keskiviikko 6. maaliskuuta 2013

Lapamato

Kun olen tässä nyt viime viikkojen ajan pohtinut ja kaivellut mieleni sopukoita, olen tullut siihen tulokseen, että koko paluumuuttoprojektin avainsana on toivo. Olen nimittäin luontainen optimisti, jota ei ihan helpolla masenneta. Jaksan aina toivoa asioiden kääntyvän vielä nousuun, oli tilanne mikä tahansa. No okei, myönnän, ensin puin nyrkkiä ja vaivun epätoivon mustaan kaivoon läträämään itsesäälin sameassa nesteessä ja päästän sisäisen uhmaikäiseni kirkuen karkkihyllylle. Mutta siitä sitten aina nopeasti nousen ja pistän sisäisen taaperoni takaisin ruotuun. Koska aina on toivoa, aina voi katsoa eteenpäin. Tulevaisuudessa näkyy aina jotain, mihin tähdätä ja mihin pyrkiä.
Toivossa on ollut lapamadon hyvä elää.

Paitsi nyt.
Muistan sen hetken, kun lama alkoi. Se oli toisiaan ihan yksittäinen päivä syksyllä 2008, kun odotin kolmatta lastani. Yhtäkkiä hiljalleen taivaalle kerääntyneet pilvet räjähtivät mediassa ukkosmyrskyksi, joka pyyhkäisi kaiken sen, mikä oli hetki sitten ollut normaalia katuviemäriin. Koska odotin vauvaa, ei luontainen optimismini viisari juurikaan heilahtanut: kyllä tämä tästä, talous laskee ja nousee. Poika syntyi, lasku jatkui. Jatkui seuraavankin vuoden. Paheni edelleen sitä seuraavana. Ja sitä seuraavana.

Viime syksynä aloin tuntemaan epävarmuutta ihan tosissani ensimmäistä kertaa. Lapsilisiä oli jo leikattu erittäin tuntuvasti pariinkin kertaan ja kaikenlaisia maksuja ja veroja korotettu jatkuvalla syötöllä. Lompakossa alkoi yhtäkkiä tuntumaan sellaiset asiat, joita olin ennen pitänyt ihan itsestäänselvinä: lääkärikäynnit, lääkkeet, lasten synttärit, jokavuotiset matkat Suomeen. Silloin ymmärsin, ettei tämä mihinkään tästä ole nousemassa, ei vielä pitkään aikaan. Pohjalla ollaan ja siellä lillutaan vielä jokunen tovi.

Olin vihainen. Olin vihainen itseni, mieheni, lasteni ja kaikkien tavallisten irlantilaisten puolesta, jotka oli pistetty maksumiehiksi toisten peliveloille. Tunsin itseni jotenkin huijatuksi, koska eihän tämän näin pitänyt mennä. Enkä ole ainoa. Sunday Independent -lehdessä on ollut monta mielenkiintoista analyysia tavallisten irlantilaisten tuntemuksista laman kourissa: syvä pettymys ja turhautuneisuus hallitsevat ihmisten mieliä. Kokonainen sukupolvi on luopunut pienistä, arkisista unelmistaan ja joutunut kohtamaan kylmän todellisuuden: rahaa ei ole. Työtä ei ole. Toivoa ei ole. Paitsi jälleen kerran niillä kaukaisilla rannoilla, minne jo lamasukupolven esi-isät seilasivat perunasatojen mädännyttyä pelloille 1800 -luvulla.

Taas kerran lauletaan lähipubeissa kautta maan Christy Mooren sanoilla, joita luulin vielä muutama vuosi sitten auttamattoman vanhanaikaisiksi:

I'm an ordinary man
Nothing special, nothing grand.
I've had to work for everything I own.

I never asked for a lot
I was happy with what I got
Enough to keep my family and my home.

Now they say the times are hard
And they've handed me my cards
They say there's not the work to go around

When the whistle blows
The gates will finally close
Tonight they're gonna shut this factory down
Then they tear it down


And so condemned I stand
Just an ordinary man
Like thousands beside me in the queue
I watch my darling wife trying to make the best of life
God knows what the kids are going to do

Now that we are faced with this human waste
A generation cast aside
For as long as I live, I never will forgive
You've stripped me of my dignity & pride
You've stripped me bare.

Slan Abhaile, Ystäväni, jotka olette lähdössä Australian rakennustyömaille, Kanadan sairaaloihin ja kouluihin ja Lähi-Idän öljykentille. Nähdään viimeistään 40 -vuotissynttäreilläni Helsingissä vuoden päästä, ja lauletaan ihan uusia laulujamme sitten.



6 kommenttia:

  1. Minäkin muistan tuon 2008 kesän. Olin nimittäin juuri mennyt ihanan romanttisesti uusiin naimisiin! Ottanut velkaa, remontteerannut, satsannut kaksiin häihin...ja sitten kuulin että syksyllä ei olekaan töitä. Samaan aikaan paniikki rysähti joka paikkaan. Uutisissa ei muuta kuin maailmanloppua. Sain tiedon työhaastattelusta, ja satsasin kaiken, ihan kaiken siihen yhteen haastatteluun. Nakkelin Bach Rescue Remedyä suoraan pullosta jotta hermot pitäisivät. Ja sain sen työpaikan! Vakituinen pesti joka minulla on edelleen.

    Mieheltä meni lopullisesti työt sen jälkeen (oli ollut pari päivää viikossa enää töissä)ja hän oli työttömänä kaksi vuotta. Itsetunto todella menee siinä, varsinkin ihmiseltä joka ei koskaan ennen ole kokenut työttömyyttä, se on aina "sattunut" muille. Onneksi hänkin sai uuden mahiksen, meillä on käynyt säkä, siitä se vain on kiinni, ei mistään ahkeruudesta tai erinomaisuudesta, niin luulisin. Surullista tavata vanhoja tuttuja, joilla ei mene yhtä hyvin, taloudellinen paine on ankara.

    Näitä leikkauksia on joskus mahdoton käsittää, useamman kerran olen ollut aikeissa kirjoittaa Olli Rehnille, tietääkö hän mitä kärsimystä troikan ehdottamat "säästötoimenpiteet" aiheuttavat? Kaikkein vähiten sitä ansaitseville.

    En usko, että lapsistani yksikään saa töitä Irlannista,paitsi vanhin joka on jo vakisuhteessa. Ulkomaille on lähdettävä, tai suoraan työttömyyskassalle, oli paperit miten hyvät tahansa. Vaikea on pysyä optimistina!

    VastaaPoista
  2. Luin just päivän lehdestä, kuinka suurimmalla osalla työssäkäyvistä kansalaisista jää joka kk 100 euroa tai vähemmän käteen pakollisten laskujen ja ruokien jälkeen. Aika kauheaa. Eipä taskurahalla lähetä kaupan alaa ainakaan nostamaan, kun on vaan pakko pitää kaikki kulutus minimissä.
    Osa mennä porskuttaa vanhaan tyyliin.

    VastaaPoista
  3. Todella vaikeaa on Irlannissa..ja sitten syntyy naita tragedioita, kuten nyt taalla West Corkissa kun maanviljelija hukutti 3 vuotiaan tyttarensa ja sitten itsensa. Ihmisilla on kovat paineet, masennusta..ja BANG!
    Olen itse asunut taalla kevaasta 2003 ja elanyt pari vuotta sita hyvaa aikaa, ja nahnyt sen Bertin ja Brian Cowenin kauden ja siita alkaneen laskun..ei ole ollut helppoa pitaa toivoa ylla..yrittaa ajatella positiivisesti kun mattoa vedetaan yha enemman pois jalkojen alta. Jos oikein hirveasti alkaa miettia, niin iskee paniikki. Ja on paivia kun ei vaan jaksa kuunnella/katsoa uutisia tai ajankohtaisohjelmia, saatika lukea lehtia kun ne on kaikki taynnansa kurjuutta. On paivia kun haluaa vaan kadota saippuasarjojen maailmaan ja suklaapatukan(jos siihen sattuu olemaan varaa)armolliseen syliin.
    Tanaan taitaa olla sellainen paiva..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihan hirveä juttu se maanviljelijä & lapsi... :'( Vaikka olen lukenut psykologiaa, en pysty ymmärtämään.

      Poista
  4. Vastaukset
    1. Ei ole, ei. : / Ensin pääsin kokemaan Suomen 90 -luvun laman ja nyt sitten tämä. Draamaa ainakin on riittävästi!

      Poista