Keijumetsässä

Näin ihania pikku asumuksia löysimme Derrynanen metsäpuistosta tänään:

Ja sitten taitaakin olla kahvitauon paikka:

Maisemia

Kännykällä en nyt saa kirjoitettua kovin pitkiä horinoita, joten laitan tänne tällä viikolla lähinnä vain lomakuvia. 

Kerryn dramaattinen ja jylhä rannikko on upeaa katseltavaa. Tuosta seuraava etappi on sitten New York, välissä on vain valtameri. En koskaan kyllästy näihin näkymiin! Täytyy ensi kesänä tulla tänne lomailemaan ja vuokrata taas tällainen lomatalo viikoksi. Täällä on kaikki , mitä normaalissa kodissa tarvitaan, joten vain ruuat täytyy ostaa.

Maisemaa pukkaa

Mielessäni jo hyvästelen näitä loputtomia rantoja ja villiä luontoa. Mikäli siis ensi viikolla kaikki menee Suomessa suht nappiin, nämä jäävät sitten pelkiksi lomakohteiksi. Jännittää niin maan........:sti. Mutta myös jännittää sillä lailla mukavan seikkailunmakuisesti. Aika siirtyä elämässä taas eteenpäin ja sillä on aina hintansa.

Tänään on ollu upea ilma. Aurinko on täällä tosin petollinen otus: kymmenessä minuutissa ehtii jo saamaan komean tomaattinaaman ilman suojavoidetta. Milloinkohan opin läksyni? On sitä jo viisitoista vuotta opetettu ja silti joka kesä sama virhe toistuu. Lapset suojaan kyllä aina ja varmasti hatuin ja rasvoin, mutta itse olen niin innoissani paahteesta kuin vasikka tuolla laitumella, että en vaan muista.

Ilmoja pitelee

If you don't like the weather, just wait for five minutes.
-Wanha irlantilainen sananlasku

Facebookissa kiertää kaikenlaista säävitsiä:

Tajusin juuri, että minulla on ollut nämä samat varusteet päälläni lokakuusta lähtien: karvabuutsit, farkut, pitkä villatakki, kevyt toppatakki ja iso huivi. Laukussa turha sateenvarjo. Turha siksi, että tällaisella tuulella ei huvita leikkiä Maija Poppasta.
Olisi ihanaa pakata nämä jo pois, mutta kesä loistaa pahasti poissaolollaan. Irlantilaiset äidit kiroavat säätä kilvan koulun porteilla ja ennustavat taas kerran huonoa kesää. Minä yritin vähän toppuutella ja olla optimistinen, mutta vastaukseksi sain vain sääliviä katseita ja muutaman ilottoman naurahduksen.

Sää vaihtuu sadasosasekunnissa aurinkoisesta raekuuroon ja yhtäkkisen myrskypuhurin kautta taas sateiseksi. Lämpötila heittelee saman päivän sisällä useita asteita. Koko ajan on oltava varuillaan ja puettava erilaisia kerroksia äkillisiä ilmastonmuutoksia varten.

Irlanti ansaitsee vaihteeksi pitkän, kuuman, kauniin kesän, perhana! Kesät ovat olleet kamalia vuodesta 2009 lähtien, joten NYT olisi ihmisten aika vaihteeksi päästä nauttimaan kerrankin kunnolla näistä upeista, loputtomista hiekkarannoista, merestä ja vihreistä niityistä! Itse olen kuitenkin päässyt joka vuosi Suomeen ja biitsille, mutta moni irlantilainen on jumittanut täällä sateessa koko kesän. Jotenkin epäreilua, että nousukauden kesät olivat useimmiten kuumia ja aurinkoisia, mutta heti laman iskiessä sääkin muuttui samantien masentavaksi. Eiköhän tämä kansakunta ole jo tehnyt riittävästi katumusharjoitusta!

Päätän pysyä optimistisena ja maalata puutarhakalusteet, ottaa grillin esille ja istuttaa vähän orvokkeja.

Irlantilaista juhlintaa

Huomenna on hyvän ystäväni pojan "First Communion", eli katolilaiseen uskoon kuuluva tärkeä kirkollinen juhla. Lapsi saa katolisessa kirkossa ensimmäisen ehtoollisensa noin 8-9 vuoden iässä ja sitä siis huomenna juhlimme hyvän ruan, viinin ja pomppulinnan voimin. Ystäväni tuntien tulossa on loistavat bileet sekä aikuisille että lapsille!

Tässä tyypillisiä asuja First Communion -juhliin tytöille ja pojille:

Olihan siinä ihmettelemistä, kun ensimmäistä kertaa näin näitä pieniä sulhasia ja morsmaikkuja pyörimässä Corkin kaduilla ja ravintoloissa. Minullahan ei ollut pienintäkään hajua, mistä oli edes kyse.

Nousukauden aikaan lehdissä riitti juttua överiksi vedetyistä First Communion -bileistä. Oli tekorusketusta, rakennekynsiä, limusiineja ja jopa helikoptereita lapsia kuskaamassa. Suosikkini oli ehdottomasti kauko-ohjattava tiara. Eli siis joillain tytöillä oli päässään tiara ja äitien kädessä kaukosäätimet. Kun pappi antoi tytölle tämän ensimmäisen ehtoollisensa, painoi äiti napista ja tadaa! Tiaraan syttyivät pienet enkelimäiset vilkkuvalot tilanteen pyhyyttä alleviivaamaan. Class.

Irlantilainen suihkukokemus

Kuntosalilla ähkimisen jälkeen sitä kaipaa ennenkaikkea kunnon suihkua, oman kylpyhuoneen rauhassa. Kuuma, höyryävä vesi hivelee selkää, lihakset sulavat ihanassa lämmössä ja veden paine rentouttaa kipeät hartiat. Ahh.

As if. Muahhh.

Todellisuus:

1. Astut jääkylmän kylpyhuoneen jääkylmälle kaakelilattialle. Laitat seinässä olevan, palaneelle haisevan lämpöpuhaltimen päälle. Haistat pyyhettäsi epäröivästi: homeellehan se taas haisee. Eikä se ole kuivunut eilisestä lainkaan.

2. Astut kylmästä hytisevänä suihkukaapin sisään. Selkäsi osuu vahingossa jääkylmää seinää vasten. Kiroilet ja hutaiset vahingossa kyynärpäälläsi saipuahyllyä. Shampoopullo putoaa kiikkerältä hyllyltä varpaallesi. Kiroilet kovempaa. Lapsi huutaa toisesta kylpyhuoneesta: "Äiti, pyyhi mun pylly!" Käärit homeelle haisevan pyyhkeen ympärillesi ja menet pyyhkimään.

3. Astut uudestaan suihkukaappiin. Vältät tällä kertaa koskemasta kylmää seinää, mutta lyöt varpaasi lattialle jääneeseen shampoopulloon. Kiroilet. Laitat suihkun päälle. Vesi on jääkylmää ja odotat muutaman minuutin, että sähkösuihku saa lämmitettyä veden. Sähkömoottorin pärinä yhdistettynä seinätuulettimen epämääräiseen palaneenhajuun turruttavat aistisi.

4. Vesi valuu pärisevästä suihkusta säälittävänä norona, jonka alla väännät vartaloasi kamasutramaisiin asentoihin. Nostat shampoon lattialta, selkäsi osuu jääkylmään seinään. Kiroilet. Hierot shampoon hiuksiisi ja huuhdot sen pois. Viidentoista minuutin huuhtomisen, akrobatian ja kylmän seinän välttelyn jälkeen päätät jälleen kerran suosiolla unohtaa hoitoaineen laiton.

5. Kumarrut pesemään varpaasi. Selkäsi osuu jääkylmään seinään. Kiroilet.

6. Sammutat suihkun, tartut homeiseen pyyhkeeseesi ja hypähdät horjahtaen kylpymatolle. Vältät astumasta kylpyhuoneen kaakeleille märin jaloin kahdesta syystä: A. koska ne ovat jäätävän kylmät ja B. koska niiden alla ei ole minkäänlaista vesieristystä, vain vanerilevy.

7.Avaat ikkunan, jotta seinätuuletin saa puhallettua vesihöyryn ulos. Toisaalta kylpyhuone on jo sen verran homehtunut, ettei sillä niin väliä olisi. Kuivaat itsesi homepyyhkeellä ikkunasta puhaltavan puhurin karaistessa aistejasi. Kiroilet.

8. Pukeudut villasukkiin, villapaitaan, fleecehousuihin ja pipoon ja kaadat itsellesi joko kupin vahvaa kahvia tai vahvaa viiniä.
Menet lepäämään.

Eeva ja talebanit, osa 2

On ollut mielenkiintoista nähdä, miten nopeasti Irlanti on muttunut 90 -luvun puolivälin jälkeen. Rakettimainen talouskasvu, joka sittemmin tosin osoittautui huonosti johdetuksi kuplaksi, vaikutti selvästi ihmisten ajatusmaailmaan ja sai irlantilaiset kyseenalaistamaan vanhat tavat ja uskomukset. Kerron esimerkkinä, ja ystäväni luvalla, hänen kokemuksistaan pikkukylässä County Corkin alueella. Kutsun ystävääni tässä nimellä Kathleen.

Kun Kathleen oli pikkutyttö, hän oppi pian koulun pihalla muiden lasten kanssa jutellessaan, ettei papin kanssa saanut koskaan jäädä kahdestaan. Isommat tytöt supattivat neuvojaan pienemmille: "vältä sitä kaikin tavoin. Äläkä kerro äidillesi." Ei Kathleenin mieleen olisi tullutkaan aikuiselle kertominen. Pappi oli kylän ylin auktoriteetti ja koulun johtokunnan jäsen, eikä kertomisesta olisi seurannut todennäköisesti yhtään mitään. Pappi olisi korkeintaan siirretty toiseen seurakuntaan tai pahimmillaan Kathleenia olisi syytetty valehtelijaksi. Koulun pihalla lapset juorusivat keskenään papin puuhista. Joku tyttö oli viime sunnuntaina saapunut liian aikaisin kirkkoon ja pappi oli yrittänyt käyttää tilaisuutta hyväkseen.Tyttö oli onneksi paennut paikalta ajoissa. Tytön äiti ei enää päästänyt tytärtään yksin kirkkoon tapahtuman jälkeen, mutta muuten elämä ja kirkon mahdin edessä nöyristelevä hiljaisuus aikuisten kesken jatkuivat kuten aina ennenkin. Koulutytöt jatkoivat elämäänsä, pitäen itsestäänselvyytenä sitä, että pappi oli "outo".

90-luvun loppupuolella Kathleen oli Englannissa opiskelemassa ja luki lehdestä, että kyseinen pappi oli pidätetty lasten hyväksikäytöstä. Joku, jo aikuinen seurakuntalainen, oli vihdoin kertonut poliisille, mitä kylässä oikein oli tapahtunut 70 -luvun lopulla. Sen jälkeen useampikin uhri teki rikosilmoituksen samasta papista.
Koko 90-luku olikin Irlannissa jatkuvaa paljastusten ja skandaalien aikaa. Tuskin oli yhtään aamua, ettei lehdessä olisi ollut uusia, järkyttäviä tarinoita katolisten pappien puuhista. Moni kunnon katolilainen koki jonkinasteisen uskonkriisin ja luopui esimerkiksi messussa käymisestä  ja ehtoollisesta protestiksi pappien touhuja vastaan, mikä on katolilaisuudessa rankka juttu.

Jos joku rohkea vanhempi olisikin uskaltanut silloin 70-80 -luvuilla valittaa piispalle hyväksikäytäjästä, olisi kyseinen pappi vain siirretty joko Irlannin sisällä toiseen seurakuntaan tai sitten kylmästi jonnekin Afrikkaan. Pois piispan silmistä, muiden murheeksi. Se oli silloin tapana, sillä mistään seksuaalisuuteen liittyvästä asiasta ei kertakaikkiaan voitu puhua julkisesti. Sitten alkoikin pikkuhiljaa selvitä, kuinka koko sotku ja sen tahallinen salailu johti Vatikaanin ylimmille portaille asti ja koko järkyttävä totuus räjähti ihmisten silmille.

Vaikka Kathleen oli nähnyt ja kuullut mitä järkyttävimpiä asioita lapsena, ei hän koskaan luopunut uskostaan. Hän on henkeen ja vereen katolilainen ja uskoo siihen, että kristityn velvollisuus on tehdä hyvää. Hän tuomitsee pahantekijät rankalla kädellä ja puolustaa aina pieniä ja heikkoja. Hän ei koskaan pakkokäännytä ketään, hän uskoo syvästi hyvän esimerkin voimaan. Hänen uskonsa on täysin vankkumaton ja se on hänen elämänsä tukipilari. Hän käy edelleen kirkossa joka sunnuntai, eikä pelkää enää avata suutaan, jos jotain epäkohtia jossain ilmenee.
Viime sunnuntaina hän kertoi sytyttäneensä minulle kynttilän, kun olin ollut niin huolissani työnsaannista ja Suomeen muutosta. Siinäpä todellista kristinuskoa kauneimmillaan, sanoo tämä huolestunut työnhakija ja kiittää kauniisti.

Mitä tästä kaikesta sitten voimme oppia? Kaksi asiaa nousee omassa mielessäni esiin:

1. Valta korruptoi. Ihan jokaikisen meistä. Sinutkin, vaikka muuta saattaisit luulla. Vaikka aikomukset olisivat alunperin miten jalot, hyvät ja kunnialliset, ihmisluonteen pimeä puoli tunkee kyseenalaistamattoman valta-aseman ansiosta vääjäämättä pintaan. Lopusta pitääkin sitten huolen laumamentaliteetti. Esimerkkejä on enemmän, kuin ikinä haluan edes tietää. Kirjallisuus, elokuvat ja muu taide käsittelevät myös tätä ihmisen ikävää taipumusta säännöllisesti.

2. Kyseenalaistamisen ja kriittisen ajattelun tärkeys ja mielipiteen- sekä sananvapaus, jolloin eriävät, poikkeavat ja ärsyttävätkin mielipiteet tulevat kuulluiksi.Vedän nyt tässä natsikortin esiin, mutta ihan syystäkin. Ian Kershaw:n sanoin: "the road to Auschwitz was built by hate, but paved with indifference".
Saamme kiittää länsimaisesta hyvinvoinnistamme vastarannankiiskiä ja yksinäisiä susia. Niitä, jotka julkeavat olla avoimesti eri mieltä ja väittää vastaan. Olen vakaasti sitä mieltä, että länsimainen demokratia on ihmiskunnan tähän mennessä inhimillisin mahdollinen yhteiskunnan muoto. Sananvapaus ja ne todella ärsyttävätkin vastakkaiset mielipiteet pitävät meidät koko ajan vähän varpaillamme, hyvällä tavalla. Täällä on hyvä elää, vaikka ottaakin päähän.

Irlanti on opettanut minulle elämästä valtavan paljon ja olen siitä syvästi kiitollinen. Pahoja asioita on tapahtunut Euroopassa, ihan lähimenneisyydessäkin, joten emme voi vaipua valheelliseen välinpitämättömyyteen. Edelleenkään, vaikka kaikki nyt näyttäisikin olevan ihan hyvin, tällä historian hetkellä.
Jos mieleni kuitenkin tekee hurahtaa johonkin uskontoon tai ideologiaan, otan ensin pienen aikalisän. Ja yritän, tsemppaan ja toivon parhaani mukaan, etten olisi minkään potentiaalisesti pahan ajatusmallin hiljaisena katukivetyksenä.

Eeva ja talebanit, osa 1

Onko mitään ihanampaa aikuisviihdettä kuin opiskelu? Oikeasti? Voisin hautautua kirjapinojen taakse ja vaan lukea lukemistani savu korvista suhisten. Jos voittaisin lotossa, ostaisin vanhan ja tunnelmallisen kartanon, jonne sisustaisin ikioman kirjastohuoneen. Upottavia sohvia, seinät kirjahyllyjen ja laadukkaiden taideteosten peitossa, koira takkatulen edessä makoilemassa, mahonkinen työpöytä, kahisevat verhot tupsuineen, ruutuikkunasta avautuva näkymä ruusutarhaan ja messinkinen soittokello hovimestaria varten. "Kilikiliding. James, nautin tänään illalliseni kirjastossa. Tuokaa minulle sherryä ja hartiahuivini."

Taas vaihteeksi on meillä meneillään ihan älyttömän mielenkiintoinen kurssi. Tällä kertaa teemana on Sexuality and Gender in Ireland. Mehevä aihe, josta riittää asiaa ja sen viertä loputtomuuksiin asti. Kun samaan pataan heitetään Irlannin historia, poliittinen ilmapiiri, uskonto ja kansallinen identiteetti, saadaan aikaan vaikeasti sulateltava pyttipannu.

Itsenäistyttyään Irlanti koki jonkinasteisen identiteettikriisin, kuten nuoret valtiot usein. Presidentti DeValeran johdolla Irlanti valitsi tien, jota seurattiin aina 90 -luvun alkuun asti: me- hengen ylläpitämiseksi käännyttiin uskonnon puoleen. Usko, joka oli satoja vuosia ollut joko kielletty tai vähintään alempiarvoinen brittiläiseen protestantismiin nähden, nähtiin kansalaisia yhdistävänä tekijänä.Katolinen kirkko pääsi erityisasemaan, jota nyt, 2000 -luvulla, yritetään vihdoin purkaa.

Katoliset arvot vaikuttivat erittäin voimakkaasti Irlannin perustuslain muodostamisessa.

Laista löytyy edelleen tämä mielenkiintoinen pykälä, joka on sinne kirjoitettu vuonna 1937:

1° In particular, the State recognises that by her life within the home, woman gives to the State a support without which the common good cannot be achieved.

2° The State shall, therefore, endeavour to ensure that mothers shall not be obliged by economic necessity to engage in labour to the neglect of their duties in the home.

Elämme vuotta 2013 ja laki on edelleen sama. Naisen paikka on siis, ihan virallisesti, kotona. Hyvänä esimerkkinä lain soveltamisesta on mm. se, että vasta vuonna 1973 saivat naispuoliset valtion virkamiehet jatkaa työssään avioliiton solmimisen jälkeenkin. Yksikään hallitus ole tähän mennessä tehnyt elettäkään muuttakseen perustuslakia tai edes helpottaakseen äitien työssäkäyntiä. Kaikki päivähoito on yksityistä ja maksaa täällä County Corkin alueella noin 600 euroa kuussa per lapsi. Dublinissa hinta on sitäkin korkeampi, joten jo yksi lapsi saattaa pakottaa kaikki paitsi huippujohtajaäidit tiskirätin seuraksi. Kaksi on aikamoinen potti, kolme on jo katastrofi. Itsellänikään ei ollut mitään mahdollisuuksia laittaa lapsia hoitoon, joten hoidin heidät kotona täyspäiväisesti viisi vuotta, jonka jälkeen aloitin osa-aikaiset työt ja opiskelun au pairien ihanalla avulla.

Naisen on ollut historiallisesti tyytyminen kotiäitiyteen sekä miehen alamaisena elämiseen sekä taloudellisesti että myös fyysisesti: naisen ei ollut lupa kieltäytyä seksistä, vaikka perhe olisi ollut köyhä ja raha ei olisi riittänyt ruokkimaan yhtäkään lisälasta. Ehkäisyä ei saanut mistään, abortti on edelleenkin kielletty ja sitäpaitsi niihin turvautuminen olisi ollut kuolemansynti. Seksistä kieltäytymisen synnistä annettiin paikoin vielä 80 -luvullakin luettavaksi kaksi Ave Mariaa ja kaksi Isä Meidän -rukousta sekä kehoitus käyttäytyä jatkossa kuten kunnon katolilainen nainen, kärsivät lapset aliravitsemuksesta tai eivät. 

Monille naisille lapsen syntymä oli hyvin traumaattinen kokemus, ei kivun vuoksi, vaan koska heille ei ollut koskaan kerrottu, mistä aukosta lapsi tulee ulos. Lääkärit, äidit, sisaret tai edes ystävät eivät yleisesti ottaen tarjonneet minkäänlaista valistusta asian suhteen. Niistä asioista ei voinut puhua kenellekään, ne olivat naisen osa ja kirous. Keisarinleikkausta ei suositeltu perätilasynnytyksissä tai muissa ongelmatapauksissa, koska silloin nainen saattaisi joutua joko kieltäytymään seksistä tai käyttämään ehkäisyä, koska kohtu ei kestäisi jatkuvia raskauksia. Lääkärit käyttivät sen sijaan symfysiotomiaa, jossa naisen lantio sahattiin halki lapsen syntymän helpottamiseksi. Käytäntö oli yleinen Irlannissa 1950 - 80 -luvuilla ja aiheutti erittäin vakavia haittoja synnytyksen jälkeen, mm. virtsankarkailua, liikuntavammoja ja jatkuvaa kipua, joka saattoi jatkua vanhuusikään asti. Moni nainen onkin jo hakenut korvauksia kärsimästään kivusta ja traumasta äärikatolisten lääkärien käsittelyssä.

Seksi ja naisen anatomia oli täydellinen tabu, myös naisten kesken. Nainen oli likainen, itselleenkin. Vaikka nykypäivän Irlanti on hyvin erilainen paikka, on alastomuus edelleen jyrkästi tabu jopa uimahallien pukuhuoneissa. Reteästi bodylotionia levittävä suomalainen aiheuttaa vähintäänkin kummastuneita katseita kanssasisarilta, samoin suomalainen saunakulttuuri, joka on monelle irlantilaiselle täysin käsittämätön asia. Moni vanhempi myöntää peittävänsä vartalonsa myös lastensa katseilta, sillä luonnollista alastomuutta ei eroteta seksuaalisesta alastomuudesta, vaan ne ovat yksi ja sama asia.

Niille onnettomille, jotka erehtyivät synnyttämään avioliiton ulkopuolisen lapsen, oli kirkko keksinyt erityisen sadistisen Magdalen Laundries -systeemin. Monien nunnaluostareiden tulonlähteenä oli heidän tuottamansa pesulapalvelu, jossa odottavat tai jo synnyttäneet naimattomat äidit työskentelivät hirvittävissä olosuhteissa orjatyövoimana. Heidän synnyttämänsä lapset myytiin adoptoitaviksi, usein ulkomaille. Äidillä ei ollut minkäänlaista sananvaltaa, vaan lapsi vietiin itkevältä äidiltä väkisin pois. Kaikki pesuloissa työskennelleet eivät edes olleet äitejä, synniksi riitti joskus jopa se, että nuori tyttö nähtiin liian "villinä" ja "viekoittelevana", varsinkin, jos kyse oli hyvin vanhoillisesta syrjäseudusta. Myös raiskauksen ja insestin uhrit saattoivat joutua katumaan syntiään pesupaljun ääreen.

Naiset menettivät näissä laitoksissa kaikki kansalaisoikeutensa ja he elivät käytännöllisesti katsoen vankeina usein koko ikänsä tai kunnes joku sukulainen allekirjoitti vapautuspaperit. Paha, petollinen, vietteliäs Eeva sai pestä pois koko kansakunnan syntejä aamuviidestä iltamyöhään, nimettömänä, äänettömänä, nöyräksi hakattuna, pelkkänä numerona nunnien listassa. Hallitus ja kansalaiset sulkivat silmänsä tältä todellisuudelta, siitä ei puhuttu, eikä siitä haluttu tietää mitään.

Viimeinen Magdalen Laundry sulkeutui vuonna 1996.

Hallitus vihdoin tänä vuonna pyysi virallisesti anteeksi näiden naisten kohtaloa ja nyt yritetään sopia korvauksista.  Mutta millä summalla entisajan Eevoille korvataan elämätön elämä, orjatyö ja oman lapsen menetys? Siinäpä hallituksen aivoriihelle pohdittavaa. 

Nykypäivän Eevat maksavat huomattavasti keveämpää omenasakkoaan mm. päiväkotimaksujen muodossa. Nähtäväksi jää, milloin on heidän synninpäästönsä vuoro.

P.S. Lähteenä mm.

       Inglis, T. (1998), Lessons in Irish Sexuality, Dublin: University College Dublin Press

       Manlowe J. L. (1995), Faith Born of Seduction, (Sexual Trauma, Body Image, and Religion),NewYork: New York University Press

Hillwalking

Kävimme tänään vaeltamassa vanhimman poikani ja muutaman kaverin kanssa luonnonpuistossa nimeltä Gougane Barra.
Järven keskellä olevaan kirkkoon mahtuu vain noin 30 ihmistä kerrallaan. Pihamaalla sijaitsee myös ikivanha pyhä kaivo, joka on todennäköisesti peräisin jo kelttien aikakaudelta. Moni vanha pyhiinvaelluspaikka onkin pakanaista alkuperää, varhaiset kristityt vain nimesivät ne uudelleen.

Kamat valmiina,kohta lähdetään kiipeämään.Vaelluskengät ovat muuten Liiterin parasta A-ryhmää (15 euroa), eikä ole ollut valittamista. Joskus näköjään halvallakin saa hyvää.

Irlannissa lampaisiin kirjaimellisesti törmäilee vähän joka puolella. Vuorilla niitä pyörii myös autoteillä iloisen piittaamattomina mahdollisesti aiheuttamistaan vaaratilanteista. Näimme myös muutaman ihan pikimustan ja suloisen vastasyntyneen karitsan, jotka valitettavasti olivat paparazzikammoisia ja karkasivat jonnekin.

Evästä pitää olla.

Corkin läpi virtaava mahtava Lee -joki on näin vaatimaton ylhäällä vuoristossa. Kohta, kunhan särkevät jalkani toipuvat jonkinlaiseen kävelykuntoon, lähden Corkin kaupunkiin Corkin suomalaisten kuukausittaiseen tapaamiseen, samaisen joen rannalle terassille istuksimaan. Gougane Barra sijaitsee An Gaeltacht, eli siis iirinkielisellä alueella, jossa paikannimetkin ovat vain ja ainoastaan iiriksi. An Laoi on siis Lee. Taitaapi muuten meillä olla tänä iltaa siiderikauden avajaiset An Laoin rantaterassailla. Slainte, siis!

Irlannin murre -pikakurssi

Esimerkiksi:
"How's the craic? What's the story, boy?"
"Ah sure Jaysus, that fecking gobshite borrowed my phone and lost it, you know your man from Dublin."
"Oh shite, did you give out to him?"
"Ah sure you know yourself, the lads said there was no point anyway. He is always acting the maggot."
"So he is."

Kouluenglanti kannattaa unohtaa täällä siis ihan täysin. Näillä on ihan oma kielensä. :-)

Pimeää materiaa, osa 2.

Laitoin tiistaina tänne muutaman maisemakuvan ja kerroin vähäsen nykyirlantilaisten suhteesta katoliseen kirkkoon. Irlanti maallistui 90 -luvulla huimaa vahtia ja kirkon sisäiset pedofiiliskandaalit sekä yhteiskunnan yhtäkkinen vauraus vauhdittivat tätä prosessia. Entisestä köyhästä siirtomaa-peräkylästä tuli yhtäkkiä, muutamassa vuodessa, kapitalistinen unelma. Ne kymmenen vuotta, jotka itse elin tämän "Celtic Tiger:in" keskellä olivat kuin missä tahansa länsimaassa nousukauden keskellä: ihmiset unelmoivat hyvästä, vakaasta ja vauraammasta tulevaisuudesta myös lapsilleen ja hurahtivat täysillä kulutusjuhlaan. Yleinen ilmapiiri oli hyvin optimistinen, positiivinen, eteenpäinsuuntautunut ja iloinen. Vuosisatojen ajan jatkunut muuttoliike vauraammille rannoille oli ensimmäistä kertaa historiaa. Irlannilla oli kerrankin mahdollisuus nousta köyhyyden ja sorron suosta ja ihmisten itsetunto kohosi ihan silmissä: "mehän osaamme sittenkin! Me pärjäämme ihan itse!". Tätä ennenkuulumatonta hyvinvointia piti jatkua hamaan tulevaisuuteen, sillä näin Dublinin herrat lupasivat yhä uudelleen ja uudelleen.

Laman iskiessä tapahtui jotain mielenkiintoista. Vanha alistunut, passiivis-aggressiivinen siirtomaamentaliteetti olikin ollut vain ohuen pinnan alla piilossa, mistä se putkahti nopeasti kunniapaikalleen. Suomalainenkin tunnistaa samantapaisen ajattelutavan sanontojen kautta: "Itku pitkästä ilosta." "Joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa." On parempi olla hiljaa ja kusettaa herroja selän takana, minkä kerkiää. Huomaamattomuus on avainsana, sillä avoin kapina johtaa vain pahempiin ikävyyksiin.
Köyhän kyykkyasento olikin vielä sukupolvien lihasmuistissa.

Yleisönosastoilla puhuttiin jopa synnin palkasta: siitä saitte, te mammonaan eksyneet lampaat. Moni sanoi olevansa jopa helpottunut, että saatiin taas veisata vanhaa ja tuttua syntisen virttä ja aloittaa loputon katumusharjoitus Euroopan Unionin ja Angela Merkelin ottaessa sekä katolisen kirkon että englantilaisen kartanonherran roolin.Vauraus ja optimismi eivät sopineetkaan irlantilaiseen kansanluonteeseen, oli parempi palata suosiolla ja vähin äänin takaisin hiljaisten ruotuun ja luovuttaa valta vanhasta tottumuksesta ulkopuolisille. Keskiluokalta lypsetään nyt viimeisetkin pennoset pankkien velkojen maksuun, mutta keskiluokka ei kapinoi, koska pahempaa voi seurata. Kakka otetaan kiltisti vastaan. Jos ei kestä, voi aina lähteä sinne, minne kapinalliset esi-isätkin lähtivät paremman elämän toivossa.

Kapina jatkuu siellä, missä se on vuosisatojen ajan kytenytkin: lauluissa, tarinoissa, ihmisten puheissa, paossa muille maille. Muutamassa kesyssä mielenosoituksessa ja lehtien kitkerissä pääkirjoituksissa. Elleivät irlantilaiset itse usko, että he ansaitsevat parempaa ja enemmän, ei muutosta tule tapahtumaan. Siirtomaaherrat on opittava kohtaamaan ottamatta automaattisesti lakkia nöyrästi käteen.

Pimeää materiaa, osa 1.

Facebookia ja muta elämänmenoa on kiva analysoida, kun ulkona "sataa", eli siis tuuli puhaltaa alaviistosta ja jatkuvasti suuntaa vaihtaen jotain todella kylmää ja märkää suoraan rilleihini. Mitä antaisinkaan minikokoisista tuulilasinpyyhkijöistä. Vihaan sadepisaroita rilleissä, siis todella vihaan. Syvästi, paheksuen ja energiaani ihan turhaa tuhlaten. Mutta vihaan silti, periaatteesta.

Siis siitä facebookista. Minulla on 212 kaveria, joista 61% on Kinsalesta. Eli siis suurehko osa naapuruston populaatiosta näkee päivitykseni. Niitä on siis mietittävä tarkkaan; yksikin varomaton sana tai siellä täällä saattaa johtaa juoruun. Naapurini esimerkiksi vitsaili facebookissa viikonloppuna myyvänsä talonsa. Ei olisi kannattanut. Nyt hän nimittäin on saanut selitellä asiaa vasemmalle ja oikealle ja vakuutella ihmisiä ettei ole myymässä yhtään mitään, sehän oli vitsi! Hauskinta on, että häntä ei uskota, sillä juoru on kivempi ja mehukkaampi ja tarjoaa enemmän puheenaihetta, joten se valitaan mielummin totuudeksi. Juorua ilmiönä tulisikin mielestäni tutkia ydinfysiikan keinoin, koska se ei näytä tottelevan tunnettuja luonnonlakeja lainkaan. Se on selvästi pimeää materiaa.

Olen usein miettinyt, miksi irlantilaiset eivät nouse kapinaan hallitusta vastaan, kuten kreikkalaiset ja kyproslaiset ja jopa islantilaiset nousivat. Ehkä selitykset ovat samat kuin jatkuvalla juoruilulla ja loputtomalla puhumisella ilman konkreettisia tekoja: kolonialismi ja sen mukanaan tuoma mentaliteetti yhdistettynä katolisen kirkon täydelliseen diktaattoriasemaan aina 1980 -luvulle asti. Ihmiset kapinoivat kyllä, mutta vain hiljaa ja aina selän takana. Avoin kapina on hyödytöntä ja synnillistä, eikä herrojen elkeiden sovi tarttua renkiin. Juoruilulla ja piilossa vatvomisella sitten puretaan omaa pahaa oloa ja suuttumusta muihin. Briteiltä peritty äärimmäisen luokkajakoinen yhteiskunta ei myöskään onnistu yhdistämään ihmisiä yhteisen edun nimissä, vaan eri luokat puhuvat tasapuolisesti pahaa toisistaan.

Uskon vakaasti, että ihmisluonto sinänsä on jokseenkin muuttumaton, vain olosuhteet (kulttuuri) ympärillämme ovat erilaiset. Kun tuntee kulttuurin, ymmärtää miksi ihmiset topimivat siinä tietyllä tavalla. Siinä on aina nimittäin tiettyä logiikkaa ja järkeenkäypyyttä. Avaan hieman tätä ajatusta muutamalla esimerkillä.

Kaverini, kutsun häntä tässä vaikkapa nimellä Sarah, on 42 -vuotias. Hän kävi koulunsa nunnaluostarissa, jossa toimi katolilainen tyttökoulu. Ihan tyypillinen tarina siis 1980 -luvun koulunkäynnistä ja onhan noita tyttö- ja poikakouluja paljon edelleenkin. Sarah on kertonut minulle paljonkin kouluajoistaan, joita hän ja hänen ikäluokkansa usein kauhulla muistelee. Tässä vähän esimerkkejä.
Nunnat saivat hakata lapsia aivan vapaasti, siihen ei puututtu millään tavalla. Karttakepistä sai, jos hame oli liian lyhyt, kotiläksy tekemättä, jos puhui tunnilla tai joskus myös jos nunnalla nyt sattui olemaan kettumainen päivä ihan muuten vaan. Kepillä hakkaaminen ei ollut ainoa rangaistus, sillä nunnilla oli monia mielikuvituksellisiä nöyryytyskeinoja käytettävissään: seisotettiin oppilasta yhdellä jalalla koko tunti luokan edessä ja hakattiin, jos toinen jalka koski maata. Haukuttiin tyhmäksi luokan edessä. Peloteltiin jatkuvasti helvetillä ja haukuttiin protestantteja, köyhiä ja peloteltiin synnin (seksin) seurauksilla. Lapsen murtaminen oli päätarkoitus, tottelevaisuus kaiken a ja o. Kirkkoa ei kertakaikkiaan voinut kyseenalaistaa millään tavoin, sen valta oli jumalan valta. Ihmisiin iskostettiin syvä ja kyseenalaistamaton herran (ja pappien) pelko jo pienenä.

Kerran koulussa järjestettiin disko yhdessä viereisen poikakoulun kanssa. Voi sitä riemua! Nunnat muistivat kuitenkin varoittaa tyttöjä synnistä ja siitä, että jos oli ihan pakko istua jonkun pojan sylissä, piti laittaa puhelinluettelo siihen väliin. Muuten tulisi välittömästi raskaaksi. Kiiltävät kengät hameen kanssa olivat myös kiellettyjä. Miksi? No koska kengän kiiltävältä pinnalta saattaisi joku poika nähdä alushousujen heijastuksen hameen alta. Mistä tietenkin seuraisi synti ja synnistä välitön raskautuminen, ikuinen häpeä, erottaminen yhteisöstä ja tuhoutunut elämä kirkon ulkopuolella.
Siinä olikin kokonaisuudessaan kaverini saama seksivalistus.

Irlannissa onkin sanonta kyseistä organisaatiosta: "The Sisters of Mercy have no mercy."
Diktaattorimainen valta korruptoi nimittäin idealistisimmankin uskonsisaren.

Paradoksaalista sinänsä, että irlantilaiset vaihtovat aikanaan brittien siirtomaavallan vielä pahempaan diktatuuriin katolisen kirkon muodossa. Koska katolilaisuus nähtiin olennaisena osana irlantilaista identiteettiä erotuksena brittiläisestä, sitä tuettiin kaikin mahdolisin poliittisin keinoin uuden valtion vakauttamiseksi ja kirkon erityisasema kirjattiin jopa perustuslakiin. Ojasta allikkoon.

Jatkan iltapäivällä osalla 2.

Kävelyllä taas

Kaikenlaisia mielenkiintoisia juttuja sitä löytääkin, kun pitää silmänsä auki kävelylenkillä. Noita Marian patsaita löytyy joka kylästä ja lähiöstä täälläpäin. Niiden luona rukoilemassa käy enää nykyään lähinnä vanhempaa sukupolvea, nuoremmat eivät enää uskonnosta niinkään juuri perusta. Kirkossa käydään kuitenkin vielä ahkerasti, ainakin jouluna, pääsiäisenä ja juhlissa (häät, ristiäiset, jne.) ja maaseudulla yllättävän moni nuorempikin ihminen käy sunnuntain messussa ihan vaan yhteisöllisyyden takia, vaikkei katolisen kirkon oppeja noudattaisikaan noin muuten elämässään.

Juhlintaa

Sunnuntaina sitten taas juhlitaan Irlannin kansallispäivää eli St. Patrick's Day:tä. On vihreää olutta, vihreiksi valaistuja virastoja, tuhansia paraateja ja överiksi vedettyä juhlimista. Itse tietenkin juhlin sivistyneesti, eli lasten kanssa paraatin jälkeen lähipubissa muiden naapuruston lasten ja vanhempien seurassa. Slainte!

Koiralenkillä, osa 364.

Oli niin kaunis aamu tänään. Tätä maisemaa minulla tulee Suomessa kyllä hirveä ikävä! Tyyni meri, täydellinen hiljaisuus ja horisontti, siinä sielu ja mieli lepäävät.

Arjen pyörä pyörii

Olen viettänyt melkein koko aikuisen elämäni täällä Irlannissa. Viisitoista vuotta vihreän eri sävyjä, kesät talvet. Olen opiskellut täällä kaksi tutkintoa, mennyt naimisiin, synnyttänyt kolme lasta, omistanut kaksi koiraa ja yhden velkaisen talon.  Olen käynyt töissä ja olen ollut kotona lasten kanssa. Olen viettänyt ihan tavallista elämää laskuineen, lainoineen, autonhuoltoineen ja lasten kuskaamisineen. Kaupassa vilautan Dunnesin tai Tescon etukorttia ja päätän taas kerran siirtyä Lidliin, noiden perhanan kahden jätin monopolia boikotoimaan. Arki on sitä samaa säätöä kaikkialla.
Vai onko?

Pidän täällä itseestäänselvänä sitä, että yhteisö auttaa, kun tulee hätä. Ja sitä, että lähipubissa käydään lasten kanssa ja että ruoho pitää leikata jo maaliskuussa. Naapureita on moikattava aina, small talk on loputonta ja joku paikka on aina kotona ihanasti rempallaan/homeessa/mahdollisesti tulessa. Saattaa jopa olla yhtäaikaa sekä homeessa että tulessa, sekin on nähty (kermavaahtovatkain, pitkä tarina).
Millainen kulttuurishokki Suomeen muutto siis oikeastaan onkaan?
Nyt tässä kohtaa blogipostausta minun kuuluisi pohtia syvällisiä ja kaivella aivojeni perukoilta sosiologista teoriaa monikulttuurisuudesta ja muuta yhtä häikäisevää.

Mutta flunssaisentukkoiseen ja täysin väsähtäneeseen mieleeni tulee vain kaksi asiaa.

Ensinnäkin rahka. Ah, rahka. Ah. Rahka. Laktoositon rahka. Rahkapulla. Rahkapiirakka.Vähärasvainen rahka. Täysrasvainen rahka. Alerahka. Mansikkarahkaa kermavaahdolla. Rahkapurkkien ylväs, mutta arkinen rivistö citymarketin hyllyssä. Ah.

Entäs sitten pyöräteline. Että jossain on joku tehdas, jossa taotaan raudasta telineitä, joihin mahtuu selkeään ja järjestelmälliseen riviin sekä lasten- että aikuisten pyörät! Siinä ne sitten ovat, joka toinen pieni ja joka toinen iso. Perheenä, niin liikuttavasti. Jopot, Helkamat ja japanilaiset sporttipyörät sulassa sovussa siinä. Niin toimiva ja simppeli arkiasia, jota tuskin kukaan Suomessa asuva edes pysähtyy miettimään sen kummemmin. Paitsi ehkä joku äiti, jonka kolmevuotias on maistellut sitä vähäsen paukkupakkasella.

Mietin jo, minkä pyörän ostaisin elokuussa. Joku ihan arkinen vaan, vaikka sieltä cittarista, kun ostan laktoositonta rahkaa siinä samalla. Ja vilautan etukorttia.

Home sweet home

Sanokaa nyt, ettei tuollainen kosteusvaurio ole normaalia! Nyt siinä kasvaa keskellä joku musta homekukkanen. Tyttärelläni on astma, joten mahtavaa. Rakennusmiehen kommentti: "Joo, tuo seinä on merelle päin ja sieltä tulee niin paljon kosteutta... Minkäs sille voi, sellaista se on meillä kaikilla."

@€&%#%! Onneksi tuossa on tuo Eli Lillyn tehdas parin kilsan päässä, siellä nimittäin valmistetaan Euroopan Prozacit. Ei ihme, että irlantilaiset pakenevat tunnelmallisiin pubeihin viikonloppuisin. Itsekin taidan tänään tai huomenna käväistä tuossa mäen alla hermojani lepuuttamassa. Huomennahan on täällä muuten äitienpäiväkin, joten pubit ovat täynnä juhlivia äitejä, nuoria ja vanhoja ja siltä väliltä. ISO punaviinilasillinen (täällä ei senttilitrojen kanssa läträillä) maksaa 5,50 ja livemusiikki on aina ilmaista viihdettä murheiden vastapainoksi.

Lapamato

Kun olen tässä nyt viime viikkojen ajan pohtinut ja kaivellut mieleni sopukoita, olen tullut siihen tulokseen, että koko paluumuuttoprojektin avainsana on toivo. Olen nimittäin luontainen optimisti, jota ei ihan helpolla masenneta. Jaksan aina toivoa asioiden kääntyvän vielä nousuun, oli tilanne mikä tahansa. No okei, myönnän, ensin puin nyrkkiä ja vaivun epätoivon mustaan kaivoon läträämään itsesäälin sameassa nesteessä ja päästän sisäisen uhmaikäiseni kirkuen karkkihyllylle. Mutta siitä sitten aina nopeasti nousen ja pistän sisäisen taaperoni takaisin ruotuun. Koska aina on toivoa, aina voi katsoa eteenpäin. Tulevaisuudessa näkyy aina jotain, mihin tähdätä ja mihin pyrkiä.
Toivossa on ollut lapamadon hyvä elää.

Paitsi nyt.
Muistan sen hetken, kun lama alkoi. Se oli toisiaan ihan yksittäinen päivä syksyllä 2008, kun odotin kolmatta lastani. Yhtäkkiä hiljalleen taivaalle kerääntyneet pilvet räjähtivät mediassa ukkosmyrskyksi, joka pyyhkäisi kaiken sen, mikä oli hetki sitten ollut normaalia katuviemäriin. Koska odotin vauvaa, ei luontainen optimismini viisari juurikaan heilahtanut: kyllä tämä tästä, talous laskee ja nousee. Poika syntyi, lasku jatkui. Jatkui seuraavankin vuoden. Paheni edelleen sitä seuraavana. Ja sitä seuraavana.

Viime syksynä aloin tuntemaan epävarmuutta ihan tosissani ensimmäistä kertaa. Lapsilisiä oli jo leikattu erittäin tuntuvasti pariinkin kertaan ja kaikenlaisia maksuja ja veroja korotettu jatkuvalla syötöllä. Lompakossa alkoi yhtäkkiä tuntumaan sellaiset asiat, joita olin ennen pitänyt ihan itsestäänselvinä: lääkärikäynnit, lääkkeet, lasten synttärit, jokavuotiset matkat Suomeen. Silloin ymmärsin, ettei tämä mihinkään tästä ole nousemassa, ei vielä pitkään aikaan. Pohjalla ollaan ja siellä lillutaan vielä jokunen tovi.

Olin vihainen. Olin vihainen itseni, mieheni, lasteni ja kaikkien tavallisten irlantilaisten puolesta, jotka oli pistetty maksumiehiksi toisten peliveloille. Tunsin itseni jotenkin huijatuksi, koska eihän tämän näin pitänyt mennä. Enkä ole ainoa. Sunday Independent -lehdessä on ollut monta mielenkiintoista analyysia tavallisten irlantilaisten tuntemuksista laman kourissa: syvä pettymys ja turhautuneisuus hallitsevat ihmisten mieliä. Kokonainen sukupolvi on luopunut pienistä, arkisista unelmistaan ja joutunut kohtamaan kylmän todellisuuden: rahaa ei ole. Työtä ei ole. Toivoa ei ole. Paitsi jälleen kerran niillä kaukaisilla rannoilla, minne jo lamasukupolven esi-isät seilasivat perunasatojen mädännyttyä pelloille 1800 -luvulla.

Taas kerran lauletaan lähipubeissa kautta maan Christy Mooren sanoilla, joita luulin vielä muutama vuosi sitten auttamattoman vanhanaikaisiksi:

I'm an ordinary man
Nothing special, nothing grand.
I've had to work for everything I own.

I never asked for a lot
I was happy with what I got
Enough to keep my family and my home.

Now they say the times are hard
And they've handed me my cards
They say there's not the work to go around

When the whistle blows
The gates will finally close
Tonight they're gonna shut this factory down
Then they tear it down


And so condemned I stand
Just an ordinary man
Like thousands beside me in the queue
I watch my darling wife trying to make the best of life
God knows what the kids are going to do

Now that we are faced with this human waste
A generation cast aside
For as long as I live, I never will forgive
You've stripped me of my dignity & pride
You've stripped me bare.

Slan Abhaile, Ystäväni, jotka olette lähdössä Australian rakennustyömaille, Kanadan sairaaloihin ja kouluihin ja Lähi-Idän öljykentille. Nähdään viimeistään 40 -vuotissynttäreilläni Helsingissä vuoden päästä, ja lauletaan ihan uusia laulujamme sitten.

Valoakin nopeampaa

Nyt on keksitty kysymykset lasten koulun hyväksi järjestettävään pubivisaan. Löysin ullakolta vanhoja työtodistuksia etsiessäni vanhan valokuvan itsestäni vuodelta 1988. Veti hiljaiseksi. Valokuvan täydellisen nörttilookin (valtavat Mikko Alatalo -rillit, krepattu takatukka, huono ryhti, pastellifarkut.) inspiroimana tosin keksin vaikka mitä! Pidämme tietenkin kasarimusiikkitunnistuskierroksen ja osa kysymyksistä on Suomi -aiheisia, mm. Nokian kumisaappaista ja Helsingin olympialaisista. Siinä erotellaan jyvät akanoista. Vielä pitäisi keksiä pari elokuva ja tv -kysymystä. Emmerdale on varmasti monelle täällä sydäntä lähellä, koska sen juonikuviot on kopioitu meidän pikkukaupungistamme, pakko olla. Tosin Kinsalessa elämä on Emmerdaleakin värkikkäämpää ja ihan yhtä epäuskottavaa.

Näin stadin kasvattina kesti hetki tottua siihen, että kaikki tuntevat toisensa. Ihan kaikki. Jos eivät tiedä, ottavat selville. Juorut leviävät kuin norovirus ja tarinat värittyvät käsittämättömiin mittasuhteisiin. Kerron esimerkkinä kolme päivää sitten tapahtuneesta pienestä onnettomuudesta.

Eräs tuttavani oli ollut lenkillä ja kaatunut pahasti. Tuttava vietiin ambulanssilla sairaalaan ja hänelle laitettiin 19 tikkiä polveen ja hänelle annettiin kainalosauva. Tämä on fakta, koska kuulin sen häneltä itseltään ja näin tikit. Paitsi että pari tuntia myöhemmin tikkien määrä oli noussut 23:een, kun naapurini kertoi tarinaa eteenpäin. Eilen illalla niitä oli kuulemma 26. Tänä aamuna minua valistettiin, että tikkejä oli Aivan Varmasti 30 ja polvilumpio oli paistanut valkoisena, tuttava oli itkenyt kovaäänisesti keskellä tietä veren roiskuessa asfaltille ja joutuu olemaan pyörätuolissa vähintään kaksi viikkoa.

Ei helvetti. Huomenna tuttava on todennäköisesti jalaton.





            

Sean ja Sinead

Edesmenneen valtionvarainministeri Brian Lenihanin legendaarinen kommentti vuonna 2010, budjetin (josta Roope Ankka olisi ollut ylpeä) julkaisupäivänä: "Let's be fair about it. We all partied."

Eräänä kauniina ja aurinkoisena aamuna vuonna 2010 putkimies Sean ja sairaanhoitaja Sinead saivat postissa hopeisena kimaltavan kutsukortin loistokkaisiin cocktailbileisiin. Shamppanjaa! Eksoottisia cocktaileja! Kasinopöytiä! Tule mukaan, tai et ole kukaan! Terveisin: Pankki.
Sean ja Sinead heittivät kutsun haikeina roskiin, koska sellaiset bileet eivät missään nimessä olleet tavallisia tallaajia varten.

Seuraavana aamuna he saivat samanlaisen kutsukortin, tällä kertaa kullankimalteisena. Viimeinen tilaisuus! KAIKKI muut ovat tulossa! Ne, jotka tulevat aikaisin, saavat kolme tonnia käteen ja bemarin! Jos et tule, jäät paljosta paitsi ja porukan ulkopuolelle!
Sean ja Sinead epäröivät pitkään, mutta heittivät kutsun kuitenkin taas roskiin. Liian hyvää ollakseen totta, he miettivät.

Kolmantena päivänä ovikello soi. Ovella seisoi hymyilevä pankinjohtaja viittoen ulkopuolella ovet avoinna odottavaa limusiinia kohti. "Tulkaa, tämä on ihan teitä varten hankittu! Juhlista ei tule mitään, jos te ette tule sinne myös. Jos ette tule, ette tiedä mitä menetätte! Teillä on viisi minuuttia aikaa tehdä päätös, ennenkuin perumme kutsun."
Sean ja Sinead katsoivat hämmentyneinä toisiaan. Meitä varten? Kuinka huomaavaista. Onhan se tosiaan kamalaa, jos kaikki muut menevät juhliin ja me jäämme ulkopuolelle. Jäämme paljosta paitsi, kuten hän sanoi. Sitäpaitsi pankinjohtaja on aina ollut luotettava ja kaikin puolin fiksu mies, joten kai meidän pitäisi tehdä kuten hän sanoo.

Sean ja Sinead hyppäsivät varovaisen innostuneina limusiinin kyytiin, jota pankinjohtaja itse ajoi. Aika jännittävää, pankinjohtaja meidän kuskinamme. Kyllä kannatti uskoa noin mukavan miehen sanaa. Tällaiset taviksetkin pääsevät mukaan hienoihin juhliin, ajatteli nuoripari mielissään.

Pian limusiini pysähtyi kirkkaasti juhlavalaistun palatsin eteen jossain Dublinin eteläpuolella. Ikkunoista näkyi, kuinka kaupungin kerma bailasi designervermeet päällään ja viittoi Seania ja Sineadia astumaan sisään. Tässä teille tervetulolasilliset parasta shamppanjaa! Sean ja Sinead katsoivat silmät pyöreinä juomiaan ja palatsin loistoa ja astuivat varovasti kuistille ja lähestyivät toiveikkaina ulko-ovea.

PAM!

Ulko-ovi lämähti kiinni heidän nenänsä edestä.
Yhtäkkiä palatsin valot sammuivat. Musiikki loppui kuin seinään. Sean ja Sinead näkivät, kuinka pankinjohtaja kaasutti limusiinillaan pois näkyvistä.
Hämmentyneinä he joivat shamppanjansa ja kävelivät koko pitkän matkan takaisin kotiin.

Aamulla Sean ja Sinead heräsivät elämänsä kankkuseen. Miten voikaan yhdestä vaivaisesta lasista tulla tällainen helvetillinen jysäri, mietti Sean, kun Sinead kävi hakemassa aamun postin. Siellä odotti ruskea kirjekuori, jonka sisällä oli lasku:

Lasku kotibileisiimme osallistumisesta.

31 000 000 000,00 euroa.
Eräpäivä: Joka päivä, loppuelämänne ajan.

Terveisin

Anglo Irish Bank