Puolalaista viisautta

Alla sunnuntain lehden työpaikkailmoitukset. Kaikki ne.

Irlannissa työpaikkoihin tosin yleensä haetaan recruitment agency:n kautta, mutta kyllä silti muutama vuosi sitten sunnuntain lehden sivut olivat täynnä kaikenlaisia ilmoituksia, sieltä löysin parikin työpaikkaa itselleni 2000 -luvun alussa. Oma CV:ni on ollut eräällä rekryfirmalla jo muutaman vuoden, mutta eipä ole kuulunut mitään. Sosiaaliala kun on tosiaan täysin kuollut ja ajettu alas. Äitiyslomasijaisiakaan ei palkata lainkaan vaan virka joko lopetetaan tai sitten kukaan ei vaan tee kyseisiä hommia vapaan aikana. Uskomatonta, mutta koko sektori on tosiaan kuollut ja kuopattu, eikä ylösnousemuksesta ole tietoakaan tulevaisuudessa.

Välillä juttelen hauskan puolalaisen rekrysihteerin Katarzynan kanssa puhelimessa ja voivottelemme sitten yhdessä maan katastrofaalista työtilannetta. Tänä aamuna kysyin ihan suoraan, onko näköpiirissä mitään työmahdollisuuksia, ihan sama millaisia tai miltä alalta, minähän opettelen vaikka vauvaviittomia hindiksi, jos on tarve. Vastaus oli pahoitteleva ei. Dublinissa saattaa olla jotakin, mutta täällä etelässä on vain ei-oota horisontissa. Olisin mielelläni tehnyt vaikka asiakaspalveluhommia, ryhtynyt kouluavustajajaksi tai vaikka kaupan kassaksi. Olen kysellyt tutuilta, sukulaisilta ja naapureilta, olisiko jotain jossain. Olen opiskellut ja opiskellut taas lisää. Olen tehnyt vapaaehtoistöitä ja osa-aikahommia mieheni firmassa, mutta haluaisin niin jotain ihan omaa, jotain, josta voisin aloittaa ihan oikean uran jopa.

Tänä aamuna keskustelumme sai minut itseasiassa lopullisesti vakuuttumaan Suomeen muutosta. Katarzynan viisaita sanoja lainatakseni: "It takes wisdom to know when it is time to stop, cut your losses and go. It takes courage and determination to start over." No joo. Toisaalta, jos vaihtoehdot käyvät vähiin, ei siinä tarvitse juurikaan enää miettiä tai olla rohkea. Menoksi, sanoi Annie Lennoxi.

Vaikeampaa olisi, jos olisin lähdössä jonnekin Suureen Tuntemattomaan. Suomeen paluu on kuitenkin siinä mielessä helppoa ja mukavaa, että minulla on sinne niin vahvat siteet. Yhtään aamupalaa en ole syönyt lukematta iltistä ja hesaria. Yhtään kesä- tai talvilomaa en ole viettänyt Irlannissa. Yhteydenpito ystävien ja sukulaisten kanssa on viikoittaista, ellei jopa päivittäistä. Ruokapaketteja tulee postissa ja vieraita ramppaa meillä jatkuvalla syötöllä Reissumiehet matkalaukussa. Moni hyvistä ystävistäni täällä on suomalaisia.

Oman kokemukseni mukaan ulkosuomalaiset jakautuvat karkeasti katsottuna kolmeen ryhmään:

1. Suomifanit. Suomalainen identiteetti korostuu entisestään ulkomailla asuessa. Suurin osa ystävistä on suomalaisia ja paikalliseen elämään sopeutuminen saattaa olla vaikeaa. Lapsille opetetaan ilman muuta suomea, juhlitaan suomalaisia juhlia, pukki tulee jo aattona ja uunissa porisee karjalanpaisti. Paikallinen ruoka on pahaa ja Suomeen on kova ikävä. Kulttuurishokki ruttaa kuin asfalttijyrä viimeistään työelämässä ja naapureihin tutustuessa.

2. Suomihalveksujat. Ei haluta juuri pitää yhteyttä toisiin suomalaisiin ulkomailla, koska yök. Niitähän tänne juuri paettiin. Suomesta ei löydy mitään positiivista ja kaikki kiva on aina ulkomailla. Lapsille ei yritetäkään puhua suomea, koska se on tarpeetonta. Suomessahan on aina pimeää, likaista, tylsää, epäkohteliasta, humalaista ja loskaista.
(Tähän ilmiöön olen itseasiassa törmännyt vain kahdesti viimeisen viidentoista vuoden aikana. )

3. Suomisopeutujat. Jostain vitutuksen, kulttuurishokin, koti-ikävän ja uuden maan ihailun alta kuoriutuu esiin annos tervettä realismia: tää on nyt tätä. Ihan tavallista elämää. Lapset puhuvat suomea paljon, vähän tai sitten eivät lainkaan, mutta ainakin ymmärtävät jotain ja käyvät Suomessakin säännöllisesti. Eletään. Ollaan. On mustikkaa ja mansikkaa sekaisin. Yhdistellään suomalaista ja paikallista, kunnes saadaan aikaan itselle maistuva mehukeitto.

Suurin osa tuntemistani ulkosuomalaisista kuuluvat kolmosryhmään, varsinkin, jos ulkomailla ollaan asuttu pidempään. Eipä siinä oikeastaan ole edes vaihtoehtoja: jos ei yhtään ole valmis joustamaan, sopeutumaan ja löytämään kultaisia keskiteitä vähän joka puolelta, tulee elämästä aika kurjaa.
Miten minulle sitten käykään, kun palaan Suomeen? Millainen kulttuurishokki siellä päässä mahdollisesti odottaa, vain solahdanko sisään kulttuuriin kuin minkkiturkkimummo Stockan Herkkuun? Mehevää bloggausmateriaaalia sieltä varmasti on tulossa, sitä en epäile hetkeäkään.