Eeva ja talebanit, osa 2

On ollut mielenkiintoista nähdä, miten nopeasti Irlanti on muttunut 90 -luvun puolivälin jälkeen. Rakettimainen talouskasvu, joka sittemmin tosin osoittautui huonosti johdetuksi kuplaksi, vaikutti selvästi ihmisten ajatusmaailmaan ja sai irlantilaiset kyseenalaistamaan vanhat tavat ja uskomukset. Kerron esimerkkinä, ja ystäväni luvalla, hänen kokemuksistaan pikkukylässä County Corkin alueella. Kutsun ystävääni tässä nimellä Kathleen.

Kun Kathleen oli pikkutyttö, hän oppi pian koulun pihalla muiden lasten kanssa jutellessaan, ettei papin kanssa saanut koskaan jäädä kahdestaan. Isommat tytöt supattivat neuvojaan pienemmille: "vältä sitä kaikin tavoin. Äläkä kerro äidillesi." Ei Kathleenin mieleen olisi tullutkaan aikuiselle kertominen. Pappi oli kylän ylin auktoriteetti ja koulun johtokunnan jäsen, eikä kertomisesta olisi seurannut todennäköisesti yhtään mitään. Pappi olisi korkeintaan siirretty toiseen seurakuntaan tai pahimmillaan Kathleenia olisi syytetty valehtelijaksi. Koulun pihalla lapset juorusivat keskenään papin puuhista. Joku tyttö oli viime sunnuntaina saapunut liian aikaisin kirkkoon ja pappi oli yrittänyt käyttää tilaisuutta hyväkseen.Tyttö oli onneksi paennut paikalta ajoissa. Tytön äiti ei enää päästänyt tytärtään yksin kirkkoon tapahtuman jälkeen, mutta muuten elämä ja kirkon mahdin edessä nöyristelevä hiljaisuus aikuisten kesken jatkuivat kuten aina ennenkin. Koulutytöt jatkoivat elämäänsä, pitäen itsestäänselvyytenä sitä, että pappi oli "outo".

90-luvun loppupuolella Kathleen oli Englannissa opiskelemassa ja luki lehdestä, että kyseinen pappi oli pidätetty lasten hyväksikäytöstä. Joku, jo aikuinen seurakuntalainen, oli vihdoin kertonut poliisille, mitä kylässä oikein oli tapahtunut 70 -luvun lopulla. Sen jälkeen useampikin uhri teki rikosilmoituksen samasta papista.
Koko 90-luku olikin Irlannissa jatkuvaa paljastusten ja skandaalien aikaa. Tuskin oli yhtään aamua, ettei lehdessä olisi ollut uusia, järkyttäviä tarinoita katolisten pappien puuhista. Moni kunnon katolilainen koki jonkinasteisen uskonkriisin ja luopui esimerkiksi messussa käymisestä  ja ehtoollisesta protestiksi pappien touhuja vastaan, mikä on katolilaisuudessa rankka juttu.

Jos joku rohkea vanhempi olisikin uskaltanut silloin 70-80 -luvuilla valittaa piispalle hyväksikäytäjästä, olisi kyseinen pappi vain siirretty joko Irlannin sisällä toiseen seurakuntaan tai sitten kylmästi jonnekin Afrikkaan. Pois piispan silmistä, muiden murheeksi. Se oli silloin tapana, sillä mistään seksuaalisuuteen liittyvästä asiasta ei kertakaikkiaan voitu puhua julkisesti. Sitten alkoikin pikkuhiljaa selvitä, kuinka koko sotku ja sen tahallinen salailu johti Vatikaanin ylimmille portaille asti ja koko järkyttävä totuus räjähti ihmisten silmille.

Vaikka Kathleen oli nähnyt ja kuullut mitä järkyttävimpiä asioita lapsena, ei hän koskaan luopunut uskostaan. Hän on henkeen ja vereen katolilainen ja uskoo siihen, että kristityn velvollisuus on tehdä hyvää. Hän tuomitsee pahantekijät rankalla kädellä ja puolustaa aina pieniä ja heikkoja. Hän ei koskaan pakkokäännytä ketään, hän uskoo syvästi hyvän esimerkin voimaan. Hänen uskonsa on täysin vankkumaton ja se on hänen elämänsä tukipilari. Hän käy edelleen kirkossa joka sunnuntai, eikä pelkää enää avata suutaan, jos jotain epäkohtia jossain ilmenee.
Viime sunnuntaina hän kertoi sytyttäneensä minulle kynttilän, kun olin ollut niin huolissani työnsaannista ja Suomeen muutosta. Siinäpä todellista kristinuskoa kauneimmillaan, sanoo tämä huolestunut työnhakija ja kiittää kauniisti.

Mitä tästä kaikesta sitten voimme oppia? Kaksi asiaa nousee omassa mielessäni esiin:

1. Valta korruptoi. Ihan jokaikisen meistä. Sinutkin, vaikka muuta saattaisit luulla. Vaikka aikomukset olisivat alunperin miten jalot, hyvät ja kunnialliset, ihmisluonteen pimeä puoli tunkee kyseenalaistamattoman valta-aseman ansiosta vääjäämättä pintaan. Lopusta pitääkin sitten huolen laumamentaliteetti. Esimerkkejä on enemmän, kuin ikinä haluan edes tietää. Kirjallisuus, elokuvat ja muu taide käsittelevät myös tätä ihmisen ikävää taipumusta säännöllisesti.

2. Kyseenalaistamisen ja kriittisen ajattelun tärkeys ja mielipiteen- sekä sananvapaus, jolloin eriävät, poikkeavat ja ärsyttävätkin mielipiteet tulevat kuulluiksi.Vedän nyt tässä natsikortin esiin, mutta ihan syystäkin. Ian Kershaw:n sanoin: "the road to Auschwitz was built by hate, but paved with indifference".
Saamme kiittää länsimaisesta hyvinvoinnistamme vastarannankiiskiä ja yksinäisiä susia. Niitä, jotka julkeavat olla avoimesti eri mieltä ja väittää vastaan. Olen vakaasti sitä mieltä, että länsimainen demokratia on ihmiskunnan tähän mennessä inhimillisin mahdollinen yhteiskunnan muoto. Sananvapaus ja ne todella ärsyttävätkin vastakkaiset mielipiteet pitävät meidät koko ajan vähän varpaillamme, hyvällä tavalla. Täällä on hyvä elää, vaikka ottaakin päähän.

Irlanti on opettanut minulle elämästä valtavan paljon ja olen siitä syvästi kiitollinen. Pahoja asioita on tapahtunut Euroopassa, ihan lähimenneisyydessäkin, joten emme voi vaipua valheelliseen välinpitämättömyyteen. Edelleenkään, vaikka kaikki nyt näyttäisikin olevan ihan hyvin, tällä historian hetkellä.
Jos mieleni kuitenkin tekee hurahtaa johonkin uskontoon tai ideologiaan, otan ensin pienen aikalisän. Ja yritän, tsemppaan ja toivon parhaani mukaan, etten olisi minkään potentiaalisesti pahan ajatusmallin hiljaisena katukivetyksenä.