Pimeää materiaa, osa 2.

Laitoin tiistaina tänne muutaman maisemakuvan ja kerroin vähäsen nykyirlantilaisten suhteesta katoliseen kirkkoon. Irlanti maallistui 90 -luvulla huimaa vahtia ja kirkon sisäiset pedofiiliskandaalit sekä yhteiskunnan yhtäkkinen vauraus vauhdittivat tätä prosessia. Entisestä köyhästä siirtomaa-peräkylästä tuli yhtäkkiä, muutamassa vuodessa, kapitalistinen unelma. Ne kymmenen vuotta, jotka itse elin tämän "Celtic Tiger:in" keskellä olivat kuin missä tahansa länsimaassa nousukauden keskellä: ihmiset unelmoivat hyvästä, vakaasta ja vauraammasta tulevaisuudesta myös lapsilleen ja hurahtivat täysillä kulutusjuhlaan. Yleinen ilmapiiri oli hyvin optimistinen, positiivinen, eteenpäinsuuntautunut ja iloinen. Vuosisatojen ajan jatkunut muuttoliike vauraammille rannoille oli ensimmäistä kertaa historiaa. Irlannilla oli kerrankin mahdollisuus nousta köyhyyden ja sorron suosta ja ihmisten itsetunto kohosi ihan silmissä: "mehän osaamme sittenkin! Me pärjäämme ihan itse!". Tätä ennenkuulumatonta hyvinvointia piti jatkua hamaan tulevaisuuteen, sillä näin Dublinin herrat lupasivat yhä uudelleen ja uudelleen.

Laman iskiessä tapahtui jotain mielenkiintoista. Vanha alistunut, passiivis-aggressiivinen siirtomaamentaliteetti olikin ollut vain ohuen pinnan alla piilossa, mistä se putkahti nopeasti kunniapaikalleen. Suomalainenkin tunnistaa samantapaisen ajattelutavan sanontojen kautta: "Itku pitkästä ilosta." "Joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa." On parempi olla hiljaa ja kusettaa herroja selän takana, minkä kerkiää. Huomaamattomuus on avainsana, sillä avoin kapina johtaa vain pahempiin ikävyyksiin.
Köyhän kyykkyasento olikin vielä sukupolvien lihasmuistissa.

Yleisönosastoilla puhuttiin jopa synnin palkasta: siitä saitte, te mammonaan eksyneet lampaat. Moni sanoi olevansa jopa helpottunut, että saatiin taas veisata vanhaa ja tuttua syntisen virttä ja aloittaa loputon katumusharjoitus Euroopan Unionin ja Angela Merkelin ottaessa sekä katolisen kirkon että englantilaisen kartanonherran roolin.Vauraus ja optimismi eivät sopineetkaan irlantilaiseen kansanluonteeseen, oli parempi palata suosiolla ja vähin äänin takaisin hiljaisten ruotuun ja luovuttaa valta vanhasta tottumuksesta ulkopuolisille. Keskiluokalta lypsetään nyt viimeisetkin pennoset pankkien velkojen maksuun, mutta keskiluokka ei kapinoi, koska pahempaa voi seurata. Kakka otetaan kiltisti vastaan. Jos ei kestä, voi aina lähteä sinne, minne kapinalliset esi-isätkin lähtivät paremman elämän toivossa.

Kapina jatkuu siellä, missä se on vuosisatojen ajan kytenytkin: lauluissa, tarinoissa, ihmisten puheissa, paossa muille maille. Muutamassa kesyssä mielenosoituksessa ja lehtien kitkerissä pääkirjoituksissa. Elleivät irlantilaiset itse usko, että he ansaitsevat parempaa ja enemmän, ei muutosta tule tapahtumaan. Siirtomaaherrat on opittava kohtaamaan ottamatta automaattisesti lakkia nöyrästi käteen.