan kuollut ja kuopattu, eikä ylösnousemuksesta ole tietoakaan tulevaisuudessa.

Välillä juttelen hauskan puolalaisen rekrysihteerin Katarzynan kanssa puhelimessa ja voivottelemme sitten yhdessä maan katastrofaalista työtilannetta. Tänä aamuna kysyin ihan suoraan, onko näköpiirissä mitään työmahdollisuuksia, ihan sama millaisia tai miltä alalta, minähän opettelen vaikka vauvaviittomia hindiksi, jos on tarve. Vastaus oli pahoitteleva ei. Dublinissa saattaa olla jotakin, mutta täällä etelässä on vain ei-oota horisontissa. Olisin mielelläni tehnyt vaikka asiakaspalveluhommia, ryhtynyt kouluavustajajaksi tai vaikka kaupan kassaksi. Olen kysellyt tutuilta, sukulaisilta ja naapureilta, olisiko jotain jossain. Olen opiskellut ja opiskellut taas lisää. Olen tehnyt vapaaehtoistöitä ja osa-aikahommia mieheni firmassa, mutta haluaisin niin jotain ihan omaa, jotain, josta voisin aloittaa ihan oikean uran jopa.

Tänä aamuna keskustelumme sai minut itseasiassa lopullisesti vakuuttumaan Suomeen muutosta. Katarzynan viisaita sanoja lainatakseni: "It takes wisdom to know when it is time to stop, cut your losses and go. It takes courage and determination to start over." No joo. Toisaalta, jos vaihtoehdot käyvät vähiin, ei siinä tarvitse juurikaan enää miettiä tai olla rohkea. Menoksi, sanoi Annie Lennoxi.

Vaikeampaa olisi, jos olisin lähdössä jonnekin Suureen Tuntemattomaan. Suomeen paluu on kuitenkin siinä mielessä helppoa ja mukavaa, että minulla on sinne niin vahvat siteet. Yhtään aamupalaa en ole syönyt lukematta iltistä ja hesaria. Yhtään kesä- tai talvilomaa en ole viettänyt Irlannissa. Yhteydenpito ystävien ja sukulaisten kanssa on viikoittaista, ellei jopa päivittäistä. Ruokapaketteja tulee postissa ja vieraita ramppaa meillä jatkuvalla syötöllä Reissumiehet matkalaukussa. Moni hyvistä ystävistäni täällä on suomalaisia.

Oman kokemukseni mukaan ulkosuomalaiset jakautuvat karkeasti katsottuna kolmeen ryhmään:

1. Suomifanit. Suomalainen identiteetti korostuu entisestään ulkomailla asuessa. Suurin osa ystävistä on suomalaisia ja paikalliseen elämään sopeutuminen saattaa olla vaikeaa. Lapsille opetetaan ilman muuta suomea, juhlitaan suomalaisia juhlia, pukki tulee jo aattona ja uunissa porisee karjalanpaisti. Paikallinen ruoka on pahaa ja Suomeen on kova ikävä. Kulttuurishokki ruttaa kuin asfalttijyrä viimeistään työelämässä ja naapureihin tutustuessa.

2. Suomihalveksujat. Ei haluta juuri pitää yhteyttä toisiin suomalaisiin ulkomailla, koska yök. Niitähän tänne juuri paettiin. Suomesta ei löydy mitään positiivista ja kaikki kiva on aina ulkomailla. Lapsille ei yritetäkään puhua suomea, koska se on tarpeetonta. Suomessahan on aina pimeää, likaista, tylsää, epäkohteliasta, humalaista ja loskaista.
(Tähän ilmiöön olen itseasiassa törmännyt vain kahdesti viimeisen viidentoista vuoden aikana. )

3. Suomisopeutujat. Jostain vitutuksen, kulttuurishokin, koti-ikävän ja uuden maan ihailun alta kuoriutuu esiin annos tervettä realismia: tää on nyt tätä. Ihan tavallista elämää. Lapset puhuvat suomea paljon, vähän tai sitten eivät lainkaan, mutta ainakin ymmärtävät jotain ja käyvät Suomessakin säännöllisesti. Eletään. Ollaan. On mustikkaa ja mansikkaa sekaisin. Yhdistellään suomalaista ja paikallista, kunnes saadaan aikaan itselle maistuva mehukeitto.

Suurin osa tuntemistani ulkosuomalaisista kuuluvat kolmosryhmään, varsinkin, jos ulkomailla ollaan asuttu pidempään. Eipä siinä oikeastaan ole edes vaihtoehtoja: jos ei yhtään ole valmis joustamaan, sopeutumaan ja löytämään kultaisia keskiteitä vähän joka puolelta, tulee elämästä aika kurjaa.
Miten minulle sitten käykään, kun palaan Suomeen? Millainen kulttuurishokki siellä päässä mahdollisesti odottaa, vain solahdanko sisään kulttuuriin kuin minkkiturkkimummo Stockan Herkkuun? Mehevää bloggausmateriaaalia sieltä varmasti on tulossa, sitä en epäile hetkeäkään.

Lapamato

Kun olen tässä nyt viime viikkojen ajan pohtinut ja kaivellut mieleni sopukoita, olen tullut siihen tulokseen, että koko paluumuuttoprojektin avainsana on toivo. Olen nimittäin luontainen optimisti, jota ei ihan helpolla masenneta. Jaksan aina toivoa asioiden kääntyvän vielä nousuun, oli tilanne mikä tahansa. No okei, myönnän, ensin puin nyrkkiä ja vaivun epätoivon mustaan kaivoon läträämään itsesäälin sameassa nesteessä ja päästän sisäisen uhmaikäiseni kirkuen karkkihyllylle. Mutta siitä sitten aina nopeasti nousen ja pistän sisäisen taaperoni takaisin ruotuun. Koska aina on toivoa, aina voi katsoa eteenpäin. Tulevaisuudessa näkyy aina jotain, mihin tähdätä ja mihin pyrkiä.
Toivossa on ollut lapamadon hyvä elää.

Paitsi nyt.
Muistan sen hetken, kun lama alkoi. Se oli toisiaan ihan yksittäinen päivä syksyllä 2008, kun odotin kolmatta lastani. Yhtäkkiä hiljalleen taivaalle kerääntyneet pilvet räjähtivät mediassa ukkosmyrskyksi, joka pyyhkäisi kaiken sen, mikä oli hetki sitten ollut normaalia katuviemäriin. Koska odotin vauvaa, ei luontainen optimismini viisari juurikaan heilahtanut: kyllä tämä tästä, talous laskee ja nousee. Poika syntyi, lasku jatkui. Jatkui seuraavankin vuoden. Paheni edelleen sitä seuraavana. Ja sitä seuraavana.

Viime syksynä aloin tuntemaan epävarmuutta ihan tosissani ensimmäistä kertaa. Lapsilisiä oli jo leikattu erittäin tuntuvasti pariinkin kertaan ja kaikenlaisia maksuja ja veroja korotettu jatkuvalla syötöllä. Lompakossa alkoi yhtäkkiä tuntumaan sellaiset asiat, joita olin ennen pitänyt ihan itsestäänselvinä: lääkärikäynnit, lääkkeet, lasten synttärit, jokavuotiset matkat Suomeen. Silloin ymmärsin, ettei tämä mihinkään tästä ole nousemassa, ei vielä pitkään aikaan. Pohjalla ollaan ja siellä lillutaan vielä jokunen tovi.

Olin vihainen. Olin vihainen itseni, mieheni, lasteni ja kaikkien tavallisten irlantilaisten puolesta, jotka oli pistetty maksumiehiksi toisten peliveloille. Tunsin itseni jotenkin huijatuksi, koska eihän tämän näin pitänyt mennä. Enkä ole ainoa. Sunday Independent -lehdessä on ollut monta mielenkiintoista analyysia tavallisten irlantilaisten tuntemuksista laman kourissa: syvä pettymys ja turhautuneisuus hallitsevat ihmisten mieliä. Kokonainen sukupolvi on luopunut pienistä, arkisista unelmistaan ja joutunut kohtamaan kylmän todellisuuden: rahaa ei ole. Työtä ei ole. Toivoa ei ole. Paitsi jälleen kerran niillä kaukaisilla rannoilla, minne jo lamasukupolven esi-isät seilasivat perunasatojen mädännyttyä pelloille 1800 -luvulla.

Taas kerran lauletaan lähipubeissa kautta maan Christy Mooren sanoilla, joita luulin vielä muutama vuosi sitten auttamattoman vanhanaikaisiksi:

I'm an ordinary man
Nothing special, nothing grand.
I've had to work for everything I own.

I never asked for a lot
I was happy with what I got
Enough to keep my family and my home.

Now they say the times are hard
And they've handed me my cards
They say there's not the work to go around

When the whistle blows
The gates will finally close
Tonight they're gonna shut this factory down
Then they tear it down


And so condemned I stand
Just an ordinary man
Like thousands beside me in the queue
I watch my darling wife trying to make the best of life
God knows what the kids are going to do

Now that we are faced with this human waste
A generation cast aside
For as long as I live, I never will forgive
You've stripped me of my dignity & pride
You've stripped me bare.

Slan Abhaile, Ystäväni, jotka olette lähdössä Australian rakennustyömaille, Kanadan sairaaloihin ja kouluihin ja Lähi-Idän öljykentille. Nähdään viimeistään 40 -vuotissynttäreilläni Helsingissä vuoden päästä, ja lauletaan ihan uusia laulujamme sitten.