Näytetään tekstit, joissa on tunniste kaksikielisyys. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kaksikielisyys. Näytä kaikki tekstit

torstai 16. toukokuuta 2013

Pakko mikä pakko?

Olen seurannut mielenkiinnolla keskustelua pakkoruotsista. Täällä Irlannissahan iirin kieli on pakollinen oppiaine jo Junior Infants -luokalta lähtien, eli 4-5 -vuotiaat oppivat jo perusfraaseja ja simppeliä sanastoa.

Täällä myös väitellään koko homman järkevyydestä: miksi tuhlata arvokkaita oppitunteja puolikuolleen kielen opetteluun; kielen, jota puhutaan vain An Gaeltacht -alueilla lähinnä saarivaltion peränurkissa? Tässä asiaa iirin kielen nykytilanteesta: http://en.wikipedia.org/wiki/Status_of_the_Irish_language

Aivan kuten Suomessakin, täälläkin huudellaan valinnaisuuden perään. Halutaan lisää eurooppalaisia käyttökieliä, tiedeaineita, liikuntaa, jne.Iirin kielen säilymiseen tarvitaan valtavaa panostusta kouluilta; ilman pakkoiiriä tavallisissa, englanninkielisissä alakouluissa ja kokonaan iirinkielisissa kouluissa (joiden suosio on kasvanut viime vuosina) koko kieli todennäköisesti kuolisi lähivuosikymmenten kuluessa pois. Kukin valitsee väittelyssä puolensa omien arvojensa mukaisesti: hyödylliset tiedeaineet ja kielet vs. osa kansallista identiteettiä ja historiaa. Ei ole helppo valinta.

Pakkoruotsilla ja pakkoiirillä onkin eroja, mutta myös mielenkiintoisia yhtäläisyyksiä:

1. Ruotsi on tunnetusti erittäin elinvoimainen kieli, jota puhuu useampi miljoona ihmistä. Iiriä puhuu arvion mukaan noin 3 % koko Irlannin väestöstä, hekin kaikki kaksikielisiä joka tapauksessa.

2. Iiri on irlannin alkuperäinen kieli (kuten suomi), jonka brittiläiset siirtomaaherrat pyrkivät tuhoamaan. Pakkoruotsi on "valloittajan" kieli, jota alkuperäisväestö opettelee pienen kielivähemmistön vuoksi. Mutta. Koska ruotsin kieli on kuitenkin erittäin elinvoimainen toisin kuin iiri, on sen oppimisesta hyötyä esimerkiksi työelämässä ja matkusteltaessa Pohjoismaissa. Iirin kielestä saa lähinnä keskiluokkaista kulttuuripääomaa ja mahdollisuuden päästä opiskelemaan hyvämaineisiin kouluihin (vrt. ruotsi). Vaikka sitä vaaditaan tietyissä työtehtävissä, todellisuudessa sitä ei juurikaan käytetä arkielämässä, koska englannin ylivalta on itsestäänselvyys.
Suomen kielen säilyttäminen elinvoimaisena olikin helpompaa siinä mielessä, ettei meidän ole tarvinnut taistella englannin kielen kaltaista ilmiötä vastaan. Vaikka englannin kielestä tuli globaali yleiskieli vasta viime vuosikymmenten aikana, oli sen merkitys Irlannissa valtava jo 1800 -luvulla: köyhästä maasta paettiin miljoonittain vuosikymmenten ajan englanninkielisiin naapurimaihin, eli Britteihin ja USA:han. Vankilaivat kuljettivat toiset pari miljoonaa Australiaan ja Uuteen Seelantiin.

Useimmat kyltit ja merkit ovat Irlannissa kahdella kielellä, aivan kuten Suomessakin. Kun poistut pikkukaupugista tai -kylästä, toivottaa kyltti tienreunassa: " Slan Abhaile", turvallista kotimatkaa. Useimmat irlantilaiset tuntevatkin lähinnä vain näitä satunnaisia fraaseja, eivätkä puhu iiriä muuten lainkaan.

Tässä koulutehtäviä viidenneltä luokalta:


Irlannin itsenäistyttyä iirin kieli nostettiin kunnia-asemaan ja sitä alettiin opettaa peruskouluissa. Alakoulun opettajien on osattava iiriä sujuvasti, samoin myös (teoriassa) kaikkien valtion virkamiesten. Tv -kanavista yksi on omistettu pelkästään iirinkielisille ohjelmille, samoin radiossa. Gaelscoileanna, iirinkieliset koulut ovat saavuttaneet suuren suosion varsinkin keskiluokkaisten irlantilaisten keskuudessa, samoin iirinkieliset lasten nimet pitävät pintansa top ten -listoilla vuodesta toiseen. Lasteni koulukavereistakin löytyy mm. Caoimhe, Aoife, Sinead, Daragh, Oonagh, Sean, Aine, Grainne, Aoibhinn ja Ailbe. Siitä vaan lausumaan!
Rahaa on pumpattu jo vuosikymmenien ajan iirin kielen aseman säilyttämiseen elinvoimaisena englannin rinnalla, osin menestyksellisesti, kuten iirinkielisten alakoulujen suosio osoittaa. Ikävä kyllä kielitaito kuitenkin hiipuu useimmilta viimeistään aikuisena.

Useimpien koululaisten (englannin kielisissä kouluissa) keskuudessa pakkoiiri on ihan yhtä suosittu oppiaine kuin pakkoruotsikin. Eturivin hikarit rakastavat sitä, muut heittävät sillä välin paperitolloilla eturivin hikareita.

Brittien siirtomaavallan aikana englannista muodostui saaren yleiskieli, joka on tunnetusti jatkanut pysäyttämätöntä voittokulkuaan siitä lähtien, mutta alkuperäisen irlantilaisen kulttuurin ja kielen merkitys on edelleen voimakas ihmisten mielissä: tämä on meidän juttu, ei englantilaisten. Kansalliseen identiteettiin kuuluu myös olennaisena osana musiikki. Irish dancing onkin edelleen hyvin suosittu harrastus, tässä lasteni koulun oppilaiden taidonnäyte eiliseltä:

torstai 31. tammikuuta 2013

(Ulko)suomalaisuudesta, osa II

Seuraan aktiivisesti erästä suomalaista keskustelupalstaa, jolla pyörii paljon ulkosuomalaisia. Välillä siellä on ihmetelty, miksi ulkosuomalaiset kirjoittavat ilkeästi Suomesta ja suomalaisuudesta. Nuo keskustelut ovat olleet itselleni hämmentäviä, sillä ihan näin pelkästään oman kokemukseni mukaan ulkosuomalaiset ovat erittäin Suomi -myönteisiä: pidetään yllä suomalaisia perinteitä, käydään Suomessa uskollisen säännöllisesti, tavataan muita suomalaisia ulkomailla ja puhutaan lapsille suomea vaihtelevalla menestyksellä. Moni kerää mariskooleja, Iittalan astiastoja ja muumimukejakin. Itse fanitan hattivatteja, noita kelmeitä ja kapinallisia jortikoita. Niissä on tiettyä ulkopuolisuudentunnetta, johon samaistun.

Meillä on täällä suomalaisten klubi, joka tapaa joka kuukauden ensimmäinen perjantai jossain mukavassa ravintolassa. Siellä tunnen olevani täysin oma itseni, koska saan puhua äidinkieltäni. Sitä ei voita mikään. Sitä fiilistä, kun pystyy ilmaisemaan jokaisen pienenkin vivahteen haluamastaan asiasta; kun puhe tulee sydämestä, ei pääkopasta.

Vaikka englanninkielentaitoni on pakosta kehittynyt kaikkien näiden vuosien ja jatkuvan opiskelun ansiosta tasolle, jolla pystyn ilmaisemaan itseäni omasta mielestäni erinomaisesti, katoaa koko sanavarastoni takavasemmalle pikkuvauvan nähdessäni. En vain osaa puhua vauvoille englantia. Vedän sitten suosiolla nuottaa ja annan kissalle kiiskiä naapureidenkin pikkulasten kanssa. Ilmainen kielikylpy. Kun omani olivat pieniä, minua katsottiin joskus pitkään, kun osoittelin lapsilleni esimerkiksi pihapuuta ja hoin sanaa "puu". Naapurit kai luulivat minun esittelevän koirankakkoja taaperoilleni.

Oman kokemukseni mukaan ulkosuomalaisuus siis usein vahvistaa suomalaista identiteettiä. Asiat, jotka olisivat minulle Suomessa itsestäänselviä ja joskus jopa täysin turhia, esiintyvätkin yhtäkkiä nostalgiansävyisissä parrasvaloissa. Kliseet ovatkin kulttuuriperintöä. Esimerkiksi kirosanat: Suomessa tuskin ihailisin "perkele"-sanan kielellistä vivahteikkuutta ja sen uskomatonta ilmaisuvoimaa. Kuinka sitä voikin painottaa niin monin erin tavoin! Kuinka sillä pystyykin kuvaamaan syviä tunnetiloja! Voin esimerkiksi venyttää ärrää kielen päällä pahaententeisen hiljaa, kun hitaasti syttyvä, turhautunut kiukku valtaa mielen ja mulkoilen autoni sivupeilistä puskurissani roikkuvaa bemaria. Täydellistä.

Moni suomiporukastamme on jo koti-ikävissään siirtynyt takaisin sinne, missä ruoho ei ole vihreämpää, mutta sen tuoksu on lapsuuden kesäillan tuoksu. Vaikka keväisessä kaupungissa sen keskellä sulaisivat talviyössä salaa tuotetut koiranskeidat, se on silti oma ja tuttu nurtsi. Se, josta on poimittu voikukat seppeleentekeleisiin eskarilaisina ja jonka läpi kulkee koulutyttöjen salainen oikopolku. Se, jonka minä näytän lapsilleni joka kesä ja jonka poluilla he pyöräilevät minun seuratessani liikutuksesta sumein rillein perässä.

Suomalaisuus ei ole minulle itsenäisyyspäivän viettoa, ruisleipää tai salmiakkia. Se on sitä, että lapseni tietävät, millä bussilla pääsee pappalaan ja missä on Jumbon citymarketin karkkihylly. Pienenpieniä yksityiskohtia, rillinsumentajia.







perjantai 11. tammikuuta 2013

Ding Dong ja Nee Naa vs. Pim Pom ja Piipaa



Kun lapseni olivat vielä pieniä, oli kaikilla kolmella suomi aina se vahvin kieli. Paloauto sanoi piipaa. Ovikello sanoi pimpom. Possu sanoi röh ja lehmä ammuu. Äiti oli äiti ja daddykin oli isi.
Nyt, kun nuorinkin on jo kohta neljä, on pääkieleksi vaihtunut selkästi englanti. Suomi häviää tämän matsin, vaikka sekä hyökkäys- että puolustus ovat olleet niin hyviä kuin nyt olla voi tällä epätasasaisella pelikentällä. Minä olen Suomen ainoa ja viimeinen tähtipelaaja, muutama muu ilmestyy satunnaisesti vaihtoaitioon.Yleensä se on kuitenkin tyhjä.

Kun lapset ovat koulussa ja eskarissa (nuorin tosiaan käy näin kolmevuotiaana esikoulua, ensi syksynä sitten isoon kouluun), jää minun osuuteni päivän kielipläjäyksestä aika vaatimattomaksi. Ulkona kavereiden kanssa puhutaan englantia. X-box pelit ovat englanniksi. Harrastukset tapahtuvat englannin kielellä. Kirjat luetaan mielummin englanniksi, vain Aku Ankka kelpaa vielä suomeksi, mutta huonosti sekin nykyään, ellen minä lue sitä ääneen. Mutta minä en luovuta. Lapset ovat suo, minä olen kuokka ja Jussi.

Neljän viikon päästä pääsemme onneksi taas Suomeen kielikylpyyn kymmeneksi päiväksi. Tai kielisaunaan.