Vastarannalla

Suomen päästä tuli taas tänä aamuna lisää hyviä uutisia. En suinkaan yhtään intoile, enkä tuuleta millään tavoin. En heilu keittiössä puhelin kädessä, enkä tanssi Lidlin vichypullon kanssa lambadaa. En. 
Toivon positiivisen putken jatkuvan!

Tajusin vasta tänä vuonna erään asian itsestäni ja maahanmuuttoasioista. Olen ollut vakaasti sitä mieltä, että ihmiset eläköön maassa maan tavalla, mutta säilyttäköön myös oman kulttuurinsa perinteitä, sikäli kuin ne ovat laillisia, eivätkä satuta ketään. Valtakulttuuriin on kuitenkin syytä sopeutua ja antaa myös lastensa omaksua uusia asioita, jotta kotoutuminen sujuisi mahdollisimman kivuttomasti. Kieli pitää oppia ja uusiin tapoihin tottua, eikä pitää itsepäisesti kiinni vain ja ainoastaan vanhasta kotimaasta ja sen meiningistä.

Toisaalta sitten. Olen itse mamu ja minua tosiaan ärsyttää moni asia Irlannissa. Onko minulla oikeus valittaa ja  kritisoida, vai pitäisikö mamun pysyä kiltisti hiljaa ja sopeutua?
Vastaus on ei.
Oikeastaan yhdenkään mamun missään päin maailmaa ei tule pysyä hiljaa. Kulttuuri kehittyy ja oppii vastalauseiden ja uusien ideoiden myötä, ei jatkuvan konsensuksen. Mitään edistystä ei tapahdu, ellei joku ole eri mieltä, intä vastaan ja esitä ihan upouusia näkökulmia ja ideoita, jotka joko tarttuvat tai sitten eivät. Tärkeää on, että näitä ideoita kuitenkin tulee jostain, oli kyse sitten netistä tai ulkomaalaisista, jotta jokainen yhteiskunta joutuisi pysymään ikäänkuin hereillä ja hieman varpaillaan koko ajan. Ettei jämähdetä tuhoisin seurauksin.

Kritisointi myös vahvistaa niitä asioita, joita ei haluta muuttaa. Elävän elämän esimerkki: jos joku väittää minulle täällä Irlannissa, että abortti on AINA väärin, joudun pohtimaan omaa kantaani hetken. Tiedän, että olen eri mieltä, mutta vastatessani joudun perustelemaan kantaani ja se vahvistuu entisestään, koska perusteluni ovat oman arvomaailmani mukaisia. Toisaalta, jos vastapuolen argumentointi kuulostaa järkevältä, siitä jää jonkinlainen siemen itämään ja saatan jopa muuttaa kantaani, mikäli se on perusteltua ja kuulostaa oikeammalta, loogisemmalta ja moraalisesti kestävämmältä kuin aikaisempi mielipiteeni.

Tätä samaa prosessia on ihmiskunnan historia täynnä sekä hyvässä että pahassa: aluksi valtaväestö on sitä mieltä, että A (kuolemantuomio, rasismi, hyvinvointivaltio, kapitalismi, lastensuojelu, jne.) on hieno ja "normaali" asia. Joku esittää eriävän mielipiteen. Syntyy väittelyä, keskustelua ja lopulta mahdollisesti muutosta asiaan. Tai sitten ei: enemmistö päättää, että pidämme kiinni asiasta A, koska se on  meidän moraalitajumme mukaan oikein ja vastaväitteet ovat vahvistaneet tätä kantaa. Jokatapauksessa, A:ta on nyt pohdittu ja koeteltu ja se on tuotu ihmisten tietoisuuteen, eikä se ole enää pinnan alla kytevä itsestäänselvyys. Jokainen idea on länsimaisessa yhteiskunnassa jatkuvan kritiikin kohteena, jostain suunnasta.

Oletuksena tässä kehitysprosessissa on tietysti se, että ihmiset pohjimmiltaan pyrkivät hyvään ja haluavat toimia moraalisesti oikein, ainakin useimmiten. Itse uskon asian olevan enimmäkseen näin, oman kokemukseni pohjalta.

Sananvapaus, vapaus liikkua ja matkustaa sekä demokratia ovat minulle itselleni äärimmäisen tärkeitä asioita. Näitä tarvitaan, jotta ihmiskunta ei hurahtaisi vaarallisiin ideologioihin ja tuhoisiin ajattelumalleihin, kuten historiamme todistaa. Jo se, että voin kirjoittaa tätä blogia, on nykymaailmassakin vielä luksuselämää. Jokainen vastakkainen mielipide allaolevassa kommenttikentässä, on minulle tärkeä. Kyseenalaistakaa, väittäkää vastaan ja parantakaa maailmaa! Eriävät mielipiteet ovat elämän suola ja varsinkin sen pippuri.

Hullu paljon työtä tekee, viisas pääsee vähemmällä.

Tosin en ole koskaan väittänytkään olevani millään tasolla viisas.

Luin juuri kaverini blogia (Vihreät Niityt), jossa hän mietiskeli irlantilaisten naisten asennetta kotiäitiyteen ja työssäkäyntiin. Tuttuja kulttuurierojen kylmiä väreitä kulki omassa selkäpiissänini, kun sitä luin.

Tuo naisten työssäkäyntiasia on mielenkiintoinen. Mahdollinen paluumuuttomme nimittäin levisi juoruna noin 24 h sisällä ympäri Kinsalea (tehden näyttävän kunniakierroksen koulun porttien kautta) ja nyt joudun vastailemaan satunnaisten vastaantulijoiden kyselyihin suunnitelmistani. Tähän on pakko sanoa, että irlantilainen juoruilu ei useinkaan ole pahantahtoista: heidän on vaan pakko saada tietää. Jos naapurissa on jokin selvittämätön mysteeri, se mennään selvittämään. Koulun portit toimivat kätevästi etsivätoimistona. Tosin juoruilu ei missään tapauksessa ole vain naisellinen ominaisuus, kaukana siitä. Kokemukseni mukaan irlantilaiset miehet juoruilevat olympiatasolla. Miesten suusta olen valitettavasti myös kuullut ne ilkeimmät juorut tässä pikkukaupungissa. Joskus muutaman viinilasin jälkeen voin avautua teille tarkemmin, mutta nyt yritän pysyä suomalaiseen tapaan tiukasti asiassa.

Enivei, paluumuuttosunnitelmien levitessä pitkin kyliä mietin, että jos eilen myös blogissa kertomani onnettomuustarina on jo muutamassa päivässä paisunut tunnistamattomaksi, mitähän meistä puhutaan huomenna? Jouduin jo korjailemaan muutamia väärinkäsityksiä: "ei, emme ole lähdössä jo ensi viikolla. Ei, tämä on vasta mietintäasteella, emme ole 100% varmoja. Ai miksi lähtisimme? Koska haluan mennä töihin."
Ja siitähän riemu repesi.

"Töihin? Miksi ihmeessä, lapsesi ovat vielä pieniä?" (nuorin täyttää huhtikuussa 4)
"Niin, olenkin kuullut, että te skandinaaviäidit käytte tosi usein töissä!"
".................Töihin?...................Öh..................(hämmentynyt ilme)....Miksi haluat töihin, jos ei ole pakko mennä?"

Koska olen Jussi, joka tarvitsee ison suon ja upouuden kuokan.
Lukunnottamatta kahta parasta irkkuystävääni (jotka siis töissä), on tämä ollut paikallisille täysin käsittämätön ajatusmalli. Tässä asiassa onkin tullut suurin kokemani kulttuuriero vastaan maidemme välillä. Lasten kanssa olo ilman eläkekertymää, työttömyysturvaa ja OMAA palkkaa ei nyt vaan kertakaikkiaan riitä minulle. Ei mitenkäänpäin. Olen sen verran syvältä tätä asiaa mielessäni kaivanut, että tajusin, ettei edes lottovoitto saisi minua jäämään kotiäidiksi enää. Minä tarvitsen oman projektin. Se voi olla myös täydennyskoulutusta, jos sitä työllistyäkseni tarvitsen.  Kotiäitiys on nyt minun osaltani ohi ja tulen sitä myös omalla tavallani kaipaamaan, sen tiedän, koska pikkulapsiaika on raskaudestaan huolimatta upeaa, palkitsevaa ja ainutlaatuista. Se ei vaan riitä elämäni sisällöksi tässä elämänvaiheessa.

Olen itseasiassa tälläkin hetkellä osa-aikaopiskelija täällä Irlannissa, joten ihan 100% kotiäiti en ole ollutkaan pitkään aikaan, eli huijasin. Ai niin, teen myös mieheni firmalle töitä muutaman tunnin viikossa. Mutta miehen firmaa en laske, koska hommaa on aika vähän ja nekin pystyisin delegoimaan vaikka fiksulle labradorinnoutajalle. Minulle kyllä kelpaa melkein mikä tahansa työ, mutta tiedän tarvitsevani vähän enemmän haastetta ja syvempää suota kuokittavaksi.
Opinnoistani tykkään valtavasti, mutta työllisyystilanne sos.- ja terveysalalla on järkyttävä, kuten varmasti tiedätte. Eilenkin lehdessä taas kerrottiin, kuinka HSE on jälleen kerran potkimassa pihalle vähintään 800 työntekijää. Rekrykielto siellä on myös edelleen voimassa ja pysyy ilmeisesti hamaan harmageddoniin saakka. Opintoja on kuitenkin sen verran vähän per viikko, että pystyisin niiden ohella tekemään ainakin nelipäiväistä työviikkoa.

Joten kannattaako tässä vaiheessa tehdä julmankylmä tilannearvio, eli jatkaako todella mielenkiintoisia opintoja, joilla ei täällä kuitenkaan työllisty, paitsi yksityisyrittäjänä ehkä? Vai siirtyäkö Suomeen opiskelemaan/työnhakuun/tekemään molempia yhtäaikaa parempien mahdollisuuksien perässä? Vaaka kallistuu Suomen puolelle myös lasten koulutuksen, terveydenhuollon, sosiaaliturvan (Rakas KELA. En enää koskaan arvostele Sinua, kun olen nähnyt, mitä muualla on tarjolla) ja myös Suomeen jääneiden ihmissuhteiden vuoksi.
Nyt tarvitaan enemmän järkeä kuin sydäntä. On muitakin seikkoja puolin ja toisin, mutta nyt katson, onnistuuko paluumuuttoprojekti. Jos rakkaan KELA:n kanssa asiat hoituvat tyydyttävästi, saan lapset kouluun ja päiväkotiin ja löydän asunnon, lähdemme.
Eikös tästä ollut jokin tutkimuskin äskettäin? Vanhana katuu eniten sitä, mitä jätti tilaisuuden tullen tekemättä.

Ja koulun porteille on maanantaina ihan pakko mennä. Jalaton tuttavani ja työnarkomaani ulkomaalainen blondi saavat sitten paistatella juoruparrasvaloissa ja olla oikaisemassa pahimpia viikonlopun aikana kiertäneitä aivopieruja. Paitsi tietenkin jos joku on viikonlopun aikana tehnyt jotain noloa tai sopimatonta, pienemmät juorut, kuten minun tekemiseni ja menemiseni, jäävät silloin kakkosiksi. Emmerdale jatkuu maanantaina klo 09.00. Siihen asti näkemiin!

(Ulko)suomalaisuudesta, osa II

Seuraan aktiivisesti erästä suomalaista keskustelupalstaa, jolla pyörii paljon ulkosuomalaisia. Välillä siellä on ihmetelty, miksi ulkosuomalaiset kirjoittavat ilkeästi Suomesta ja suomalaisuudesta. Nuo keskustelut ovat olleet itselleni hämmentäviä, sillä ihan näin pelkästään oman kokemukseni mukaan ulkosuomalaiset ovat erittäin Suomi -myönteisiä: pidetään yllä suomalaisia perinteitä, käydään Suomessa uskollisen säännöllisesti, tavataan muita suomalaisia ulkomailla ja puhutaan lapsille suomea vaihtelevalla menestyksellä. Moni kerää mariskooleja, Iittalan astiastoja ja muumimukejakin. Itse fanitan hattivatteja, noita kelmeitä ja kapinallisia jortikoita. Niissä on tiettyä ulkopuolisuudentunnetta, johon samaistun.

Meillä on täällä suomalaisten klubi, joka tapaa joka kuukauden ensimmäinen perjantai jossain mukavassa ravintolassa. Siellä tunnen olevani täysin oma itseni, koska saan puhua äidinkieltäni. Sitä ei voita mikään. Sitä fiilistä, kun pystyy ilmaisemaan jokaisen pienenkin vivahteen haluamastaan asiasta; kun puhe tulee sydämestä, ei pääkopasta.

Vaikka englanninkielentaitoni on pakosta kehittynyt kaikkien näiden vuosien ja jatkuvan opiskelun ansiosta tasolle, jolla pystyn ilmaisemaan itseäni omasta mielestäni erinomaisesti, katoaa koko sanavarastoni takavasemmalle pikkuvauvan nähdessäni. En vain osaa puhua vauvoille englantia. Vedän sitten suosiolla nuottaa ja annan kissalle kiiskiä naapureidenkin pikkulasten kanssa. Ilmainen kielikylpy. Kun omani olivat pieniä, minua katsottiin joskus pitkään, kun osoittelin lapsilleni esimerkiksi pihapuuta ja hoin sanaa "puu". Naapurit kai luulivat minun esittelevän koirankakkoja taaperoilleni.

Oman kokemukseni mukaan ulkosuomalaisuus siis usein vahvistaa suomalaista identiteettiä. Asiat, jotka olisivat minulle Suomessa itsestäänselviä ja joskus jopa täysin turhia, esiintyvätkin yhtäkkiä nostalgiansävyisissä parrasvaloissa. Kliseet ovatkin kulttuuriperintöä. Esimerkiksi kirosanat: Suomessa tuskin ihailisin "perkele"-sanan kielellistä vivahteikkuutta ja sen uskomatonta ilmaisuvoimaa. Kuinka sitä voikin painottaa niin monin erin tavoin! Kuinka sillä pystyykin kuvaamaan syviä tunnetiloja! Voin esimerkiksi venyttää ärrää kielen päällä pahaententeisen hiljaa, kun hitaasti syttyvä, turhautunut kiukku valtaa mielen ja mulkoilen autoni sivupeilistä puskurissani roikkuvaa bemaria. Täydellistä.

Moni suomiporukastamme on jo koti-ikävissään siirtynyt takaisin sinne, missä ruoho ei ole vihreämpää, mutta sen tuoksu on lapsuuden kesäillan tuoksu. Vaikka keväisessä kaupungissa sen keskellä sulaisivat talviyössä salaa tuotetut koiranskeidat, se on silti oma ja tuttu nurtsi. Se, josta on poimittu voikukat seppeleentekeleisiin eskarilaisina ja jonka läpi kulkee koulutyttöjen salainen oikopolku. Se, jonka minä näytän lapsilleni joka kesä ja jonka poluilla he pyöräilevät minun seuratessani liikutuksesta sumein rillein perässä.

Suomalaisuus ei ole minulle itsenäisyyspäivän viettoa, ruisleipää tai salmiakkia. Se on sitä, että lapseni tietävät, millä bussilla pääsee pappalaan ja missä on Jumbon citymarketin karkkihylly. Pienenpieniä yksityiskohtia, rillinsumentajia.

Ulkosuomalaisuudesta

Joskus mietin, miten elämäni olisi mennyt, jos olisinkin jäänyt/muuttanut Suomeen asumaan. Olisiko lapsillani Reimatecin välikausihaalarit? Järkevät Goretex -talvikengät? Pelaisivatko pojat jääkiekkoa? Osaisivatko kaikki kolme jo luistella ja hiihtää? Olisiko minulla kesämökki Keski-Suomessa ja S-etukortti? Omistaisinko Älvsby -talon kehyskunnassa ja uudehkon Opelin? Katsoisinko Putousta lasten kanssa?
Vai olisinko sittenkin hipsteri kantakaupungissa, kulkisin spåralla tai vintage -fillarilla viileänvarmana luomukauppaan?
Vai olisinko ihan vaan minä, suomalainen nainen, sama ihminen maasta ja kulttuuriympäristöstä huolimatta?

Olisinko onnellinen?

En ole hipsteri, eikä minulla ole polkupyörää. Sitä on mahdotonta polkea tässä maastossa ja näillä jyrkillä kukkuloilla. Luomua ostan, jos sitä lähikaupassa näen. Ooppeli on parkissa talon edessä, talon, jonka mielelläni vaihtaisin Älvsbyhyn, joka olisi todennäköisesti kunnolla eristetty ja kohtalaisen lämmin. Siinä olisi kuraeteinen.
Lapset eivät osaa hiihtää eivätkä luistella. Jääkiekkomailoja ei tarvita, eikä spåra kulje. Haalarit, talvikengät, kurahousut ja talvipipot odottavat pappalan kaapissa ja ne ovat Anttilan halvinta merkkiä.

Onnellisuutta on perhe, valtameri, villi luonto, kauneus kaikkialla ympärilläni. Kirjallisuus, musiikki, hyvä ruoka ja ystävien tapaaminen. Laadukas punaviini ja tumma suklaa. Matkat Suomeen ja vuokramökki. Kilpajuoksu poikani kanssa vuoristoradan jonoon kesällä. Kesä ja aurinko, talvi ja lumi, satunnainen ruisleipä, horisontti. Suomi ja Irlanti.
Elän nyt tässä, tässä maassa ja tässä hetkessä. En vaihtaisi tätä pois, vaikka sen hinta kirpaisee välillä.

Molemmat maat mansikoita ja mustikoita.

Hintalapussa lukee arki. Se kaikki, mitä minä lapsena elin, on omille lapsilleni jännää turismia. Helsinki on matkakohde.
Sanat, joita käytän lapsille puhuessani ovat stadin slangia vuodelta 1998. Kun käyn Helsingissä, ihmettelen, miksi se ei näytä enää samalta kuin lapsuudessani. En ole vieläkään tottunut Kampin uuteen ilmeeseen, sillä sieluni silmin näen siinä vielä tuulisenankean bussiaseman.
Ja kuka perhana on muuttanut hesarin tabloidiksi? Näpit irti muistoistani, ette saa muuttaa mitään siellä.

Pysäyttäkää aika.