Default Settings

Erotarinani on oikeastaan hemmetin tylsä. Siitä on nyt nelisen vuotta, kun tajusin, ettei tämä juttu toimi enää yhtään. Josta seurasi sellainen tasainen, hidas, yllätyksetön alamäki, joka päättyi tähän lopulliseen yhteiseen päätökseen. Josta seurasi syvä, sisäinen rauha ja hyvä olo. Sellainen varmuus, että jos tuo toinen löytäisi huomenna elämänsä rakkauden, olisin onnellinen hänen puolestaan. 

Minä en enää halua häneltä muuta kuin kumppanuutta vanhemmuudessa ja ehkä myös ystävyyttä, tunnemmehan me toisemme niin läpikotaisin. Ei meistä kumpikaan toivo toiselle mitään pahaa. Ei ole enää riitoja, on vain rauha.

Vaikka ero tavallaan tapahtui nyt, se tapahtui oikeasti jo vuosia sitten. Surukin. Nyt jokin sisälläni työntää minua eteenpäin ja ulos maailmaan.

Seuraava oppitunti on näköjään sitten sillä aihealueella, jota olen menestyksellisesti vältellyt koko avioliittoni ajan ja ehkä jo sitä ennen. Jokin voima tuntuu nyt työntävän minua juuri sinne, minne en ole uskaltanut koskaan vielä mennä. Olen pelannut niin varman päälle ja maksanut siitä myös kovan hinnan, että on pakko poistua siltä mukavuusalueelta ihan kokonaan. Neuvon nyt rillipäisenä tätinä kaikkia nuoria syvällä rintaäänellä: Älkää pelatko varman päälle. Älkää tyytykö. Koskaan.

Tämä kaikkihan on sangen jännittävää, koska minulla ei ole pienintäkään hajua siitä, mitä oikeastaan teen. Puhun tietenkin rakkaudesta, riskinotosta, tunteista, heittäytymisestä. Teinimeiningistä.

Muistan, kun joskus teininä oli sellasia merkityksillisiä biisejä. Niitä, joissa laulettiin juuri minun elämästäni ja minulle. No niin, nyt niitä on koko ajan taas radiossa. Taylor Swift ehkä luulee laulavansa parikymppisille pahoista pojista ja rakkauden arvista, mutta keski-ikäinen eronnut nainen laulaa biisin hiusharjalleen todella tunteella ja ihmetellen: tuollaistakin on. Tuohonko minäkin uskallan ensimmäistä kertaa elämässäni lähteä mukaan. Tulla ulos vuosia rakentamastani pesästä ja yrittää ehkä mahdollisesti jopa lentää vähän. Räpytellen.

Yhtäkkiä katson miehiä, enempää en uskalla vielä. Nehän ovat ihmisiä, nehän ovat olleet halipulaisia pikkupoikia joskus aikanaan. Mitä ne oikein etsivät? Miten niille puhutaan? 

Eihän tässä ole mitään järkeä. Miksi ihmiset tekevät niin? Heittäytyvät pää edellä rantakivikolle yhä uudelleen ja uudelleen. Etsivät jotain ihmistä, joka hyväksyisi ja rakastaisi ja sitten hajoavat taas kerran. Ne jaksavat haluta ja taas pettyä, loputon peli. Minä cheerleaderinä katson kentän laidalta ja tiedän jossain vaiheessa liittyväni mukaan. Ehkä pian, ehkä vuoden päästä. Ehkä aluksi vaihtopenkille. 

Avioliittoni oli minulle saksalainen turvatyyny ja hourulan pehmustettu selli, jossa ei tarvinnut ottaa yhtään ainutta riskiä. Ei tarvinnut myöskään elää, koska elämähän voi johtaa sekä pettymykseen että kipuun mitä suurimmalla todennäköisyydellä. Eihän minulla ollut edes aikaa miettiä mitään, oli pieniä lapsia, oli valvomista, oli ajateltava niiden tarpeita, jotka tarvitsivat minua. 

Nyt on yhtäkkiä taas aikaa ja tilaa. On mahdollisuus viettää aikaa yksin ja vaan olla, ensimmäistä kertaa vuosiin. Mitä minä olen silloin, kun kukaan ei tarvitse minulta mitään? Sisältäni suorastaa kuplii esiin kaikkea, mitä tungin jonnekin pohjalle. Olen täynnä yllätyksiä itselleni.

Välillä ikäänkuin huvittuneena ja ihmetellen huomaan muuttuneeni taas. Eilen vielä luulin olevani jotain mieltä jostain, mutta tämä aamu jo paljasti luulon virheelliseksi. Se oli vaan jotenkin korjaantunut ihan itsestään yön aikana, kuin joku palauttelisi puhelimen tehdasasetuksia hiljalleen takaisin. Palaudun omaksi itsekseni ilman, että varsinaisesti teen asialle mitään. Mielenkiintoista ja sangen outoa. Jännittävää.