Vientiä

Jaaha, nyt se aurinkokin taas päätti jälleen tulla hymyilemään meille sateessa lilluneille ja pahasti kylmettyneille saarelaisille! Poistin sen kunniaksi tänä aamuna suojaavan turkiskerroksen sääristäni, joten parempi pysyä siellä taivaalla möllöttämässä nyt sitten tai muuten.

Lehdissä puhutaan, että Irlannin vientiteollisuudella menee hyvin, mutta kotimaiset markkinat ovat edelleen jäässä. Vientiä onkin monenlaista. Valitetttavasti Irlannin kuuluisimmat vientituotteet lienevät tällä hetkellä työttömät ja abortintekijät, joita matkaa tuhansittain naapurinsaaren puolelle joka vuosi. Ilman Brittien luomaa varaventtiiliä olisi tämä ikuisuuksiin jatkuva aborttikiistakin jo aikoja sitten ratkottu. Nythän tilanne on se, että pro-liferit ja katolinen kirkko eivät halua aborttia Irlantiin missään olosuhteissa, ei äidin terveyden vuoksi, ei sikiön pahojen vammojen vuoksi, ei raiskauksen, insestin tai minkään valtakunnan syyn nojalla. Tämä on loogista, koska he uskovat ihmiselämän alkavan hedelemöittymisestä: abortti on siis tosiaan aivan sama kuin murha tämän näkökannan mukaan.

Ymmärrän ja hyväksyn tämän logiikan, mutta en sitä ympäröivää tekopyhyyttä. Irlannissahan nimittäin on laki, jonka mukaan nainen saa aivan vapaasti matkustaa minne tahansa muualle hankkimaan abortin. Ryanair lentää halvalla Lontooseen, Amsterdamiin, ihan minne vaan abortinhankkija haluaa mennä. Abortin vastustajat siis vastustavat tosiasiassa vain ja ainoastaan Irlannissa tehtäviä abortteja, mihinkään muuhun heillä ei ole sananvaltaa, eivätkä he pysty lainkaan vaikuttamaan siihen, montako aborttia irlantilaisille naisille tehdään. Klassinen not-in-my-back-yard -tapaus, siis. Viedään ongelmat mielummin vanhan kartanonisännän takapihalle.

Itseäni myös ärsyttää se, että klassiseen abortinvastustajatyyliin elämän puolustaminen loppuu siihen paikkaan, kun lapsi on syntynyt. Ihan sama, vaikka äiti olisi huumeaddikti, alkoholisti, väkivaltainen ja asunnoton, näiden sivuseikkojen korjaamiseen ei abortinvastustajilta liikene energiaa. Tai vaikka lapsella ei olisi aivoja ja se kuolisi välittömästi synnyttyään, mitä sitten. Lapsi syntyköön, vaikka olosuhteet olisivat epäinhimilliset ja kammottavat sekä lapselle että lapsen perheelle. Siinä vaiheessa, kun abortinvastustajat panostavat saman määrän energiaansa lasten ja vammaisten oikeuksien parantamiseen ja suojelemiseen, otan heidät vakavasti.

Tekopyhyydestä puheenollen: työttömyystilastot. Pääministeri Enda Kenny taas kehuskeli vaihteeksi laskevalla työttömyydellä. Miksiköhän se laskeekaan, kun työttömät muuttavat pois Irlannissa käyttäen hyväkseen samaa varaventtiiliä kuin aborttia hakevatkin. Espanjalla ja Kreikalla ei ole samanlaista mahdollisuutta dumpata ongelmiaan muiden huoleksi kuin Irlannilla, jolla on kielietu moniin muihin maihin verrattuna. Koulutetut, työttömät irlantilaiset ovat kuumaa valuuttaa esimerkiksi Australian ja Kanadan kasvukeskuksissa ja perinteisesti myös Briteissä. Tämä valitettavasti tarkoittaa sitä, että jos Irlanti tästä joskus vielä nousee, huomataankin kokonaisen korkeasti koulutetun sukupolven häipyneen vieraille maille tarjoamaan osaamistaan, jota ei kotimaassa osattu/haluttu aikanaan hyödyntää.

Irlannilta puuttuu myös pitkän tähtäimen suunnitelma. Kukaan ei oikein tiedä, mitä pitäisi tehdä, jotta talous kääntyisi taas nousuun esimerkiksi seuraavan kymmenen-viidentoista vuoden aikana. Mitään suunnitelmia tai edes kunnollisia ehdotelmia ei kertakaikkiaan ole. Poliitikot vaikuttavat vain räpeltävän jotain epämääräistä, mitään ei oikein tapahdu missään.

Irlantilaiset, tämä ongelma teidän on ratkaistava itse. On aika vihdoin katkaista napanuora Englantiin ja otettava itse vastuu omista asioista, oli kyse sitten abortista tai työllisyydestä. Irlannin on aika itsenäistyä ja kasvaa aikuiseksi muutenkin kuin vain paperilla.

Maaottelu

Irlannin ja Suomen suurin ero tiivistyy loistavasti bussimatkailussa.

Suomessa seison bussipysäkillä ja taulu kertoo, milloin mikäkin bussi saapuu juuri tälle pysäkille. Ihailen systeemin järjestelmällisyyttä ja luotettavuutta: kyllä Suomessa kaikki vaan toimii niin hyvin.
Jos bussi on myöhässä, matkustajat vilkuilevat hermostuneesti kelloa ja paheksuvat. Jos lapseni tiputtaa vahingossa lelunsa keskelle käytävää tukkien sisääntulijoiden tien, lasta tuijotetaan kulmien alta paheksuen: äkkiä nyt siitä, tämähän voi viivästyttää matkantekoa.  Miksi lapsia pitää edes tuoda bussiin ruuhka-aikana? Pysyisivät kotonaan mummojen, vammaisten ja muiden hitaampien kanssa. Tämä on tuottavien henkilöiden paikka.
Bussi lähtee ja saapuu täydellisesti ajallaan. Tehokkuus on päivän voittaja.

Irlannissa bussin piti lähteä viisi minuuttia sitten, mutta kuski juttelee edelleen säästä naapuribussikuskin kanssa. Muutama mattimyöhäinen juoksee bussiin, odotellaan niitäkin ihan rauhassa. Kukaan ei vilkuile kelloa paitsi minä, koska oletusarvona on, että bussi lähtee jokatapauksessa aina myöhässä. Aikataulu on sellainen mukava viitteellinen läpyskä, johon voi vaikka niistää nenänsä odotellessaan bussin lähtöä.

Oho, taas lapseni pudottaa vahingossa lelun keskelle käytävää tukkien sisääntulijoiden tien. Syntyy ruuhka. Tällä kertaa ruuhka syntyy siksi, että sisääntulijat kilpailevat siitä, kuka pääsee ensimmäisenä nostamaan lapsen lelun. Lapselle jäädään juttelemaan hetkeksi, lapsi juttelee takaisin, minulle kommentoidaan säätilaa, muut yhtyvät keskusteluun ja minulta kysytään, tarvitsenko vielä apua. Nostanko laukkusi vaikka tänne hyllylle? Kuskikin tulee haahuilemaan päämäärättömästi keskelle käytävää.
Bussi lähtee kymmenen minuuttia myöhässä ja saapuu perille vielä myöhemmin, sillä matkalla on tapahtunut kaikenlaista jännittävää: on autettu portaissa kompuroinutta mummoa, on nosteltu toisten laukkuja, on jääty suusta kiinni jonnekin. Bussi on myös pysähtynyt useamman kerran keskellä ei mitään, koska joku on halunnut jäädä pois juuri oman kotinsa kohdalla, vaikkei siinä mitään pysäkkiä olekaan.. Kukaan ei ole millään tavoin yllättänyt, näinhän tämä kuuluikin mennä. Yhteisöllisyys on päivän voittaja.

Mitä tästä opin? Olen joskus miettinyt, että ihanneyhteiskunnassani asuisivat juuri nuo kaikista ihanimmat ja sosiaalisimmat irlantilaiset, mutta systeemi ja infrastruktuuri olisi tehokkaasti ja luotettavasti suomalainen. Hah. Mahdoton yhtälö, koska ne ihanat ja sosiaaliset irlantilaiset eivät pystyisi elämään kuin suomalaiset: tehokkuus lentäisi romukoppaan ensimmäisen mummon tai pikkulapsen astuessa bussiin ja homma kaatuisi siihen. Ei voi olla yhtäaikaa sekä äärettömän yhteisöllinen ja toiset koko ajan huomioonottava ja silti luterilaisen tehokas. Tämä on kylmästi joko-tai -tilanne. Valitse se, kumman kanssa käämi ei pala liian usein.

Toisaalta sitten painajaismaisin mahdollinen yhteiskuntamalli olisi sellainen, jossa asuisivat ne jöröimmät ja epäkohteliaimmat suomalaiset keskellä irlantilaista infrastruktuuria. Gääk.

Pakko mikä pakko?

Olen seurannut mielenkiinnolla keskustelua pakkoruotsista. Täällä Irlannissahan iirin kieli on pakollinen oppiaine jo Junior Infants -luokalta lähtien, eli 4-5 -vuotiaat oppivat jo perusfraaseja ja simppeliä sanastoa.

Täällä myös väitellään koko homman järkevyydestä: miksi tuhlata arvokkaita oppitunteja puolikuolleen kielen opetteluun; kielen, jota puhutaan vain An Gaeltacht -alueilla lähinnä saarivaltion peränurkissa? Tässä asiaa iirin kielen nykytilanteesta: http://en.wikipedia.org/wiki/Status_of_the_Irish_language

Aivan kuten Suomessakin, täälläkin huudellaan valinnaisuuden perään. Halutaan lisää eurooppalaisia käyttökieliä, tiedeaineita, liikuntaa, jne.Iirin kielen säilymiseen tarvitaan valtavaa panostusta kouluilta; ilman pakkoiiriä tavallisissa, englanninkielisissä alakouluissa ja kokonaan iirinkielisissa kouluissa (joiden suosio on kasvanut viime vuosina) koko kieli todennäköisesti kuolisi lähivuosikymmenten kuluessa pois. Kukin valitsee väittelyssä puolensa omien arvojensa mukaisesti: hyödylliset tiedeaineet ja kielet vs. osa kansallista identiteettiä ja historiaa. Ei ole helppo valinta.

Pakkoruotsilla ja pakkoiirillä onkin eroja, mutta myös mielenkiintoisia yhtäläisyyksiä:

1. Ruotsi on tunnetusti erittäin elinvoimainen kieli, jota puhuu useampi miljoona ihmistä. Iiriä puhuu arvion mukaan noin 3 % koko Irlannin väestöstä, hekin kaikki kaksikielisiä joka tapauksessa.

2. Iiri on irlannin alkuperäinen kieli (kuten suomi), jonka brittiläiset siirtomaaherrat pyrkivät tuhoamaan. Pakkoruotsi on "valloittajan" kieli, jota alkuperäisväestö opettelee pienen kielivähemmistön vuoksi. Mutta. Koska ruotsin kieli on kuitenkin erittäin elinvoimainen toisin kuin iiri, on sen oppimisesta hyötyä esimerkiksi työelämässä ja matkusteltaessa Pohjoismaissa. Iirin kielestä saa lähinnä keskiluokkaista kulttuuripääomaa ja mahdollisuuden päästä opiskelemaan hyvämaineisiin kouluihin (vrt. ruotsi). Vaikka sitä vaaditaan tietyissä työtehtävissä, todellisuudessa sitä ei juurikaan käytetä arkielämässä, koska englannin ylivalta on itsestäänselvyys.
Suomen kielen säilyttäminen elinvoimaisena olikin helpompaa siinä mielessä, ettei meidän ole tarvinnut taistella englannin kielen kaltaista ilmiötä vastaan. Vaikka englannin kielestä tuli globaali yleiskieli vasta viime vuosikymmenten aikana, oli sen merkitys Irlannissa valtava jo 1800 -luvulla: köyhästä maasta paettiin miljoonittain vuosikymmenten ajan englanninkielisiin naapurimaihin, eli Britteihin ja USA:han. Vankilaivat kuljettivat toiset pari miljoonaa Australiaan ja Uuteen Seelantiin.

Useimmat kyltit ja merkit ovat Irlannissa kahdella kielellä, aivan kuten Suomessakin. Kun poistut pikkukaupugista tai -kylästä, toivottaa kyltti tienreunassa: " Slan Abhaile", turvallista kotimatkaa. Useimmat irlantilaiset tuntevatkin lähinnä vain näitä satunnaisia fraaseja, eivätkä puhu iiriä muuten lainkaan.

Tässä koulutehtäviä viidenneltä luokalta:

Irlannin itsenäistyttyä iirin kieli nostettiin kunnia-asemaan ja sitä alettiin opettaa peruskouluissa. Alakoulun opettajien on osattava iiriä sujuvasti, samoin myös (teoriassa) kaikkien valtion virkamiesten. Tv -kanavista yksi on omistettu pelkästään iirinkielisille ohjelmille, samoin radiossa. Gaelscoileanna, iirinkieliset koulut ovat saavuttaneet suuren suosion varsinkin keskiluokkaisten irlantilaisten keskuudessa, samoin iirinkieliset lasten nimet pitävät pintansa top ten -listoilla vuodesta toiseen. Lasteni koulukavereistakin löytyy mm. Caoimhe, Aoife, Sinead, Daragh, Oonagh, Sean, Aine, Grainne, Aoibhinn ja Ailbe. Siitä vaan lausumaan!
Rahaa on pumpattu jo vuosikymmenien ajan iirin kielen aseman säilyttämiseen elinvoimaisena englannin rinnalla, osin menestyksellisesti, kuten iirinkielisten alakoulujen suosio osoittaa. Ikävä kyllä kielitaito kuitenkin hiipuu useimmilta viimeistään aikuisena.

Useimpien koululaisten (englannin kielisissä kouluissa) keskuudessa pakkoiiri on ihan yhtä suosittu oppiaine kuin pakkoruotsikin. Eturivin hikarit rakastavat sitä, muut heittävät sillä välin paperitolloilla eturivin hikareita.

Brittien siirtomaavallan aikana englannista muodostui saaren yleiskieli, joka on tunnetusti jatkanut pysäyttämätöntä voittokulkuaan siitä lähtien, mutta alkuperäisen irlantilaisen kulttuurin ja kielen merkitys on edelleen voimakas ihmisten mielissä: tämä on meidän juttu, ei englantilaisten. Kansalliseen identiteettiin kuuluu myös olennaisena osana musiikki. Irish dancing onkin edelleen hyvin suosittu harrastus, tässä lasteni koulun oppilaiden taidonnäyte eiliseltä:

Camel Boots

Kiirettä on pitänyt. Ajatukset harhailevat niin monissa eri asioissa, etten pysy perässä.

Nuorimmaiselle luvattiin jo englanninkielinen hoitopaikka Suomesta, joten ruksia pukkaa tehtävälistalle tasaiseen tahtiin. Hyvä fiilis.
Oma opintieni jää täällä Irlannissa nyt sitten kesken, enää yksi neljän päivän kurssi jäljellä ja sitten olen suorittanut kaksi täyttä vuotta psykoterapiaopintoja. Ajattelin kuitenkin jatkaa samaa linjaa vielä lähitulevaisuudessa Suomen puolella.Olen ikuinen opiskelija, enkä voi sille mitään. Tiedättehän se kliseen työhakemuksissa:" haluan kehittyä ammatillisesti koko elämäni ajan...jatko-opintoja työn ohella...Kursseja...pälählöpöh..." Minä tarkoitan ihan jokaikistä sanaa. Antaudun nörttiyteni edessä.

Sexuality and Gender in Ireland -kurssi päättyi tällä viikolla ja sitä minun tulee ikävä. Tuhtia, mahtavaa tavaraa, vaikka myös raskasta. Irlantilaisten kavereitteni nuoruus on ollut niin kovin erilaista verrattuna omaani; heille kortsua banaanin päälle punastellen vääntävä kouluterkka olisi ollut sydänfilmin paikka. Ja etenkin heidän vanhemmilleen, jotka kasvatettiin käsittämättömän häpeän ja hiljaisuuden kulttuurissa. Samat vaikutteet pullahtivat pintaan parin viime viikon aikana, kun abortti on taas vaihteeksi ollut lehtien otsikoissa. Siitä enemmän huomenna.

Mietin tällä viikolla paljon ystävyyttä ja sen syntymistä. Kuinka joillain ihmisillä on niin avara katse ja sydän, että he näkevät ihmisyyden kulttuurierojen takana. Joskus vaan synkkaa, vaikka toisin luulisi. Irlannissa on  hyvin helppoa tutustua ihmisiin pintapuolisesti ja small talk -tasolla. Tai siis se on oikeastaan pakollista, sillä puhumattomuus on kertakaikkisen outoa ja kamalaa. Siellä missä on ihmisiä, on puhetta. Aina. Tuntemattomuus ei haittaa, puhuttavaa löytyy aina ja yhteisiä serkkujakin 80%:n varmuudella. Ulkomaalaisenkin on hyvin helpoa löytää juttuseuraa irlantilaisista, mikä on vierailijan kannalta mukavaa. Mutta kun yrittää päästä pintaa syvemmälle ystävyyden kehittyessä, tuleekin kivimuuri vastaan. Irlannissa on ikävän usein tapana lakaista huolet ja murheet pubin tervetuliaismaton alle tai ainakin vähätellä niitä rankalla kädellä kevyempien puheenaiheiden paistatellessa parrasvaloissa. Kaikki on aina vaan "grand."

Kolme irlantilaista tosiystävääni ovatkin loppujen lopuksi aika samantyyppisiä: konstailemattomia, rohkeita, vähän erilaisia, kapinallisiakin. Sellaisia, joita ei pinta juuri kiinnosta ja jotka kuuntelevat sisäistä ääntään nupit luoteessa. He uskaltavat paljastaa sisimpänsä ja kuunnella myös minua ilman sosiaalisia naamioita ja pelejä. Samanlaisia ovat myös suomalaiset ystäväni täällä: aitoja hyvässä ja pahassa, rehellisiä, riskinottajia. Heitä  kaikkia minä jään ikävöimään. Ulkosuomalaisella on kuitenkin aina ikävä jonnekin, joten.
Paluumuuton suurimpia plussia ovat sitten ne suomalaiset ystäväni, joita täällä ikävöin. Yllättävää, että hekin ovat aikalailla omien polkujensa kulkijoita, joiden kanssa tiemme ovat kulkeneet ristiin, rastiin, poispäin ja taas rinnakkain jo vuosikymmenten ajan. Joskus, ilman mitään erityisiä urotekoja tai saavutuksia, pelkästään olemalla oma itsensä, saattaa onnekas ihminen saada lahjaksi näitä kauniin pehmeiksi kuluneita, kestäviä ja kasarinostalgian sävyttämiä Camel Boots -ystäviä.

Puolalaista viisautta

Alla sunnuntain lehden työpaikkailmoitukset. Kaikki ne.

Irlannissa työpaikkoihin tosin yleensä haetaan recruitment agency:n kautta, mutta kyllä silti muutama vuosi sitten sunnuntain lehden sivut olivat täynnä kaikenlaisia ilmoituksia, sieltä löysin parikin työpaikkaa itselleni 2000 -luvun alussa. Oma CV:ni on ollut eräällä rekryfirmalla jo muutaman vuoden, mutta eipä ole kuulunut mitään. Sosiaaliala kun on tosiaan täysin kuollut ja ajettu alas. Äitiyslomasijaisiakaan ei palkata lainkaan vaan virka joko lopetetaan tai sitten kukaan ei vaan tee kyseisiä hommia vapaan aikana. Uskomatonta, mutta koko sektori on tosiaan kuollut ja kuopattu, eikä ylösnousemuksesta ole tietoakaan tulevaisuudessa.

Välillä juttelen hauskan puolalaisen rekrysihteerin Katarzynan kanssa puhelimessa ja voivottelemme sitten yhdessä maan katastrofaalista työtilannetta. Tänä aamuna kysyin ihan suoraan, onko näköpiirissä mitään työmahdollisuuksia, ihan sama millaisia tai miltä alalta, minähän opettelen vaikka vauvaviittomia hindiksi, jos on tarve. Vastaus oli pahoitteleva ei. Dublinissa saattaa olla jotakin, mutta täällä etelässä on vain ei-oota horisontissa. Olisin mielelläni tehnyt vaikka asiakaspalveluhommia, ryhtynyt kouluavustajajaksi tai vaikka kaupan kassaksi. Olen kysellyt tutuilta, sukulaisilta ja naapureilta, olisiko jotain jossain. Olen opiskellut ja opiskellut taas lisää. Olen tehnyt vapaaehtoistöitä ja osa-aikahommia mieheni firmassa, mutta haluaisin niin jotain ihan omaa, jotain, josta voisin aloittaa ihan oikean uran jopa.

Tänä aamuna keskustelumme sai minut itseasiassa lopullisesti vakuuttumaan Suomeen muutosta. Katarzynan viisaita sanoja lainatakseni: "It takes wisdom to know when it is time to stop, cut your losses and go. It takes courage and determination to start over." No joo. Toisaalta, jos vaihtoehdot käyvät vähiin, ei siinä tarvitse juurikaan enää miettiä tai olla rohkea. Menoksi, sanoi Annie Lennoxi.

Vaikeampaa olisi, jos olisin lähdössä jonnekin Suureen Tuntemattomaan. Suomeen paluu on kuitenkin siinä mielessä helppoa ja mukavaa, että minulla on sinne niin vahvat siteet. Yhtään aamupalaa en ole syönyt lukematta iltistä ja hesaria. Yhtään kesä- tai talvilomaa en ole viettänyt Irlannissa. Yhteydenpito ystävien ja sukulaisten kanssa on viikoittaista, ellei jopa päivittäistä. Ruokapaketteja tulee postissa ja vieraita ramppaa meillä jatkuvalla syötöllä Reissumiehet matkalaukussa. Moni hyvistä ystävistäni täällä on suomalaisia.

Oman kokemukseni mukaan ulkosuomalaiset jakautuvat karkeasti katsottuna kolmeen ryhmään:

1. Suomifanit. Suomalainen identiteetti korostuu entisestään ulkomailla asuessa. Suurin osa ystävistä on suomalaisia ja paikalliseen elämään sopeutuminen saattaa olla vaikeaa. Lapsille opetetaan ilman muuta suomea, juhlitaan suomalaisia juhlia, pukki tulee jo aattona ja uunissa porisee karjalanpaisti. Paikallinen ruoka on pahaa ja Suomeen on kova ikävä. Kulttuurishokki ruttaa kuin asfalttijyrä viimeistään työelämässä ja naapureihin tutustuessa.

2. Suomihalveksujat. Ei haluta juuri pitää yhteyttä toisiin suomalaisiin ulkomailla, koska yök. Niitähän tänne juuri paettiin. Suomesta ei löydy mitään positiivista ja kaikki kiva on aina ulkomailla. Lapsille ei yritetäkään puhua suomea, koska se on tarpeetonta. Suomessahan on aina pimeää, likaista, tylsää, epäkohteliasta, humalaista ja loskaista.
(Tähän ilmiöön olen itseasiassa törmännyt vain kahdesti viimeisen viidentoista vuoden aikana. )

3. Suomisopeutujat. Jostain vitutuksen, kulttuurishokin, koti-ikävän ja uuden maan ihailun alta kuoriutuu esiin annos tervettä realismia: tää on nyt tätä. Ihan tavallista elämää. Lapset puhuvat suomea paljon, vähän tai sitten eivät lainkaan, mutta ainakin ymmärtävät jotain ja käyvät Suomessakin säännöllisesti. Eletään. Ollaan. On mustikkaa ja mansikkaa sekaisin. Yhdistellään suomalaista ja paikallista, kunnes saadaan aikaan itselle maistuva mehukeitto.

Suurin osa tuntemistani ulkosuomalaisista kuuluvat kolmosryhmään, varsinkin, jos ulkomailla ollaan asuttu pidempään. Eipä siinä oikeastaan ole edes vaihtoehtoja: jos ei yhtään ole valmis joustamaan, sopeutumaan ja löytämään kultaisia keskiteitä vähän joka puolelta, tulee elämästä aika kurjaa.
Miten minulle sitten käykään, kun palaan Suomeen? Millainen kulttuurishokki siellä päässä mahdollisesti odottaa, vain solahdanko sisään kulttuuriin kuin minkkiturkkimummo Stockan Herkkuun? Mehevää bloggausmateriaaalia sieltä varmasti on tulossa, sitä en epäile hetkeäkään.

Eeva ja talebanit, osa 2

On ollut mielenkiintoista nähdä, miten nopeasti Irlanti on muttunut 90 -luvun puolivälin jälkeen. Rakettimainen talouskasvu, joka sittemmin tosin osoittautui huonosti johdetuksi kuplaksi, vaikutti selvästi ihmisten ajatusmaailmaan ja sai irlantilaiset kyseenalaistamaan vanhat tavat ja uskomukset. Kerron esimerkkinä, ja ystäväni luvalla, hänen kokemuksistaan pikkukylässä County Corkin alueella. Kutsun ystävääni tässä nimellä Kathleen.

Kun Kathleen oli pikkutyttö, hän oppi pian koulun pihalla muiden lasten kanssa jutellessaan, ettei papin kanssa saanut koskaan jäädä kahdestaan. Isommat tytöt supattivat neuvojaan pienemmille: "vältä sitä kaikin tavoin. Äläkä kerro äidillesi." Ei Kathleenin mieleen olisi tullutkaan aikuiselle kertominen. Pappi oli kylän ylin auktoriteetti ja koulun johtokunnan jäsen, eikä kertomisesta olisi seurannut todennäköisesti yhtään mitään. Pappi olisi korkeintaan siirretty toiseen seurakuntaan tai pahimmillaan Kathleenia olisi syytetty valehtelijaksi. Koulun pihalla lapset juorusivat keskenään papin puuhista. Joku tyttö oli viime sunnuntaina saapunut liian aikaisin kirkkoon ja pappi oli yrittänyt käyttää tilaisuutta hyväkseen.Tyttö oli onneksi paennut paikalta ajoissa. Tytön äiti ei enää päästänyt tytärtään yksin kirkkoon tapahtuman jälkeen, mutta muuten elämä ja kirkon mahdin edessä nöyristelevä hiljaisuus aikuisten kesken jatkuivat kuten aina ennenkin. Koulutytöt jatkoivat elämäänsä, pitäen itsestäänselvyytenä sitä, että pappi oli "outo".

90-luvun loppupuolella Kathleen oli Englannissa opiskelemassa ja luki lehdestä, että kyseinen pappi oli pidätetty lasten hyväksikäytöstä. Joku, jo aikuinen seurakuntalainen, oli vihdoin kertonut poliisille, mitä kylässä oikein oli tapahtunut 70 -luvun lopulla. Sen jälkeen useampikin uhri teki rikosilmoituksen samasta papista.
Koko 90-luku olikin Irlannissa jatkuvaa paljastusten ja skandaalien aikaa. Tuskin oli yhtään aamua, ettei lehdessä olisi ollut uusia, järkyttäviä tarinoita katolisten pappien puuhista. Moni kunnon katolilainen koki jonkinasteisen uskonkriisin ja luopui esimerkiksi messussa käymisestä  ja ehtoollisesta protestiksi pappien touhuja vastaan, mikä on katolilaisuudessa rankka juttu.

Jos joku rohkea vanhempi olisikin uskaltanut silloin 70-80 -luvuilla valittaa piispalle hyväksikäytäjästä, olisi kyseinen pappi vain siirretty joko Irlannin sisällä toiseen seurakuntaan tai sitten kylmästi jonnekin Afrikkaan. Pois piispan silmistä, muiden murheeksi. Se oli silloin tapana, sillä mistään seksuaalisuuteen liittyvästä asiasta ei kertakaikkiaan voitu puhua julkisesti. Sitten alkoikin pikkuhiljaa selvitä, kuinka koko sotku ja sen tahallinen salailu johti Vatikaanin ylimmille portaille asti ja koko järkyttävä totuus räjähti ihmisten silmille.

Vaikka Kathleen oli nähnyt ja kuullut mitä järkyttävimpiä asioita lapsena, ei hän koskaan luopunut uskostaan. Hän on henkeen ja vereen katolilainen ja uskoo siihen, että kristityn velvollisuus on tehdä hyvää. Hän tuomitsee pahantekijät rankalla kädellä ja puolustaa aina pieniä ja heikkoja. Hän ei koskaan pakkokäännytä ketään, hän uskoo syvästi hyvän esimerkin voimaan. Hänen uskonsa on täysin vankkumaton ja se on hänen elämänsä tukipilari. Hän käy edelleen kirkossa joka sunnuntai, eikä pelkää enää avata suutaan, jos jotain epäkohtia jossain ilmenee.
Viime sunnuntaina hän kertoi sytyttäneensä minulle kynttilän, kun olin ollut niin huolissani työnsaannista ja Suomeen muutosta. Siinäpä todellista kristinuskoa kauneimmillaan, sanoo tämä huolestunut työnhakija ja kiittää kauniisti.

Mitä tästä kaikesta sitten voimme oppia? Kaksi asiaa nousee omassa mielessäni esiin:

1. Valta korruptoi. Ihan jokaikisen meistä. Sinutkin, vaikka muuta saattaisit luulla. Vaikka aikomukset olisivat alunperin miten jalot, hyvät ja kunnialliset, ihmisluonteen pimeä puoli tunkee kyseenalaistamattoman valta-aseman ansiosta vääjäämättä pintaan. Lopusta pitääkin sitten huolen laumamentaliteetti. Esimerkkejä on enemmän, kuin ikinä haluan edes tietää. Kirjallisuus, elokuvat ja muu taide käsittelevät myös tätä ihmisen ikävää taipumusta säännöllisesti.

2. Kyseenalaistamisen ja kriittisen ajattelun tärkeys ja mielipiteen- sekä sananvapaus, jolloin eriävät, poikkeavat ja ärsyttävätkin mielipiteet tulevat kuulluiksi.Vedän nyt tässä natsikortin esiin, mutta ihan syystäkin. Ian Kershaw:n sanoin: "the road to Auschwitz was built by hate, but paved with indifference".
Saamme kiittää länsimaisesta hyvinvoinnistamme vastarannankiiskiä ja yksinäisiä susia. Niitä, jotka julkeavat olla avoimesti eri mieltä ja väittää vastaan. Olen vakaasti sitä mieltä, että länsimainen demokratia on ihmiskunnan tähän mennessä inhimillisin mahdollinen yhteiskunnan muoto. Sananvapaus ja ne todella ärsyttävätkin vastakkaiset mielipiteet pitävät meidät koko ajan vähän varpaillamme, hyvällä tavalla. Täällä on hyvä elää, vaikka ottaakin päähän.

Irlanti on opettanut minulle elämästä valtavan paljon ja olen siitä syvästi kiitollinen. Pahoja asioita on tapahtunut Euroopassa, ihan lähimenneisyydessäkin, joten emme voi vaipua valheelliseen välinpitämättömyyteen. Edelleenkään, vaikka kaikki nyt näyttäisikin olevan ihan hyvin, tällä historian hetkellä.
Jos mieleni kuitenkin tekee hurahtaa johonkin uskontoon tai ideologiaan, otan ensin pienen aikalisän. Ja yritän, tsemppaan ja toivon parhaani mukaan, etten olisi minkään potentiaalisesti pahan ajatusmallin hiljaisena katukivetyksenä.

Eeva ja talebanit, osa 1

Onko mitään ihanampaa aikuisviihdettä kuin opiskelu? Oikeasti? Voisin hautautua kirjapinojen taakse ja vaan lukea lukemistani savu korvista suhisten. Jos voittaisin lotossa, ostaisin vanhan ja tunnelmallisen kartanon, jonne sisustaisin ikioman kirjastohuoneen. Upottavia sohvia, seinät kirjahyllyjen ja laadukkaiden taideteosten peitossa, koira takkatulen edessä makoilemassa, mahonkinen työpöytä, kahisevat verhot tupsuineen, ruutuikkunasta avautuva näkymä ruusutarhaan ja messinkinen soittokello hovimestaria varten. "Kilikiliding. James, nautin tänään illalliseni kirjastossa. Tuokaa minulle sherryä ja hartiahuivini."

Taas vaihteeksi on meillä meneillään ihan älyttömän mielenkiintoinen kurssi. Tällä kertaa teemana on Sexuality and Gender in Ireland. Mehevä aihe, josta riittää asiaa ja sen viertä loputtomuuksiin asti. Kun samaan pataan heitetään Irlannin historia, poliittinen ilmapiiri, uskonto ja kansallinen identiteetti, saadaan aikaan vaikeasti sulateltava pyttipannu.

Itsenäistyttyään Irlanti koki jonkinasteisen identiteettikriisin, kuten nuoret valtiot usein. Presidentti DeValeran johdolla Irlanti valitsi tien, jota seurattiin aina 90 -luvun alkuun asti: me- hengen ylläpitämiseksi käännyttiin uskonnon puoleen. Usko, joka oli satoja vuosia ollut joko kielletty tai vähintään alempiarvoinen brittiläiseen protestantismiin nähden, nähtiin kansalaisia yhdistävänä tekijänä.Katolinen kirkko pääsi erityisasemaan, jota nyt, 2000 -luvulla, yritetään vihdoin purkaa.

Katoliset arvot vaikuttivat erittäin voimakkaasti Irlannin perustuslain muodostamisessa.

Laista löytyy edelleen tämä mielenkiintoinen pykälä, joka on sinne kirjoitettu vuonna 1937:

1° In particular, the State recognises that by her life within the home, woman gives to the State a support without which the common good cannot be achieved.

2° The State shall, therefore, endeavour to ensure that mothers shall not be obliged by economic necessity to engage in labour to the neglect of their duties in the home.

Elämme vuotta 2013 ja laki on edelleen sama. Naisen paikka on siis, ihan virallisesti, kotona. Hyvänä esimerkkinä lain soveltamisesta on mm. se, että vasta vuonna 1973 saivat naispuoliset valtion virkamiehet jatkaa työssään avioliiton solmimisen jälkeenkin. Yksikään hallitus ole tähän mennessä tehnyt elettäkään muuttakseen perustuslakia tai edes helpottaakseen äitien työssäkäyntiä. Kaikki päivähoito on yksityistä ja maksaa täällä County Corkin alueella noin 600 euroa kuussa per lapsi. Dublinissa hinta on sitäkin korkeampi, joten jo yksi lapsi saattaa pakottaa kaikki paitsi huippujohtajaäidit tiskirätin seuraksi. Kaksi on aikamoinen potti, kolme on jo katastrofi. Itsellänikään ei ollut mitään mahdollisuuksia laittaa lapsia hoitoon, joten hoidin heidät kotona täyspäiväisesti viisi vuotta, jonka jälkeen aloitin osa-aikaiset työt ja opiskelun au pairien ihanalla avulla.

Naisen on ollut historiallisesti tyytyminen kotiäitiyteen sekä miehen alamaisena elämiseen sekä taloudellisesti että myös fyysisesti: naisen ei ollut lupa kieltäytyä seksistä, vaikka perhe olisi ollut köyhä ja raha ei olisi riittänyt ruokkimaan yhtäkään lisälasta. Ehkäisyä ei saanut mistään, abortti on edelleenkin kielletty ja sitäpaitsi niihin turvautuminen olisi ollut kuolemansynti. Seksistä kieltäytymisen synnistä annettiin paikoin vielä 80 -luvullakin luettavaksi kaksi Ave Mariaa ja kaksi Isä Meidän -rukousta sekä kehoitus käyttäytyä jatkossa kuten kunnon katolilainen nainen, kärsivät lapset aliravitsemuksesta tai eivät. 

Monille naisille lapsen syntymä oli hyvin traumaattinen kokemus, ei kivun vuoksi, vaan koska heille ei ollut koskaan kerrottu, mistä aukosta lapsi tulee ulos. Lääkärit, äidit, sisaret tai edes ystävät eivät yleisesti ottaen tarjonneet minkäänlaista valistusta asian suhteen. Niistä asioista ei voinut puhua kenellekään, ne olivat naisen osa ja kirous. Keisarinleikkausta ei suositeltu perätilasynnytyksissä tai muissa ongelmatapauksissa, koska silloin nainen saattaisi joutua joko kieltäytymään seksistä tai käyttämään ehkäisyä, koska kohtu ei kestäisi jatkuvia raskauksia. Lääkärit käyttivät sen sijaan symfysiotomiaa, jossa naisen lantio sahattiin halki lapsen syntymän helpottamiseksi. Käytäntö oli yleinen Irlannissa 1950 - 80 -luvuilla ja aiheutti erittäin vakavia haittoja synnytyksen jälkeen, mm. virtsankarkailua, liikuntavammoja ja jatkuvaa kipua, joka saattoi jatkua vanhuusikään asti. Moni nainen onkin jo hakenut korvauksia kärsimästään kivusta ja traumasta äärikatolisten lääkärien käsittelyssä.

Seksi ja naisen anatomia oli täydellinen tabu, myös naisten kesken. Nainen oli likainen, itselleenkin. Vaikka nykypäivän Irlanti on hyvin erilainen paikka, on alastomuus edelleen jyrkästi tabu jopa uimahallien pukuhuoneissa. Reteästi bodylotionia levittävä suomalainen aiheuttaa vähintäänkin kummastuneita katseita kanssasisarilta, samoin suomalainen saunakulttuuri, joka on monelle irlantilaiselle täysin käsittämätön asia. Moni vanhempi myöntää peittävänsä vartalonsa myös lastensa katseilta, sillä luonnollista alastomuutta ei eroteta seksuaalisesta alastomuudesta, vaan ne ovat yksi ja sama asia.

Niille onnettomille, jotka erehtyivät synnyttämään avioliiton ulkopuolisen lapsen, oli kirkko keksinyt erityisen sadistisen Magdalen Laundries -systeemin. Monien nunnaluostareiden tulonlähteenä oli heidän tuottamansa pesulapalvelu, jossa odottavat tai jo synnyttäneet naimattomat äidit työskentelivät hirvittävissä olosuhteissa orjatyövoimana. Heidän synnyttämänsä lapset myytiin adoptoitaviksi, usein ulkomaille. Äidillä ei ollut minkäänlaista sananvaltaa, vaan lapsi vietiin itkevältä äidiltä väkisin pois. Kaikki pesuloissa työskennelleet eivät edes olleet äitejä, synniksi riitti joskus jopa se, että nuori tyttö nähtiin liian "villinä" ja "viekoittelevana", varsinkin, jos kyse oli hyvin vanhoillisesta syrjäseudusta. Myös raiskauksen ja insestin uhrit saattoivat joutua katumaan syntiään pesupaljun ääreen.

Naiset menettivät näissä laitoksissa kaikki kansalaisoikeutensa ja he elivät käytännöllisesti katsoen vankeina usein koko ikänsä tai kunnes joku sukulainen allekirjoitti vapautuspaperit. Paha, petollinen, vietteliäs Eeva sai pestä pois koko kansakunnan syntejä aamuviidestä iltamyöhään, nimettömänä, äänettömänä, nöyräksi hakattuna, pelkkänä numerona nunnien listassa. Hallitus ja kansalaiset sulkivat silmänsä tältä todellisuudelta, siitä ei puhuttu, eikä siitä haluttu tietää mitään.

Viimeinen Magdalen Laundry sulkeutui vuonna 1996.

Hallitus vihdoin tänä vuonna pyysi virallisesti anteeksi näiden naisten kohtaloa ja nyt yritetään sopia korvauksista.  Mutta millä summalla entisajan Eevoille korvataan elämätön elämä, orjatyö ja oman lapsen menetys? Siinäpä hallituksen aivoriihelle pohdittavaa. 

Nykypäivän Eevat maksavat huomattavasti keveämpää omenasakkoaan mm. päiväkotimaksujen muodossa. Nähtäväksi jää, milloin on heidän synninpäästönsä vuoro.

P.S. Lähteenä mm.

       Inglis, T. (1998), Lessons in Irish Sexuality, Dublin: University College Dublin Press

       Manlowe J. L. (1995), Faith Born of Seduction, (Sexual Trauma, Body Image, and Religion),NewYork: New York University Press

Pimeää materiaa, osa 2.

Laitoin tiistaina tänne muutaman maisemakuvan ja kerroin vähäsen nykyirlantilaisten suhteesta katoliseen kirkkoon. Irlanti maallistui 90 -luvulla huimaa vahtia ja kirkon sisäiset pedofiiliskandaalit sekä yhteiskunnan yhtäkkinen vauraus vauhdittivat tätä prosessia. Entisestä köyhästä siirtomaa-peräkylästä tuli yhtäkkiä, muutamassa vuodessa, kapitalistinen unelma. Ne kymmenen vuotta, jotka itse elin tämän "Celtic Tiger:in" keskellä olivat kuin missä tahansa länsimaassa nousukauden keskellä: ihmiset unelmoivat hyvästä, vakaasta ja vauraammasta tulevaisuudesta myös lapsilleen ja hurahtivat täysillä kulutusjuhlaan. Yleinen ilmapiiri oli hyvin optimistinen, positiivinen, eteenpäinsuuntautunut ja iloinen. Vuosisatojen ajan jatkunut muuttoliike vauraammille rannoille oli ensimmäistä kertaa historiaa. Irlannilla oli kerrankin mahdollisuus nousta köyhyyden ja sorron suosta ja ihmisten itsetunto kohosi ihan silmissä: "mehän osaamme sittenkin! Me pärjäämme ihan itse!". Tätä ennenkuulumatonta hyvinvointia piti jatkua hamaan tulevaisuuteen, sillä näin Dublinin herrat lupasivat yhä uudelleen ja uudelleen.

Laman iskiessä tapahtui jotain mielenkiintoista. Vanha alistunut, passiivis-aggressiivinen siirtomaamentaliteetti olikin ollut vain ohuen pinnan alla piilossa, mistä se putkahti nopeasti kunniapaikalleen. Suomalainenkin tunnistaa samantapaisen ajattelutavan sanontojen kautta: "Itku pitkästä ilosta." "Joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa." On parempi olla hiljaa ja kusettaa herroja selän takana, minkä kerkiää. Huomaamattomuus on avainsana, sillä avoin kapina johtaa vain pahempiin ikävyyksiin.
Köyhän kyykkyasento olikin vielä sukupolvien lihasmuistissa.

Yleisönosastoilla puhuttiin jopa synnin palkasta: siitä saitte, te mammonaan eksyneet lampaat. Moni sanoi olevansa jopa helpottunut, että saatiin taas veisata vanhaa ja tuttua syntisen virttä ja aloittaa loputon katumusharjoitus Euroopan Unionin ja Angela Merkelin ottaessa sekä katolisen kirkon että englantilaisen kartanonherran roolin.Vauraus ja optimismi eivät sopineetkaan irlantilaiseen kansanluonteeseen, oli parempi palata suosiolla ja vähin äänin takaisin hiljaisten ruotuun ja luovuttaa valta vanhasta tottumuksesta ulkopuolisille. Keskiluokalta lypsetään nyt viimeisetkin pennoset pankkien velkojen maksuun, mutta keskiluokka ei kapinoi, koska pahempaa voi seurata. Kakka otetaan kiltisti vastaan. Jos ei kestä, voi aina lähteä sinne, minne kapinalliset esi-isätkin lähtivät paremman elämän toivossa.

Kapina jatkuu siellä, missä se on vuosisatojen ajan kytenytkin: lauluissa, tarinoissa, ihmisten puheissa, paossa muille maille. Muutamassa kesyssä mielenosoituksessa ja lehtien kitkerissä pääkirjoituksissa. Elleivät irlantilaiset itse usko, että he ansaitsevat parempaa ja enemmän, ei muutosta tule tapahtumaan. Siirtomaaherrat on opittava kohtaamaan ottamatta automaattisesti lakkia nöyrästi käteen.

Pimeää materiaa, osa 1.

Facebookia ja muta elämänmenoa on kiva analysoida, kun ulkona "sataa", eli siis tuuli puhaltaa alaviistosta ja jatkuvasti suuntaa vaihtaen jotain todella kylmää ja märkää suoraan rilleihini. Mitä antaisinkaan minikokoisista tuulilasinpyyhkijöistä. Vihaan sadepisaroita rilleissä, siis todella vihaan. Syvästi, paheksuen ja energiaani ihan turhaa tuhlaten. Mutta vihaan silti, periaatteesta.

Siis siitä facebookista. Minulla on 212 kaveria, joista 61% on Kinsalesta. Eli siis suurehko osa naapuruston populaatiosta näkee päivitykseni. Niitä on siis mietittävä tarkkaan; yksikin varomaton sana tai siellä täällä saattaa johtaa juoruun. Naapurini esimerkiksi vitsaili facebookissa viikonloppuna myyvänsä talonsa. Ei olisi kannattanut. Nyt hän nimittäin on saanut selitellä asiaa vasemmalle ja oikealle ja vakuutella ihmisiä ettei ole myymässä yhtään mitään, sehän oli vitsi! Hauskinta on, että häntä ei uskota, sillä juoru on kivempi ja mehukkaampi ja tarjoaa enemmän puheenaihetta, joten se valitaan mielummin totuudeksi. Juorua ilmiönä tulisikin mielestäni tutkia ydinfysiikan keinoin, koska se ei näytä tottelevan tunnettuja luonnonlakeja lainkaan. Se on selvästi pimeää materiaa.

Olen usein miettinyt, miksi irlantilaiset eivät nouse kapinaan hallitusta vastaan, kuten kreikkalaiset ja kyproslaiset ja jopa islantilaiset nousivat. Ehkä selitykset ovat samat kuin jatkuvalla juoruilulla ja loputtomalla puhumisella ilman konkreettisia tekoja: kolonialismi ja sen mukanaan tuoma mentaliteetti yhdistettynä katolisen kirkon täydelliseen diktaattoriasemaan aina 1980 -luvulle asti. Ihmiset kapinoivat kyllä, mutta vain hiljaa ja aina selän takana. Avoin kapina on hyödytöntä ja synnillistä, eikä herrojen elkeiden sovi tarttua renkiin. Juoruilulla ja piilossa vatvomisella sitten puretaan omaa pahaa oloa ja suuttumusta muihin. Briteiltä peritty äärimmäisen luokkajakoinen yhteiskunta ei myöskään onnistu yhdistämään ihmisiä yhteisen edun nimissä, vaan eri luokat puhuvat tasapuolisesti pahaa toisistaan.

Uskon vakaasti, että ihmisluonto sinänsä on jokseenkin muuttumaton, vain olosuhteet (kulttuuri) ympärillämme ovat erilaiset. Kun tuntee kulttuurin, ymmärtää miksi ihmiset topimivat siinä tietyllä tavalla. Siinä on aina nimittäin tiettyä logiikkaa ja järkeenkäypyyttä. Avaan hieman tätä ajatusta muutamalla esimerkillä.

Kaverini, kutsun häntä tässä vaikkapa nimellä Sarah, on 42 -vuotias. Hän kävi koulunsa nunnaluostarissa, jossa toimi katolilainen tyttökoulu. Ihan tyypillinen tarina siis 1980 -luvun koulunkäynnistä ja onhan noita tyttö- ja poikakouluja paljon edelleenkin. Sarah on kertonut minulle paljonkin kouluajoistaan, joita hän ja hänen ikäluokkansa usein kauhulla muistelee. Tässä vähän esimerkkejä.
Nunnat saivat hakata lapsia aivan vapaasti, siihen ei puututtu millään tavalla. Karttakepistä sai, jos hame oli liian lyhyt, kotiläksy tekemättä, jos puhui tunnilla tai joskus myös jos nunnalla nyt sattui olemaan kettumainen päivä ihan muuten vaan. Kepillä hakkaaminen ei ollut ainoa rangaistus, sillä nunnilla oli monia mielikuvituksellisiä nöyryytyskeinoja käytettävissään: seisotettiin oppilasta yhdellä jalalla koko tunti luokan edessä ja hakattiin, jos toinen jalka koski maata. Haukuttiin tyhmäksi luokan edessä. Peloteltiin jatkuvasti helvetillä ja haukuttiin protestantteja, köyhiä ja peloteltiin synnin (seksin) seurauksilla. Lapsen murtaminen oli päätarkoitus, tottelevaisuus kaiken a ja o. Kirkkoa ei kertakaikkiaan voinut kyseenalaistaa millään tavoin, sen valta oli jumalan valta. Ihmisiin iskostettiin syvä ja kyseenalaistamaton herran (ja pappien) pelko jo pienenä.

Kerran koulussa järjestettiin disko yhdessä viereisen poikakoulun kanssa. Voi sitä riemua! Nunnat muistivat kuitenkin varoittaa tyttöjä synnistä ja siitä, että jos oli ihan pakko istua jonkun pojan sylissä, piti laittaa puhelinluettelo siihen väliin. Muuten tulisi välittömästi raskaaksi. Kiiltävät kengät hameen kanssa olivat myös kiellettyjä. Miksi? No koska kengän kiiltävältä pinnalta saattaisi joku poika nähdä alushousujen heijastuksen hameen alta. Mistä tietenkin seuraisi synti ja synnistä välitön raskautuminen, ikuinen häpeä, erottaminen yhteisöstä ja tuhoutunut elämä kirkon ulkopuolella.
Siinä olikin kokonaisuudessaan kaverini saama seksivalistus.

Irlannissa onkin sanonta kyseistä organisaatiosta: "The Sisters of Mercy have no mercy."
Diktaattorimainen valta korruptoi nimittäin idealistisimmankin uskonsisaren.

Paradoksaalista sinänsä, että irlantilaiset vaihtovat aikanaan brittien siirtomaavallan vielä pahempaan diktatuuriin katolisen kirkon muodossa. Koska katolilaisuus nähtiin olennaisena osana irlantilaista identiteettiä erotuksena brittiläisestä, sitä tuettiin kaikin mahdolisin poliittisin keinoin uuden valtion vakauttamiseksi ja kirkon erityisasema kirjattiin jopa perustuslakiin. Ojasta allikkoon.

Jatkan iltapäivällä osalla 2.