Maa muistojen

Jari Sillanpää. Ei mitään hajua. Joku iskelmähemmo. Mutta huomenna olisi Siltsun konsertti rakkaiden lapsuudenystävieni seurassa.

Tajusin juuri, että minulla on hyvin vähän muistoja Suomesta, koska olen elänyt aikuiselämäni Irlannissa. Olen ihan pihalla. Kun ystävilläni on kertynyt näitä Merkityksellisiä Biisejä viimeisen viidentoista vuoden ajalta, ovat samaiset biisit minulle vain hissijatsia. Kun yritän juutuubettaa ystävilleni minun elämäni soundtrackiä, saan vastaukseksi lähinnä tyhjiä, kohteliaita katseita. Kohteliaisuudesta silti pisteet. Ystävyys on lopulta jatkuvaa ymmärryksen kuminauhan venyttämistä.

Mutta venyyhän se, puolin ja toisin. 

Tuo ihanainen ystävien ryhmittymä, joista jokainen on päätynyt erinäisten vaiheiden kautta taas kerran neliyhteyteensä, on kestänyt vuosikausien erot, eikä helpolla hajoa. Heidän vuokseen menen ihan mihin tahansa konserttiin. Ihan mihin tahansa. Kirjoitetaan tässä nyt yhdessä uutta sountrackiä taas kerran. 

He ovat nähneet permikseni, järkyttävät poikaystäväni, elämänteinituskani ja dingohuivini. He antoivat minulle liian pienet lenkkarinsa, kun Ruisrockissa vuonna 1992 joku angstinen Pera Salosta veti minua turpaan Bon Jovin eturivissä ja hukkasin väkijoukon jalkoihin talloutuessani koko maallisen omaisuuteni.  Nuo 90 -luvun enkelini, jotka näkivät minut, ihan vaan minut, permikseni ja passiivis-aggressiivisen nörttiyteni alla. 

Juuri tällaisten ihmisten vuoksi sekä jääminen, että lähteminen mistä ja mihin tahansa on järkyttävän vaikeaa. Näitä ihmisiä löysin myös Irlannista, näitä nykyajan Jeesuksia ja samarialaisia, jotka eivät edes huomaa omaa kauneuttaan.

Tänään taas ihmettelin, mitä ihmettä oikein tapahtui. Miten nopeasti kaikki muuttui taas. Sekunnin ajan nimittäin etsin takkaani, johon heittää käytetty nenäliina. 

Takka jäi Irlantiin. Kuten myös niin moni rakas.

Sylvian joululaulun heviversiota kuunnellessani (Juutubettakaa. Oikeasti. Suomi.) mietin, että se sirkuttaja olisi voinut olla ihan onnellinenkin häkissään. Tietämätön.

Mutta avoin ovi on avoin ovi, ja siitähän mennään, eikä meinata. Elämän moottoritie on kuuma ja sisko ei tahtonut jäädä. 

No, ainakin olen elänyt, kokenut ja kokenut vielä kerran. 

Kahta en vaihda. Toinen on Irlanti ja toinen on Suomi.

Palikoita

Ihan turha keksiä mitään tekosyitä, koska oikeasti en ole vain jaksanut/viitsinyt blogata. Ja mitä kauemmin aikaa on edellisestä kyhäelmästä, sitä korkeampi kynnys.

Ehkä elämä on ollut jotenkin niin yhtäaikaisen asettunutta ja kiireistä, että. Sitä arkea. 

Mutta myös uuden asuinympäristöni tutkimista avoimin silmin:

Pari kilsaa Helsinki-Vantaalta löytyy koskia ja peltomaisemaa. Tätä minä Suomessa rakastan: cityelämää ja pöndeä ihan sulassa sovussa vierekkäin. 

Koska asun stadissa (Vantaalla, mutta) on omatuntoni käskenyt minua nauttimaan myös kulttuuritarjonnasta, koska sitä kerran on. Kaupunkilaisenhan kuuluu sivistää itseään ja olla ajantasainen, koska sillä saa henkistä pääomaa korvaamaan itse pääoman puutetta.

Mikä tämä on? Spielbergin joku ylijäämä? En tiedä, mutta se on kulttuuria, koska se on Kiasmassa ja se on iso:

Kukahan nuokin Legot joutuu siivoamaan?

Tuohan esittää jotain. Tajusin tämän.

Kiasmasta jäi kaiken vitsailun jälkeen loppujen lopuksi erinomaisen hieno fiilis. Ei siellä mitään pidä tajutakaan, olla vaan. Katsella. Välillä jopa kosketellakin. Ja antaa teosten tulla jälkeenpäin uniinkin kummittelemaan ja alitajunnan aaltoja nostattelemaan. Olen nyt kulttuurihenkilöitä, dahlings.

Citymarketin kurpitsa haisee muuten sisältä ihan yhtä kaamealle kuin Supervalunkin. Tässä omat, ehkä aika syvällä piilevät, kuvanveistäjän kykyni olivat koetuksella. Huu. Nyt jouluvaloja ripustamaan. Ehkä alan naapuruston migreenilaukaisemeksi ja koristelen partsin tyypilliseen irkkutyyliin, eli mahdollisimman paljon vilkkuvia värivaloja mahdollisimman pienessä tilassa mahdollisimman muovisen näköisinä. Hyvää pikkujoulukautta kaikille!

Syksy Vantaalla

Laitan nyt vain muutaman kuvan tanne ja kirjoitan lisaa myohemmin. Uudessa ipadissa ei ole skandeja (irlannista tuotettu), joten teksti nayttaa ulcosuomalaiselta pahimmillaan.

Tama ruska vaan on niin taivaallista. Sita oli ikava.

Elämää hetkessä

Syksy Irlannissa ei ole koskaan ollut lempivuodenaikojeni joukossa, joten on mukavaa muistaa, miten kaunis suomalainen syksy parhaimmillaan onkaan. Siitä on yli kymmenen vuotta, kun viimeksi sain nähdä näin upeita ruskan sävyjä missään. Leudossa Irlannissa puut eivät nimittäin muutu yhtä loistavan värisiksi kuin hallaöisessä Suomessa.

Ikävöin edelleen monia asioita "omasta" (=pankin) kodistani Kinsalessa, mutta muistan myös homeen seinällä, työttömyyden ja masentavan lamailmapiirin. Olenkin nyt oppinut ihan vaan nauttimaan hetkestä, elämään kliseen mukaisesti päivän kerrallaan. Pysähtymään kauniin maiseman ääreen nautiskelemaan ja iloitsemaan helposta elämästä toimivassa, suomalaisessa järjestelmässä. Jos pitää tehdä jotain, sen voi aina tehdä netin kautta. Ihan kaiken. 

Rakastan myös kuljeskella rakkaassa stadissani, meren äärellä ja tutuissa kortteleissa. Helsinki on kaunis, todella kaunis. Ensi viikolla minulla on keskellä viikkoa ylimääräinen vapaapäivä, jonka aion viettää ihan vaan keskustassa pyörien ja kahviloissa istuen. Taidan ostaa jonkun suomalaisen kirjailijan tuotoksen ja  nauttia siitä korvapuustin kera, ehkä näillä ilmoilla jopa katuterassilla kaffitellen.

Lapset viihtyvät edelleen erinomaisesti uudessa koulussaan ja uusien kavereiden kanssa. Ainoa, mikä tökkii ja on vaikeaa on suomen kielen opiskelu, mutta sekin on pikkuhiljaa lähtenyt joten kuten käyntiin. Suomalaiset sanahirviöt pelottavat juuri lukemaan oppinutta lasta pituudellaan ja Ä:t ja A:t menevät vielä senoissa sakaisin. Läksyjä on suunnilleen saman verran kuin Irlannissakin ja koulupäivän pituus on myös neljäsluokkalaisella suurinpiirteiden tasoissa. Ekaluokkalaisen päivä puolestaan jatkuu ip- kerhossa, jonne onkin järkätty vaikka mitä: taidekerho, urheilukerho, kokkikerho, kuoro, käsityökerho... I am impressed.

Tulipa tässä käytyä myös pienellä Tallinnan reissulla suomalaista viinarallia todistamassa ja buffettia mättämässä. Tallinnan satamaan jäikin muutama örisijä, joilta kiellettiin pääsy takaisin laivaan, lapsiperheiden suureksi helpotukseksi. Muuten porukka oli siistiä ja nautiskeli vain muutaman oluen tai viinin, vähän niinkuin irlantilaiseen tyyliin. Mukavaa oli.

Saaristomaisemat olivat aurinkoisessa säässä aivan upeita:

Tallinna oli paremman näköinen ja jotenkin siistimpi kaikin puolin verrattuna edelliseen vierailuuni yli kymmenen vuotta sitten:

Vana Tallinn kahvia, nam! :-)

Säästää ja syödä

Seitsemää sorttia pöytään ja sukulaistytön synttäreitä juhlimaan. Niin vähän aikaa ja niin monta kakkua. Kaikkia  ei ehdi eikä pysty maistamaan. 

Olisiko juustokakku kuitenkin ollut parempi valinta kakkulautaselleni kuin marjamoussekakku? Ähky. Ei pysty. Pakko valita jompikumpi. 

Toinen sukulaistyttöni saikin herkkupöydän alla muhevat räkäitkupotkarit: "mutku mä haluuuuuuuun noita kaikkia! Ja sit lisää kans! Ja keksejä ja sipsejä myös!"

Oiva aasinsilta: mitä siis menetän Suomessa ollessani? Mitä hienoja kokemuksia, ystäviä, maisemia, mahdollisuuksia jää pois elämäni käsikikirjoituksesta? Miksi en voi saada kaikkea, mitä haluaisin, byähh, mäyhhhh. Haluan kaikki elämän kakut, mielellään yhtäaikaa.

Aivoni ovat viime aikoina tehneet minulle omituisia tepposia päivittäin. Näen nimittäin muka koko ajan tuttuja kasvoja ympärilläni: tuossahan tulee selvästi muusikko-Mike pyörällä vastaan. Aha, ei tullutkaan, vaan joku ventovieras. Mutta tuolla on naapurin Mary ja sen auto! Moi! Hei moi! Tai sitten ei. 

Usein tuntuu siltä, etten enää tunne itseäni ja identiteettini on tietyllä tavalla hukassa. Haen paikkaani kaikkialla, kotona ja yhteiskunnassa, kuin kohta neljäkymmenvuotias teini. Käteni hamuaa uunihanskaa oikealta, kun se tässä asunnossa onkin vasemmalla. Tunnen itseni poliitikoksi.

Kaikki tunteeni ovat nyt suuria ja erittäin vastakohtaisia: ilo on suunnatonta, vitutus eeppistä. Yhtäaikaa. Tunnen suurta surua ja ikävää sekä lämmittävää riemua ja kiitollisuutta ihan päivittäin. Stressaavaa, mutta mielenkiintoista. 

 

Ventovieraiden kasvojen piirteistä haen tuttua ja turvallista mennyttä ilman riskinottoa tai epävarmuutta. Kokonainen elämä on jäänyt toiseen maahan ja prosessia on varmaan käytävä läpi vielä jonkin aikaa, ennenkuin tunteet selkiytyvät. Tämä elämä on nyt yhtäaikaa sekä tuttua että vierasta kulttuuria ja haen tässä omaa pientä paikkaani, omalla tavallani.

Koko ajan olen edelleen irlantilaistyyliin täysvalmiudessa tervehtimään, vaikka ketään tervehdittäviä ei ole. Tuttuja näkyy kyllä paljon, mutta vain sovittuina aikoina ja sovituissa paikoissa, mutta muuten olen itsekin vain yksi naama satojentuhansien toisilleen vieraiden joukossa. Mikä toisaalta vapauttava ja toisaalta äärimmäisen orpo tunne jatkuvaan sosiaaliseen kanssakäymiseen ja small talkiin tottuneena ja myös osittain niihin lopen, lopen kyllästyneenä. No, siis enimmäkseen vapauttava tunne, se on myönnettävä. Sydämeni on aina ollut kaupunkilaisen sydän, joka nauttii suunnattomasti monimuotoisuudesta sen kaikessa monimuotoisuudessaan: täällä saan olla ihan kuka vaan olenkin. Pihalla oleva paluumuuttaja, hieman ulkopuolinen vieläkin joissakin asioissa, blondi, tummapaahtoisen kahvin ystävä, haistakaa Juhla Mokka! 

Kunhan vain noudatan sorsanruokintakieltoa, olen ajoissa kaikkialla ja kierrätän roskat oikeaoppisesti, pärjään kyllä. Nimittäin se kaikista luotettavin oikean ja väärän mittari, eli sisäinen vaistoni, kiljuu edelleen onnesta paluumuuton vuoksi. Näin vaan kuuluu nyt elämän olla. Marjamoussea.

Syksykö?

Töissä ja sinne matkalla bongattuja asioita:

Ilmat edelleen aivan mahtavat ja kaunista katsottavaa riittää.

Harmittaa, kun tämä bloggaaminen on vähän jäänyt hetkeksi taka-alalle, mutta nyt olen saanut arjen pyörimään sen verran tehokkaasti, että on taas enemmän aikaa näille omille jutuillekin. 

Tämä on tänään tällainen pikapostaus vain, viikonloppuna aion panostaa ja pulauttaa mielestäni kaiken, mitä olen kokenut ja ajatellut täällä olemisesta, muutosta ja sopeutumisesta. Nyt siis kuitenkin vain muutama kuva ja syysfiilis täältä Vantaalta:

Sorsalammen sorsaparkoja ei tietenkään saa ruokkia, koska sääntö.

Pääsin työni puolesta käymään Yhdysvaltojen suurlähetystössä ja sain tuoda puhelimen kameroineen sisään. Otin merimaisemakuvan kattorerassilta, sisällä en olisi kyllä uskaltanut kuvata mitään. 

Satoa. Nam. 

Elämä tuntuu edelleen jotenkin oikealta täällä. Että tämä oli tarkoitettu nyt näin. Tulevaisuudessa sitten mietitään uudestaan, on ihanaa pitää asia sillä tavalla vielä auki, että on vaihtoehtoja ja tietynlainen reissunaisen vapaus. Maailma on kuitenkin pieni paikka loppujen lopuksi. 

Mutta palaan asiaan viikonloppuna! :-)

Pupuna

Tämä työssäkäynti on siitä kummallista, että aikaa jää huomattavasti vähemmän kaikenlaiseen haahuiluun, kuten esimerkiksi bloggaamiseen. Elämän rytmi on muuttunut yhtäkkiä nopeammaksi ja päivät ja viikot kuluvat kuin lentäen. Verrattuna Kinsalen hitauteen, Suomessa aika kulkee kuin pieni citykani.

Syksyn ensi merkit ovat ilmassa: koivuissa näkyy jo keltaista ja aamuisin on kylmä. Ilma on silti ollut aivan upea lähes joka päivä
ja työmatkapyöräilykin on alkanut sujumaan ilman jäätäviä kramppeja pakaroissa, kuten alussa. Olen edelleen täysin ja totaalisesti rakastunut pyörääni ja tähän pyöräilykulttuuriin täällä. Tuuli tukassa ja hiki ylähuulella viiletän kylmän viileästi ohi kehällä seisovien autojonojen. Hah. Olisitte tekin jättäneet autonne kotiin, njähhähhää. Katsokaa takaheijastintani ruuhkaan hajotessanne, muahh. Aaahhahhah.

Ehkä jo ensi viikolla pystyn jopa kävelemään hissille saakka, ilman että reisilihakseni leviävät rappukäytävään rasitusvapinoissaan.

Pääkaupunkiseudulla työmatkamaisemat näyttävät tällaisilta:

Ei hassumpaa. Erilaista kuin Irlannin rannikolla, mutta silti herkän kaunista.

Pohjantähden alla

Paluumuuton plussia ja miinuksia:

+
-Kaikki toimii. No, melkein kaikki. Tästä lisää miinuksissa. Mutta jos valitatte terveydenhuoltojärjestelmästä ja lääkärijonoista, kokeilkaa Irlantia. Epic fail, kuten varhaisteinini kommentoisi.

-Teknologia. Mikä onkaan tämä maaginen rouva nimeltään Wilma, jonka informoi minua kaikesta lasten kouluun liittyvästä. Ei lippuja, lappuja tai läpysköjä. Wilma huolehtii. Wilma informoi. Wilma toimii.

-Nettipankki. Joka toimii.

-Päivähoitojärjestelmä. Joka toimii.

-Iltapäiväkerho. Joka maksaa keskimäärin 4 euroa per päivä, mukaanlukien välipalan. Lisänä ilmaisia kerhoja, esimerkiksi, kokkikerho, käsityökerho ja taidekerho. Olen sanaton tämän tehokkuuden alttarin edessä.

-Koulurakennus ja koko koulusysteemi. Lasia, hienoa arkkitehtuuria, isot luokkahuoneet. Kirjasto. Musiikkiluokka. Veistoluokka. Käsityöluokka. Oikeita seiniä, ei homeisia parakkeja, joihin on ahdettu 35 hilluvaa 5-vuotiasta. Ilmaiset koulukirjat. Kouluruoka.
Pinaattiletut.

-Pyörätiet. Jotka eivät lopu keskellä tietä sadan metrin jälkeen. Jotka ovat tasaisia. Jotka ovat merkittyjä. Jotka menevät joka paikkaan. Ihan joka paikkaan.
Tunnenkin nyt pyörääni kohtaan samanlaista lämpöä kuin esimerkiksi Hugh Jackmania Wolverinen asussa. Rrrrrrrrr. Rauh. Pyöräni, sinä luja ja luotettava seikkailijaystäväni. Ihana.

-Ystävälliset kassatyöntekijat ja tehokas asiakaspalvelu. Mielenkiintoista, mutta olen saanut Suomessa ystävällisempää palvelua kuin supersosiaalisessa Irlannissa.

-Julkinen liikenne. Ei tarvitse perustella.

-Se, että on töitä. Mielenkiintoisia töitä. Asiansa osaavia ihmisiä ja haasteita.

Sitten:

-

-KELA. Ei jumalauta. MIKÄ siellä kestää? Mikä? Oikeasti, mikä?

-Zombivallankumous Prismassa. Outoja, kalpeita, roikkoposkisia henkilöitä tulee vastaan kahvihyllyllä. Tyhjine katseineen ne lappaavat tarjousjuhlamokkaa ja presidenttiä kärryynsä ja...vaan jotenkin seisovat siinä. Tyhjinä kuorina. Ikäänkuin kanssaihmisiä ei olisi olemassakaan. Ei mitään reaktioita, vaikka pommi räjähtäisi siellä presidenttipaketissa. Silmissä ikuinen orpo katse lapsen eksyneen.
Samat ihmiset julkisissa kulkuvälineissä räpläävät älypuhelimiaan. Tyhjine kasvoineen. Ulkokuori paksuuntuneena ulkomaailmaa ja muita ihmisiä vastaan: eihän niitä ole olemassakaan, ennenkuin ne on pakko huomata. Ja silloin vituttaa. Toi mummo/vauva/sosiaalinen henkilö keskeytti mun mielettömän tärkeän instagrammaamisen elämänsä äänillään ja pilasi mun tehokkaan ja ihanan itsekeskeisen päiväni. Hyi sitä.


Tähän lasi viiniä. Ahhh. Alkosta, joka on kiinni sunnuntaisin, jotta kansan paheiden kontrollin illuusio säilyisi eheänä. Vapaus tappaa hitaasti kirroosiin.


Olin pari viikkoa sitten ystävieni kanssa pienellä Kallion kierroksella. Sitä hipsterien määrää. Tupakkapaikalla sarvisankaiset polttelivat piippujaan filosofisen näköisinä ja vilauttelivat Flow-rannekkeitaan. Kaikki omistivat jonkilaisen Jopon tai vintagepyörän. Jokaikinen näytti kasvissyöjältä. Tunsin olevani hyvin keski-ikäinen ja äärimmäisen mainstream "kivoine" huiveineni ja "trendikkäine" rillipokineni.

Puhuimme kokemuksistani Suomessa ja kerroin mieltäni kovasti painaneesta asiasta. Eräs lapseni harrastusvetäjä oli nimittäin ollut kovin epäystävällinen ja luotaantyöntävä, hän ei edes moikannut minua tai puhunut minulle yhtään mitään. Kun kysyin jotakin, vastaus oli joko kyllä tai ei. Silmissä tyhjä katse ja sanat säästötilillä.
 Mietin, olisiko lapsellani siellä hyvä olla, jos ohjaaja on noin kylmä ja kauhean etäinen.
 Ystäväni esittivät minulle säälivästi nauraen yhden hyvin selventävän kysymyksen:
Tekikö hän, mitä hänen pitikin harrastuksen ohjaamisen suhteen?
No teki tietenkin. Tehokkaasti.
Asia selvä. Hänhän oli yksinkertaisesti vain ja ainoastaan suomalainen.






-

-

The Hood

Pyöräilimme tänään lähiympäristössä noin kahden kilometrin säteellä uudesta kodistamme:

Ei yhtään yllättänyt, että löysimme vaikka mitä mukavaa: leikkipuistoja, sorsalammen, pienen puron ja puistoalueita. Suomessa ostaan kyllä kaupunkisuunnittelu, se on myönnettävä.

Lisäksi sain vihdoin porattua (no ok, isä porasi, minä pomotin) rakkaita tauluja ja muita juttuja seinille:

Lisäksi ystäväni toi minulle ihanan kukkakimpun uutta asuntoa koristamaan:

Nyt olisi vielä verhonipsuja ostamatta ja muutama hyllykin pitäisi hankkia. Kodilta tämä kuitenkin alkaa jo tuntumaan! Huomenna taas sitten suomalaiseen tyyliin töihin jo kasiksi ja kotiin neljältä. Onneksi on sukua tässä ympärillä, jotka hakevat nuorinta tarhasta ja keskimmäistä ip -kerhosta, jotteivat heidän päivänsä venyisi turhan pitkiksi.
Arki on jees.

Koti

Kuinka kaukaiselta Irlanti tuntuukaan. Kuin jonkun toisen elämä. 

Arki alkoi täällä niin rytinällä, että sukellus suomalaiseen elämään tapahtui kuin laastarin poisto: repäisy, tuskan parahdus ja sitten helpotus. Tää on nyt tätä. 

Vanhin poika tykkää suomalaisten lasten itsenäisyydestä: kouluun saa kävellä itse, pitsan saa lämmittää itse, mutta samalla pitää muistaa myös soittaa äidille ja huolehtia avaimista ja kännykästä ihan itse. Toistaiseksi homma on lähtenyt ihan hyvin käyntiin. Nuorimmat menevät tarhaan ja iltapäiväkerhoon, joten heiltä ei vielä vaadita omatoimisuutta sen enempää kuin Irlannissakaan.

Aamulla, kun lähden töihin, on hyvä mieli ja sellainen jotenkin lämmin olo, kuin saunan jälkeen. Arki on ihan jees. Työ on ihan jees. Jos lapset pärjäävät, olen tyytyväinen. Ratkaisumme tuntuu oikealta ja hyvältä, ainakin vielä.

Nyt sataa. Muistan yhtäkkiä Kinsalen ja veneet. Horisontin, pubin takkatulen ja takapuoleeni täydellisesti muotoutuneen sohvatyynyn. Itkettää vähän. 

Koteja siellä ja täällä. Täytyy illalla vähän muotoilla uutta sohvatyynyä.

Tästä se lähtee

Hirveän härdelliviikon jälkeen alamme pikku hiljaa asettumaan. Asunnossa oli kaikenlaista pikkuremppaa ja säätämistä, vielä odottelen uutta hellaa. Huomenna saan uuden luurin ja numeronkin, joka vielä tuntuu kovin vieraalta verrattuna vanhaan irkkupuhelinnumerooni, joka oli käytössäni viimeiset kymmenen vuotta.
Kaikki on täällä uutta, ihan kaikki.
Tyhjä taulu ja puhdas pöytä. Ikeasta ja itse koottu..
Kirjoittamaton sivu.

Kun sain kukan parvekkeelle ja muutaman rakkaan esineen kirjahyllyyn, aloin henkisesti kotiutumaan.

Tämän paluumuuttajan lista:

-Kela
-Muuttoilmoitus
-Uusi pankkikortti
-Vuokrasopimus
-Vuokran maksu
-Taas kela (liitteiden toimittaminen)
-Puhelinliittymä ja uusi puhelin
-Sama lapsille
-laajakaistasopimus kotiin
-Taas kela (joku liite tietenkin puuttui)
-Sähkösopimus
-Uuden kodin maalaamista
-Isännöitsijälle valitus rikkinäisestä jääkaapin kahvasta, kattolampun sokeripalasta ja rikkinäisestä hellasta. Useaan kertaan.
-Verokortti
- Työsopimuksen allekirjoittaminen
-Töihin meno
-Nuorimmaisen tarhaan tutustuminen
-Tarhan papereiden täyttäminen
-Työhöntulolääkärintarkastus
-Kahvinkeittimen, imurin, leivänpaahtimen ja mikrouunin osto
-Muutto uuteen kotiin
-Suursiivous
-Laatikoiden loputonta purkamista
-Pyörän osto
-Pyörällä ajamisen uudelleen opettelu lasten nauraessa vieressä.
-Ikeaan eksyminen ja sieltä utfart satunnaisten lampunjalkojen, grillihaarukoiden, pöytäliinojen, koristetyynyjen, pehmolelujen, kynttilöiden ja servettejen kera.
-Yllämainittujen tuotteiden hämmästely: mistä hitosta nämä oikein tarttuivat mukaani? Mitä siellä oikeastaan oikein tapahtui?

Väsyttää.

Puhtoinen lähiöni

Eppuja lainatakseni:

Katson ulos ikkunasta
Kai tää on mesta nasta?
En tiedä paremmasta
Ainakin kaupunginjohtajasta
Tää lähentelee taivasta.

Ei mieltä maailmallinen tavara paina
Jos ei oo siitä pula
Jos riittää nappulä
Mut talo jossa on aravalaina
Ei ole avara aina.

Olen palannut juurilleni lähiöön. Itä-Helsingin pahamaineisten katujen kasvatti ui sulavasti kuin rotta viemärissä näiden betoniseinien välistä ja suoraan kelaan.

No ok, huijasin. Ghettoromantiikkaa ei lapsuudestani juuri löydy. Oikeasti asuin Jollaksessa, jossa ei koskaan ikinä tapahtunut yhtään mitään jännittävää. Ja tuskin tapahtuu tällaisessa kaupunkisuunnittelun helmessäkään värikkäine taloineen ja kukkien täyttämine parvekkeineen täällä Vantaalla.
Niin, Vantaa. Vanha stadilainen potee täällä identiteettikriisiä uusvantaalaisuutensa vuoksi. Taidan viedä lapset kohta varmuuden vuoksi hengailemaan steissille ja Stockalle, jotta he imisivät itseensä hieman kaupunkikulttuuria.

Ensin tosin menemme hernepellolle poimimaan ilmaisia herneitä. Matkalla sinne kävelemme kauniissa jokimaisemissa kukkaniittyjen ympäröiminä ja katselemme hevosia. Sitten uimarannalle, jossa on tietenkin iso leikkipuisto ja jäätelökioski ja lämmin uimavesi.

Ehkä tämä Vantaa onkin ihan kiva paikka.

Vielä yksi, kaunis.

Planxty - Christy Moore - Cliffs Of Dooneen

Sanaton

Nojaan sohvatyynyä vasten ja ikävöin sitä jo. Niin monta vuotta se on siinä tukenut selkääni ja todistanut huonoja tv-ohjelmia. Mitä sekin on nähnyt tähänastisessa elämässään. Samaa kai kuin minäkin. Kaikki se on nähnyt: lapset sylissä, jonkun itkevän, jonkun haluavan keksiä.

Autossa on Suomen lippu. Tarra takaikkunassa. Huomenna se revitään siitä pois ja vieraat lapset istuvat siellä, missä omani tappelivat, katselivat värityskirjaa matkalla hiekkarannalle ja joivat pillimehujaan. Niin monta kertaa, aina sama uudestaan. Minä olen silloin jo kaukana.

Kaikki, mitä nyt näen, muistuttaa minua viidestätoista eletystä vuodesta. Kaikki lapset syntyivät täällä, tämä on ollut ainoa koti.
Olen ihan hiljaa ja yritän käsittää.

Huomenna lähdemme pois.

Hyviä tapoja ja asiaa pubikulttuurista

Miten yksi äiti, kolme lasta ja kahdeksan matkalaukkua kahdessa epämääräisen vinoittain heiluvassa matkalaukkukärryssä, joiden työntämiseen tarvitaan bulgarialaista kuulantyöntäjää, pärjäävät huomenna Dublinin lentokentällä?

Erinomaisesti. Koska kyseessä on Irlanti.
Koska olen nainen ja ennenkaikkea äiti, minulle tarjotaan aina apua oikealta ja vasemmalta. Joku tarjoutuu lastaamaan laukkuja kärryyn, toinen työntämään kärryn terminaaliin. Portaissa laukut suorastaan viedään käsistä kyselyiden saattamana: "Do you need anymore help? Are you sure? Are you sure sure? I can carry that, no problem!"
Lentokoneessa lähin mies usein nappaa laukun ja nostaa sen hyllylle. Jos kyseessä on Aer Lingus (tällä kertaa tosin Norwegian), tulee lentoemäntä juttelemaan lapsille ja siinä jutustelun lomassa paljastuu, että hänhän tuntee naapurini mummon serkun. Tai kummin. Tai jonkun joka tapauksessa, joka yhdistää meitä. Irlantilainen haluaa aina ensimmäiseksi selvittää, onko meillä jonkinlaista klaaniyhteyttä jollakin tasolla, ja jopa näin ulkomaalaisena sellainen löytyy lähes aina. Irlannissa kuulut edelleen keskiaikaiseen tyyliin sukuusi, joka myös määrittää sinun yhteiskunnallista asemaasi.

Olen joutunut opettamaan täällä lapsilleni aika tiukastakin hyviä tapoja, koska toisen huomioiminen kuuluu olennaisena osana irlantilaiseen kulttuuriin. Esimerkiksi tyypilliseen pubi-iltaan kuuluu aina kierroksen ostaminen. Kun lähdetään ostamaan ensimmäisiä drinkkejä, seurueesta joku (yleensä mies) kysyy kaikilta, mitä he haluavat juoda. Tässä vaiheessa kuuluu hieman vastustella: ei kyllä se on minun vuoroni varmaankin tänään! Ostajaksi tarjoutunut huitaisee vähättelevästi kädellään: ei, kyllä minä nyt ostan nämä, eli mitä otat? Tässä vaiheessa on hyvä kysyä vielä ilahtunut ilme kasvoillaan, onko ostaja nyt ihan varma, are you sure? Irlannissa ei nimittäin koskaan suostuta mihinkään ilman kursailua ja pientä vääntämistä.

Tässä vaiheessa on äärimmäisen tärkeää muistaa, että kun sinun vuorosi tarjota tulee, myös ostat kaikille ne drinksut. Jos skippaat vuorosi, saa koko perheesi ja sukusi pihin, ilkeän ja epärehellisen maineen aina kolmanteen ja neljänteen polveen saakka. Lapsesi ovat tuomittuja elämään ikuisen epäilyksen varjon alla ja sinua ei enää kutsuta pubiin.

Irlantilainen tarjoutuu yleensä aina ostamaan ulkomaalaiselle vieraalle ensimmäisen kierroksen, mutta ulkomaalaisen tulee muistaa, että vastapalveluksen aika tulee seuraavalla kierroksella. Kysy aina irlantilaiselta, ottaako hän toisen. Jos irlantilainen vastustelee ja kursailee, jyräät tylysti ja ostat saman drinkin, joka hänellä edellisellä kierroksella oli ja vähättelet samalla sekä elekielelläsi että puheillasi koko toimitusta. Pääset tällä tekniikalla samantien Irlannin kunniakansalaiseksi ja sukusi saa hyvän tyypin maineen aina kolmanteen ja neljänteen polveen asti.
Onkin hyvä opetella ulkoa jo ensimmäisellä kierroksella kaikkien drinkit, jotta pääsee pätemään anteliaisuudellaan ja kohteliaisuudellaan seuraavalla kierroksella.
Ainoana poikkeuksena tästä on tilanne, jossa mies tarjoaa naisseuralaiselle juoman. Silloin naisen ei yleensä oleteta ostavan vielä toista kierrosta (tarjoutua silti pitää!), vaan mies joko tarjoaa koko illan tai sitten nainen voi puoliväkisin tarjota suurinpiirtein joka kolmannen kierroksen. Drinkkikierroksia on normi-iltana noin 5-6, paitsi jos tunnette omistajan, jolloin ilta jatkuu vielä sulkemisajan jälkeenkin pimennysverhojen takana yhteislauluja laulaen.

Ikävähän tuota tulee.

Tyhjä seinä

Neljä päivää ja sitten lähdetään.
Hui.
Olo on haikea, kun pakkaan vuosikausia seinillä olleita pikkutauluja laukkuun. Seinillä on tyhjiä läikkiä, eikä talo tunnu enää jotenkin kodilta. Kaikki tuttu on käymistilassa. Kun katson surumielisen tyhjiä ripustuskoukkuja, haluan sekä jäädä että lähteä. Tuon taulun ripustin kahdeksan vuotta sitten, täynnä uuden kodin sisustusvimmaa ja tulevaisuuden toivoa. Tuon toisen ostin Itäkeskuksen Stockalta, kun tyttäreni syntyi. Itken vähän ja pakkaan taas.

Mietin, mitä teen huonekasveille, annanko naapureille?
Lapset haluavat järjestää pihakirppiksen huomenna. Sekin pitäisi organisoida. Leikkihuone näyttää siltä, että siellä on riehunut trooppinen hirmumyrsky, mitä ihmettä sieltäkin ottaisi mukaan? Piippava poliisihelikopteri voi aiheuttaa pommihälytyksen lentokentällä, joten ei sitä. Eikä piippaavaa kaivuriakaan, josta ei edes saa pattereita irti. Miksi kaikki lelut piippaavat, surraavat tai pörräävät? Miksi niistä kaikista puuttuu jotain osia ja ukkeleita? Äh.
Pidän suosiolla kahvitauon ja lähden sitten metsästämään niitä ukkeleita.

Pinna sanoo poks

Kirosana. Toinen. Kolmas.
Kyllähän minä tiesin, että paluumuutto on järjettömän suuri projekti sekä psyykkisesti, fyysisesti että byrokraattisesti. Tai siis arvailin, en tiennyt.

Nyt tuntuu siltä, että ihan kuin Irlanti ei haluaisi päästää meitä menemään tai jotain, niin paljon esteitä on ilmestynyt tielle viimeisen kahdenkymmenenneljän tunnin aikana! Tai sitten tämä on irlantilaiseen tapaan pahasti myöhästynyt kulttuurishokki.

Esimerkiksi auton katsastus ennen sen myyntiä. Ei jumalauta. Sitä luulisi, että senkun vaan varaisi ajan ja veisi auton katsastukseen.
Ei. Tämä on Irlanti.
Olen nyt soittanut joka aamu viimeisen kolmen viikon ajan katsastuskeskuksen ajanvaraukseen saadakseni katsastusajan. Jokaisen puhelun alkuun pitää ennen tervehdystä hokea sama litania: auton rekkari, oma nimi, oma osoite, oma puhelinnumero. Olen nyt hokenut tuota helevetin litaniaa tasan 25 kertaa ja näen siitä jo kummallisia uniakin. Mutta katsastusaikoja ei kuulemma ole. Ainuttakaan. Tai siis lokakuun lopulla olisi, mutta kun auto pitäisi katsastaa tässä kuussa. Minulle luvattiin ja vannottiin jälleen kerran, että aivan ja ihan varmasti tänä aamuna minulle soitetaan ja annetaan peruutusaika, koska siellä tiedetään, että olen muuttamassa ulkomaille. Olen kuulemma peruutuslistan ykkössijalla odottamassa ensimmäistä vapautuvaa aikaa, mutta mitään ei ole tarjolla. Kysyin sitten, mitä ihmettä sanon minut mahdollisesti pysäyttävälle poliisille? "Sure that's grand, they know we are really busy here. They won't care anyway. If you have the kids in the car sure they won't stop you anyway."
Ah, Irlanti.

Aion tänä iltana parkkeerata poikittain katsastuskeskuksen uloskäynnin kohdalle ja kieltäytyä poistumasta ennen kuin autoni on katsastettu.

Entäs sitten verkkopankki. "Verkkopankki", muahh.
Maksoin takuuvuokrani tuossa pari viikkoa sitten kiltisti ja etuajassa verkkopankissa. Vuokranantaja sanoi, että joku voi tulla valtakirjan ja vuokravakuuskuitin kanssa allekirjoittamaan vuokrasopimuksen puolestani ihan milloin vaan. No, reippaana tyttönä menin sitten nettipankkiin printtamaan kuittia itselleni. Katselin maksutapahtumia ja yritin klikata niitä auki. Eivät aukea, tiliotteessa näkyy vain tililtä lähtenyt summa, muttei mitään muuta lisätietoa, ei vastaanottajaa, ei määränpäämaata, ei yhtään mitään.Vähän aikaa siinä räpelsin ja ihmettelin, missä "print" -painike tai vastaava oikein on.
Sitä ei ole.
Marssin siis pankkiin ja kerroin, että minun pitäisi printata tiliotteellani näkyvä maksutapahtuma paperille. Pankkivirkailija katsoi minua ihmeissään ja sanoi, ettei sellaista pysty tekemään. Sanoin, että minun on vähän pakko nyt saada jotain johonkin paperille, että voin todistaa maksun tapahtuneen. Virkailija avasi oven pankin asiakkailta kiellettyyn toimistotilaan, siivosi hätäisesti asiakkaiden pankkitietoja sisältävät liput ja laput laatikkoon ja istutti minut sinne muiden asiakkaiden pällisteltäväksi. Soitimme sitten yhdessä nettipankin asiakaspalveluun ja varmistimme esimieheltä, että tietoja maksutapahtumasta ei tosiaan voi enää jälkikäteen mitenkään päästä katsomaan.  Se on vaan hävinnyt hämärään bittiavaruuteen.
Eli siis jos olisin rahaa pesevä ja verottajaa armottomasti linssiin viilaava valkokaulusrikollinen, jonka tilitapahtumat olisivat kuin Robert Mugabella, pääsisin kuin koira veräjästä, vai?
Hei...Odotas nyt.
Nimenomaan.
Kreikan ja Espanjan nettipankeilla lienee sama webbisuunnittelija.

Pakkaamishelvetissä

Kahdeksan päivää jäljellä ja sitten matkaan!
Neljä henkilöä, neljä jättimatkalaukkua ja neljä pienempää matkustamoon mahtuvaa kassia. Loputon määrä kenkiä, ulkoiluvaatteita, taas kenkiä, paitoja, kalsareita, pari Iittalan tuikkua, käsilaukkuja, koruja, kynttilöitä, yksi Oivan Toikan lasilintu, kenkiä, työtodistuksia ja cv, saappaita, kenkiä, housuja, sukkia, kukkaruukku, valokuvakehyksiä, kirjoja, leluja, legoja, brion junarata, pehmoleluja, korvatulpat, meikkejä, hajuvesiä, pöytäliinoja, latureita, läppäri, xbox, xbox -pelejä, adapteri, lisää kenkiä, verkkareita, yöpaitoja, huiveja, villatakkeja, legginsejä, sukkahousuja, hiusharjoja, ponnaripampuloita, hiuspantoja, hellehattuja, joku hämärä Aarikan lilluke ja yksi iso Kinsalea esittävä öljyväritaulu. Siis kaikki, mitä Suomessa ihan välttämättä tarvitaan.
Tai sitten ei. Mutta siellä ne nyt kaikki ovat, ehkä noita enää ala purkamaan!
Hmm. Muutama Heljä L-S:n taulu vielä täytyy tunkea tuonne.  Täällä on muuten porukka kovasti noita suomalaisia lahjaksi saatuja lasi- ja keramiikkajuttujani ihaillutkin. Suomalainen muotoiluhan on oikeasti ihan huippua ja jotenkin on aina tullut sellainen ilon läikähdys rintaan, kun joku ulkomaalainen on noita esineitä kovasti kehunut. Ulkosuomalaisen ylpeyttä!

P.S. Kinsalessa on ollut aika tapahtumarikas päivä tänään. Ihmettelin aikaisemmin päivällä, miksi talon yllä pörrää iso pelastushelikopteri. Facebookista pian sitten näinkin, että suurehko purjelaiva oli juuri ajanut karille Kinsalen ulkopuolella ja kaksi rannikkopelastusalusta oli käynyt napsimassa yli 30 ihmistä sieltä kyytiinsä. Laiva on nyt aikalailla palasina tuolla karikolla, valitettavasti. Onneksi henkilövahingoilta vältyttiin. Tässä paikallisen valokuvaajan nappaama otos onnettomuudesta:

Perisynti

Mistä synnistä suomalainen ja irlantilainen joutuvat helvettiin?
Mikä on se kansallinen perisynti, joka johtaa perikatoon ja yhteisön syvään paheksuntaan?

Suomalaisissa hautajaisissa, ristiäisissä ja häissä pappi saa taas kahvia juodakseen sillä välin, kun irlantilainen Isä O'Jotakin vetää lähipubissa pullokaupalla viskiä nenä punoittaen.
Suomessa pastori ottaa avioeron ja nai uuden rakkautensa sillä välin, kun Isä O'Jotakin on edelleen pubissa vetämässä viskiä. Suomessa avioeron ottava pastori saattaa olla nainen. Ja ehkä homoseksuaali. Tai transseksuaali. Seksuaalisuuteen liittyvät asiat ovat avoimemmin esillä kuin Irlannissa, jopa kirkossa.
Kunhan ei olla kännissä.

Irlannissa pappi saa olla ihan rauhassa siellä pubin nurkkauksessaan vaikka laulaa lurauttamassa ja tarjoamassa kierroksia, kunhan ei vaan harrasta seksiä. Eikä puhu siitä, tai edes ajattele sitä missään muodossa. Seksi on nimittäin suora tie helvettiin, samalla lailla kuin viina Suomessa. Ainakin uskonnollisemmissa piireissä. Viinan juonti on suomalaiselle Eevan syntinen omena, viettelevä ja kielletty asia, josta kannetaan syyllisyyttä, sitä salaillaan ja sille hihitellään. Sitä säännöstellään, valvotaan ja ohjeistetaan viranomaisten voimin. Sitä himoitaan, paheksutaan ja siitä puhutaan paljon. Suomalaiselle viina on sama asia kuin irlantilaiselle seksi.
Miettikääpä nyt luterilaisen kirkon pappia lähikaraokeräkälässä Penan ja Jorman kanssa laulamassa Lordia. Tai kännissä hääpäivällisilla, liperit vinossa kaulassa. Hieman saattaisi Irma-mummin kulmakarvat kohota, kun punoittavanenäinen Nassesetäpappi olisi hyvin, hyvin "iloinen" ristiäisissä.

Jos viet Suomessa lapsesi lähipubiin istuskelemaan ja otat muutaman tuopin, seuraa lastensuojelu hetken päästä perässä. Irlannissa puolestaan kyseessä on ihan normaali lauantai-iltapäivä. Täällä tosiaan ristiäisiin, hautajaisiin, konfirmaatioon ja muihin kirkollisiin juhliin kuuluu aina alkoholin käyttö, maljojen nostelu ja yleinen ilonpito. Alkoholia ei piilotella lapsilta, vaan sitä käytetään avoimesti. Se ei ole täällä synti, eikä häpeä, vaan normaalia elämää. Moni on jopa ihan rehellisesti humalassa lasten nähden, eikä sitä paheksuta millään tavoin. Räkäkännisiä en ole koskaan vielä onneksi kuitenkaan nähnyt lasten seurassa, sillä irlantilaiseen humalakulttuuriin kuuluu lähinnä puhuminen ja taas puhuminen. Juomisen koko pointti ja päämäärä on sosiaalinen kanssakäyminen, ei humala sinänsä. Irlannissa ja Suomessa kuitenkin on kummassakin paljon alkoholiongelmaisia ihmisiä, täällä siitä ei vaan puhuta samalla tavoin paheksuvasti kuin Suomessa, eikä alkoholinkäyttöä tarkkailla tai ohjeisteta, eikä siitä syyllistetä. Maksakirroositilastot kuitenkin kertovat omaa tarinaansa.

Suomalaiselle maailman luonnollisin asia, eli koko perheen voimin saunominen on taas sitten irlantilaiselle jotain täysin käsittämätöntä. Luoja varjelkoon jos kekkuloit alastomana lastesi edessä Irlannissa, olet perverssi ja outo paljastelija. Jos kekkuloit alastomana yhtään missään, mukaanlukien uimahallin pukuhuone, olet perverssi ja outo paljastelija. Ja herranen aika, jos olet mies ja isä! Älä ikinä kekkuloi alasti yhtään missään, koskaan. Jos kekkuloit, älä koskaan, ikinä mainitse siitä kenellekään. Itseasiassa parempi on olla puhumatta mistään seksuaalissävytteisestä tai ihmisvartaloon liittyvästä, koska pedofiilin maine lätkäistään otsaan ihan samantien. Ihmisvartalohan on äärimmäisen epäilyttävä ja hävettävä asia, joka pidetään edelleen lapsilta visusti piilossa. Seksuaalisuuteen ja alastomuuteen liittyy täällä edelleen syviä häpeän tunteita, joita suomalaisen saunakulttuurin kasvatin on joskus vaikea muistaa ja ymmärtää. Alaston ihminen on syntinen ihminen, eikä sellaisista asioista sovi puhua. On huomattavasti hyväksytympää olla omien lastensa edessä umpitunnelissa kuin alasti, koska hui, seksi.

Taidanpa tästä lähteä kuntosalille ja saunaan. Tietenkin uimapuku päällä.

Aidalla, osa 2.

On huhtikuun kolmas päivä vuonna 2003. Saint Finbarrin sairaalan odotushuoneen ikkuna on pölyinen ja aurinko valaisee seinien maalittomat läikät Neitsyt Marian patsaan katsellessa nuhruista huonetta lempeästi nurkastaan.

"Mrs S!" Huutaa kätilö. "Otamme sinut sisään osastolle, koska lapsivetesi on mennyt." Seuraan kätilöä odotushuonettakin nuhruisemmalle synnytysosastolle. "Kysyn nyt ensin muutaman kysymyksen ja täytän tämän lomakkeen sinua varten", ilmoittaa kätilö, Rita nimeltään. "Onko sinulla kaikki tarvikkeet mukana vauvaa ja itseäsi varten? Onko vaippoja? Tuttipullo?"
"En tarvitse tuttipulloa, ajattelin imettää."
"Imettää? Onko näin? Todella upea asia! Siobhan, Philomena, kuulkaa, Rouva S aikoo imettää"!
Kätilöt Siobhan ja Philomena liittyvät seuraamme. "Hienoa, olet ilmeisesti hyvin korkeasti koulutettu ihminen.(Muahh) Oletko ehkä terveydenhuoltoalalla ja lukenut näistä asioista? Vai miksi päätit imettää? Meillä ei ole kovin monia imettäviä äitejä ollutkaan! Saammeko esitellä sinut myös kätilöopiskelijoille lapsen syntymän jälkeen, että hekin näkevät oikeaoppista imetystä?"
"Öh...no kai se on ihan ok..."
"Meillä on muutama imetykseen perehtynyt kätilö, jotka voivat tulla antamaan valmennusta, jos haluat. Todella positiivinen asia tuo imetys! Nykyajan äidit alkavat olemaan valveutuneita!"

Poikani syntyi myöhemmin sektiolla, mutta onneksi imetys lähti siitä huolimatta hyvin käyntiin, ja maitoakin tuli paljon. Olin sairaalassa kaikenkaikkiaan viisi päivää ja sain nauttia hyvin erikoisesta ilmiöstä kaikki nuo päivät: huoneessani ramppasi opiskelijaa, kätilöä ja lääkäriä katselemassa imetystäni. Sain kuulla ihastelevia huudahduksia, kommentteja äärimmäisestä oppineisuudestani (muahhh), ulkomaalaisuudestani ja epätavallisesta, mutta ah, niin hienosta päätöksestäni. Tunnelma oli aika epätodellinen, sillä vaikka olinkin lukenut Irlannin alhaisista imetysluvuista, en pitänyt koko toimenpidettä mitenkään erityisen ihmeellisenä, enkä itse suinkaan kokenut olevani mikään sairaalan uusi pyhimys. Minä vain halusin päästä mahdollisimman helpolla ja erityisesti halvalla, sillä olin siinä vaiheessa vielä opiskelija, enkä halunnut maksaa korvikkeista. Tietenkin tiesin myös äidinmaidon terveysvaikutuksista ja olin iloinen tekemästäni päätöksestä myös näiden vuoksi. Motiivini eivät olleet kuitenkaan erityisen pyhimysmäiset, vaan ihan rehellisesti lähinnä laiskuuden ja pihiyden tulosta.

Vuonna 2003 oli itseasiassa nousemassa jo jonkinlainen keskiluokkaisten äitien imetysbuumi. Imetyksestä tuli nopeasti  statussymboli, joka kertoi korkeasta koulutuksesta ja sivistyneisyydestä. Sillä pääsi siis pätemään. Muutos oli jyrkkä entiseen verrattuna: moni mieheni vanhempi sukulainen kauhisteli avoimesti päätöstäni imettää, koska se oli eläimellistä ja alkukantaista ja viittasi siten myös etäisesti katolilaisuuden hirvittävimpään kauhistukseen eli tietenkin seksuaalisuuteen. Heidän ikäluokkansa hienot naiset eivät missään tapauksessa imettäneet, koska korvike oli hienompi ja kalliimpi statussymboli. Imetys oli köyhien ja moraalittomien naisten puuhaa.
Näihin aikoihin myös mediassa kohistiin julkisilla paikoilla imettämisestä. Eräs kuuluisa radiotoimittaja (Ryan Tubridy) sanoi julki-imetystä ihan yhtä kuvottavaksi asiaksi kuin porttikonkiin kusemistakin. Erite kuin erite, nimittäin. Imetä nyt siinä sitten.

Irlantilaiseen äitiydeen kuuluu mielenkiintoinen paradoksi: oletuksena on, että keskiluokkaisen äidin elämä ei pysähdy, eikä äitiys dominoi koko olemassaoloa. Silti äidin on oltava perheensä eteen uhrautuva marttyyri ja pyhimys. Eli nyt jo historiaan jääneen nousukauden kapitalismi, hedonismi ja individualismi vaativat äidiltä yhtä ja perinteinen katolilainen naiskuva jotain aivan totaalisen muuta. Imetyksen nähtiin häiritsevän yksilön luontaista tarvetta mennä ja tulla mielensä mukaan, mutta toisaalta sitten äidin ei kuulu mennä ja tulla mielensä mukaan, jos olet katolilainen, vaan nököttää kiltisti kotona palvelemassa perhettä passiivis-aggressiivisuuden tehdessä äidistä lopulta koko perhettä uhrautuvaisuudellaan synkästi hallitsevan diktaattorin. Siis perinteisen Irish Mammyn.

How many Irish Mammies does it take to change a light bulb?
Never mind, dear. Don't bother, I will just sit here in the dark, dear.

Kinsalen äidit eivät jämähdä äitiyteensä tai wanhan kunnon Mammyn rooliin, vaan harrastavat, bilettävät ja shoppaavat kuten aina ennenkin. Pubi kutsuu joko miehen ja lasten kanssa tai ilman miestä ja lapsia aivan kuten sinkkuaikoinakin, eikä siinä nähdä mitään ihmeellistä. Lapset ovat tärkeitä ja heidän harrastuksillaan ja menestyksillään pädetään ihan kuten Suomessakin, mutta useimmat modernit irlantilaiset äidit pitävät myös omaa aikaa hyvin tärkeänä. Kotiäitiys kukoistaa kuitenkin edelleen myös nyky-Irlannissa ja sen vastapainoksi naiset järjestävätkin sitten kaikenlaista lapsetonta ja miehetöntä toimintaa: tenniskerhoja, kirjakerhoja (eli ryyppäjäiset jonkun olohuoneessa sen jälkeen, kun on katseltu luettavan kirjan takakantta hetki), hyväntekeväisyysmaratoneja, varainkeruutapahtumia, naisten iltoja, pubivisailuja, kahvitteluja, jne. Hyvin harva irlantilainen äiti seuraa tiukkoja päivärutiineja tai ainakin joustaa niistä, jos tiedossa on joku sosiaalinen tapahtuma. Kaikessahan voi Irlannissa aina joustaa, on koko maan motto.

Vaatimustaso ei ole kovin tiukka: kympin äidiksi pääsee jo suomalaisella seiskan tasolla. Se riittää, jos lapsi on siististi puettu, on joku suht kehittävä harrastus, koulu sujuu ja käytöstavat ovat jotenkin hallussa. Odottavia äitejä ei esimerkiksi pahemmin punnita, ruokailutaipumuksista ei kysellä, eikä ketään kauheasti kiinnosta, miten lasta ruokitaan. Kunhan kasvaa suunnilleen jotenkin siinä sivussa.Vastuu on aina yksilöllä, mitään ei tuputeta, mitään ei juuri valvota, eikä mitään raportoida minnekään.

Tässä on kuitenkin se varjopuoli, että esimerkiksi ylipaino-ongelmat lisääntyvät, eikä lastensuojelullakaan ole edes pahimpiin ongelmaperheisiin mitään asiaa. Neuvoloita ei ole olemassakaan, eivätkä lapset pääse ilmaiseksi lääkäriin tai hammaslääkäriinkään. Koulukirjat maksetaan itse, kouluun otetaan omat eväät, lapsen terveydestä huolehditaan itse, päivähoito maksetaan kokonaisuudessaan itse, jne. Yhteiskunta ei tue, on pärjättävä omillaan. Ei ole kyttäysmentaliteettia, muttei minkäänlaista tukeakaan.

Arvaatte varmaan, mitä siis ajattelen: kliseistä kliseisintä, eli sitä kultaista keskitietä. Aidaltani näen, että moni asia olisi mielestäni ihan hyvä jättää yksilön vastuulle, kuten esimerkiksi juuri imetys, synnytystapa ja lastenhoitojärjestelyt. Annetaan informaatiota, muttei tungeta hyväätarkoittavasti kuitenkaan toisen reviirille ja iholle tuputtaen omaa näkemystä ainoana oikeana, oli kyse sitten kotiäitiydestä, työssäkäynnistä, vaatemerkeistä, harrastuksista tai mistä tahansa lukemattomasta muusta tavasta toteuttaa äitiyttä. Kunhan lapsi kasvaa, on rakastettu, osaa käyttäytyä, tekee läksynsä ja on suht onnellinen perheessä, ollaan mielestäni riittävän oikeilla jäljillä.
Sellainen vaatimustaso, kun Suomessa oli esimerkiksi 80 -luvulla, on mielestäni oikein hyvä. Relax. Take a chill pill. Olet ihan ok ja hyvä ihminen just noin. Puhaltakaa yhteen hiileen, kuunnelkaa toisianne. Menkää vaikka pubiin tai kahville, jos siltä tuntuu. Panostakaa yhteisöön ja ihmissuhteisiin. Siinä se, mitä haluan sanoa keskiverrolle suomalaisäidille.
Irlantilaiselle äidille lahjoittaisin enemmän imetystietoa ja ripauksen kehityspsykologian tuntemusta. Sekä paremman päivähoitosysteemin. Tai siis ihan minkä tahansa päivähoitosysteemin.

Luovutaan siitä pätemisestä ja perfektionismista, koska niistä ei vielä yksikään äiti ole onneaan löytänyt.
Eikä takuulla yksikään lapsi.

Aidalla, osa 1.

Luin tässä aamupalan painikkeeksi hesaria netissä. Huomioni kiinnittyi Laura Saarikosken mielenkiintoiseen kolumniin imetyksestä: neuvola painostaa, pulloruokintaa paheksutaan avoimesti, imettämättömyyttä pitää selitellä ja pyydellä anteeksi. Pulloruokinta pilaa vauvan ja tahraa äidin.

Nämä ovat sellaisia tilanteita, jolloin pääsen istumaan aidalle. Vasemmalla Suomi, oikealla Irlanti ja minä siinä välissä, yläpuolella, tarkastelemassa kumpaakin yhtä aikaa. Aita erottaa asenneilmapiirin ja arvot tiukasti, eikä sitä ylitetä noin vain. Silloin tunnen sisimmässäni kiitollisuutta siitä, että olen tietyllä tavalla ulkopuolinen kummassakin maassa ja saan tehdä asiat aika lailla omalla tavallani. Saan istua siellä aidalla ja vuoroin ihastella, kauhistella ja naureskella ihmisluonteelle ja kulttuurien moninaisuudelle. On ilmeisesti miljoona tapaa tehdä lopulta hyvin yksinkertainen asia, kuten tässä esimerkissä lapsen ruokinta. Mutta esimerkkejä on lukemattomia koirankasvatuksesta kirjanpitoon, ja minä lopulta tunnen kuitenkin vain kahden eri maan käytäntöjä ja tapoja.

Kärjistän, liioittelen ja mustavalkoistan tänään rankalla kädellä, mutta perustan seuraavat huomioni suomalaisten tuttujeni puheisiin ja kokemuksiin äitiydestä 2000 -luvun Suomessa.

Luterilaisen tehokkaassa, tuotteliaassa ja vakavassa Suomessa äitiyden suorittaminen jonkinlaisen näkymättömän pistetaulukon mukaan näyttää olevan pinnalla. Kaikki tulee tehdä oikein. Neuvolan lehtiset opastavat äitiä ylhäältä käsin: "Vauvalle annetaan... Vauvaa pidetään...Vauvaa hoidetaan..." Annetaan jotenkin ymmärtää, että on vain yksi, tai korkeintaan kaksi, oikeaa tapaa tehdä asioita. Äitiä varoitetaan (ja valvotaan erilaisten täytettävien lomakkeiden avulla) päihteiden käytöstä, parisuhteen tilasta vauva-aikana, vääränlaisista ruokatottumuksista, ylipainosta, jne. Itselleni jää mielikuva, että on olemassa ihanneäiti, jollaiseksi tulisi kaikin keinoin pyrkiä. Tämä kympin äiti on normaalipainoinen, säännöllisesti kuntoileva, parisuhdettaan hoitava, lapselle järkevän nimen valitseva, päivittäin räntäsateessa ulkoileva, leikkipuistoileva, säänmukaisesti pukeutunut, lapsentahtisesti imettävä, itse kaikki soseet tekevä, eineksiä hylkivä, ravintorikasta ruokaa itse laittava, tupakoimaton, päihteetön, kärsivällinen, perheen ehdoilla elävä, tv:n katselua rajoittava, hampaat hoitava, hoitopäivät lyhyenä pitävä, virikkeitä antava supernainen, joka pitää kaikki langat tehokkaasti käsissään. Jos pääset ihanteen tasolle, saat päteä. Jos et pääse, saat hävetä.

Keskustelupalstoilla äidit pääsevät kätevästi anonyymeinä pätemään ja purkamaan ehkä keskeytyneen uransa tai muiden unelmiensa jättämää turhautunutta perfektionismiaan ja kunnianhimoaan kommentoimalla toisten ostoskärryjen sisältöä Prisman kassalla: siellä oli eines! Ja se oli ylipainoinen. Toisten äitien ulkonäön, parisuhteiden ja lasten lukumäärän/vaatetuksen ruotiminen on myös suosittua huvia. Haetaan tukea omille valinnoille ja äitinä pärjäämiselle paheksumalla toisia ja suorittamalla yhä kovemmin. Ilmiö on sama myös tosielämässä: monen monta kertaa ovat suomalaiset äitikaverini kuvailleet samankaltaisia tuntemuksia ja näitä näkymättömiä vaatimuksia, joiden täyttämisessä he tuntevat epäonnistuvansa. Vaatimuksia, joita ylläpitävät toiset äidit joko huomaamattaan tai tietoisesti pienillä kommenteilla, eleillä ja sivuhuomautuksilla. Muutama jopa välttelevät toisia, puolituttuja äitejä juuri tämän kilpailuhenkisen ilmapiirin vuoksi.

Perheellinen laitetaan omaan lokeroonsa, jossa on pieniä alalokeroita: voit olla esimerkiksi kiintymyssuhdeäiti, luomuäiti, perhepetiäiti, uraäiti, kotiäiti, yksihuoltajaäiti tai tietenkin huono äiti. Jokaiseen liitetään omat leimansa ja adjektiivinsa. Perheellinen nainen elää lapsiperhemaassa, joka on ikäänkuin erillinen valtio valtion sisällä ja kokonainen elämäntapa. Oletuksena on, että elämäntyyli muuttuu radikaalisti vanhemmuuden myötä lapsentahtiseksi ja äärimmäisen vastuulliseksi ja entinen elämä baareineen ja muine juoksuineen jää taakse.

Sinänsähän tässä ei ole mitään pahaa, sillä lapsi tarvitsee vastuullisen vanhemman ja turvallisen ympäristön. Mutta se mikä tässä mättää, on vaatimusten taso ja kilpailuhenkisyys. Vastuullisuus ja turvallisuus ovat oikeastaan ne ainoat vaatímukset, joista vanhemman on huolehdittava, jotta lapsesta tulee suht täyspäinen ja järkevä jossain vaiheessa elämäänsä ainakin. Joku eines, ylipaino, baari-ilta, dvd -maratonisessio, iPhone lapsen viihdykkeenä, huono hiuspäivä ja rapakuntoiset reidet ovat täysin ja totaalisen merkityksettömiä asioita. Kaikki tietävät tämän, mutta niistä tulee silti monelle äidille huono omatunto ja tunne, että jossain olisi aina parantamisen varaa. Elämäänsä täysin tyytyväinen äiti, joka ei kuitenkaan ole edes lähelläkään täydellistä on Suomessa harvinainen näky. Mutta heitäkin onneksi vielä on. Sellainen, joka ei jaksa juuri nyt leipoa pullaa, vaan laittaa japanilaisen räiskintäpiirretyn päälle jo kolmatta kertaa peräkkäin sadepäivän viihdykkeeksi, mutta joka halii ja kertoo rakastavansa. Joka lähtee sinne leikkipuistoon vasta sitten, kun tihkusade lakkaa, koska Goretexissä on  reikä.
Eikä se haittaa kyseistä äitiä yhtään, sillä elämähän on usein vähän sellaista reikäistä.

Jatkan myöhemmin osalla 2, jossa kerron irlantilaisesta vanhemmuudesta ja siitä, mitä olen täältä oppinut ja mitä Irlanti voisi oppia Suomelta.

Pirjo kylässä

No johan oli päivä eilen. Äitiyden riemua suorastaan.

Varoitus: sisältää ruokahalua pilaavaa materiaalia.

Vietimme tyttäreni 7 -vuotissynttäreitä paikallisessa Hoplop -virityksessä. Muuten kiva, mutta koska ulkona oli hillitön helle, oli aaltopeltikattoisessa leikkipaikassa mielenkiintoinen uunimainen tunnelma. Lapset leikkivät kuumuudesta huolimatta innoissaan, mutta itselläni alkoi huone vähän väliä kiertämään silmissä ja tuskanhiki pisaroi ylähuulella. Minulla, joka rakastaa kesää ja hellettä! Joimme kaikki kannukaupalla ilmaiseksi annettua mehua ja vettä, siis ihan litroittain.Ensimmäistä kertaa tosiaan kärsin kuumuudesta, vaikka olen matkustanut päiväntasaajan Afrikat ja Karibiat ja tietenkin Suomen.

Jotenkuten selvisin synttäreistä pystyssä ja lähdimme kotia kohti. Kyydissäni oli kaikenkaikkiaan viisi lasta, joista ensimmäinen aloitti oksentamisen muutaman kilometrin jälkeen. Äkkipysähdys (takanatulijalta hidas, paheksuva katse), kaikki vaatteet pois, turvavyön pyyhkiminen vanhoilla nenäliinoilla ja taas matkaan. Muutaman kilometrin päästä sama poika kutsuu Pirjon takaisin kylään. Pysähdys ja pyyhintä. Taas matkaan, kaikki ikkunat auki ja vauhtia 100. Ajattelin, että ainakin auton sisuskalut ovat edelleen suht puhtaat, vain turvaistuin on hoideltava painepesurilla ja autoa tuuletettava yön yli. Ei siis paniikkia, ajattelen positiivisesti, kaikki ihan suht hyvin olosuhteisiin nähden. Olin huolissani lähinnä vain siitä, etten vain ollut aiheuttanut lämpöhalvausta lapsille, vaikka olinkin tuputtanut juotavaa joka välissä.

Kunnes sitten päästään kotiovelle. Yhtäkkiä takakontin lisäistuimilla istuneet päättävät tuottaa paikalliselle autopesulalle kunnon voitot. Sanotaan nyt näin, että kaikki, paitsi kuskin paikka on putsattava kunnon shampoopesulla, jokaikinen pieni ruuvin ja mutterin kolo hinkattava, kaikkien muoviosien ylä-, ala-, sisä-, ja ulkopuolet pyyhittävä, jalkatilat, ikkunat, ovet, kahvat, niskatyynyt, kaikki mahdottomatkin paikat kutsuvat pesijää. Myös ajotie ja nurmikko menivät mielenkiintoiseen kuntoon. Pisteenä iin päällä vielä se, että laitoin juuri kyseisen auton myyntiin ja ilmoituksen nettiin. Toivottavasti mahdolliset ostajat ottavat yhteyttä vasta parin päivän kuluttua, kun olen saanut menopelin suht siedettävään kuntoon. Joutunen turvautumaan ammattilaisen apuun.

Eikö siinä mitään. Kun olin lähettänyt kaikki oksennelleet naapureiden lapset koteihinsa, tulivat he kaikki noin puolen tunnin kuluttua pirteinä, iloisina ja täynnä tervettä energiaa takaisin ulos kyselemään, mitä minä oikein tein hammasharjan kanssa takapenkin alla vinoittain ähkien. Hassu tuo naapurin täti, tihii.

Hellettä!

Mikä onkaan tämä ihmeellinen sääilmiö? Keltainen mollukka taivaalla jo neljättä päivää ja hellettä pitelee. Irlannissa. Uskomatonta. Kävimme tänään rannalla nauttimassa merituulesta, koska kotipiha oli aivan liian kuuma paikka lapsille ja äidillekin. Aivan pätsi.
Maailmanlopun merkki aivan selkeästi!

Säätöä

Lomailut on nyt lomailtu ja alkaa armoton muuttosirkus. Jonkun pitää mennä allekirjoittamaan valtakirjalla vuokrasopimukseni, pitää tehdä etä-inventaario jo hankituista huonekaluista, tekstiileistä ja muista kipoista ja kupoista, pitää arvailla isän kännykkäkameran heiluvasta ja utuisesta kuvasta, mikä maaliväri olisi kivoin olkkariin. Isäni mielestähän kaikki valkoiset ovat ihan samanvärisiä kermasta harmahtavanvalkoiseen eli uudessa kodissa saattaa olla mielenkiintoinen värimaailma, kun saavumme. Pitää myös löytää maalari läträämään se kivannäköinen maali sinne seinille. Pitää arvailla, mahtuuko lahjaksi saatu iso keittiönpöytä aika pieneen keittiöön vai syödäänkö lattialta. Pitää pakata, tunkea, vääntää ja punkea. 1.8. lähestyy nyt nopeasti. Jei ja apua.

Ajattelin pyöräillä Suomessa kaikki työmatkat, mikäli vaan mahdollista. 10 km:hän menee kevyesti hiukset kesätuulessa kauniisti hulmuten, ilmava valkoinen pellavapaita päällä, cityvihreän omantunnontuskaton hymy suupielessä ja tuoreita kukkia ja patonki etukorissa. Älkääkä yrittäkökään pilata mielikuvaani räntäsateilla, tuulipuvuilla ja hiukset koko päiväksi pottakampaavalla kypärällä.

Keijumetsässä

Näin ihania pikku asumuksia löysimme Derrynanen metsäpuistosta tänään:

Ja sitten taitaakin olla kahvitauon paikka:

Maisemia

Kännykällä en nyt saa kirjoitettua kovin pitkiä horinoita, joten laitan tänne tällä viikolla lähinnä vain lomakuvia. 

Kerryn dramaattinen ja jylhä rannikko on upeaa katseltavaa. Tuosta seuraava etappi on sitten New York, välissä on vain valtameri. En koskaan kyllästy näihin näkymiin! Täytyy ensi kesänä tulla tänne lomailemaan ja vuokrata taas tällainen lomatalo viikoksi. Täällä on kaikki , mitä normaalissa kodissa tarvitaan, joten vain ruuat täytyy ostaa.

Nähtävyyksiä

Kävimme tänään katsastamassa yhden lukuisista keskiaikaisista linnanraunioista täällä County Kerryn alueella. Lapset nimesivät rauniot heti "Halloween -linnaksi" ja aika dramaattisen aavemainen tunnelma tuolla olikin merituulen ulvoessa villisti tyhjissä ikkuna-aukoissa. 

 Ilma on vuoroin hellinyt ja rankaissut, tuttuun irlantilaiseen tyyliinsä. On pakko elää hetkessä ja ottaa ilo irti ulkoilusta silloin, kun siihen pystyy!

Kaunis County Kerry

Sain yhtäkkiä torstaina spontaaniuskohtauksen ja varasin meille viikoksi lomatalon County Kerrystä, Valentia Islandilta. Tässä vähän tunnelmia ensimmäiseltä lomapäivältä.