Seitsemää sorttia pöytään ja sukulaistytön synttäreitä juhlimaan. Niin vähän aikaa ja niin monta kakkua. Kaikkia ei ehdi eikä pysty maistamaan.
Olisiko juustokakku kuitenkin ollut parempi valinta kakkulautaselleni kuin marjamoussekakku? Ähky. Ei pysty. Pakko valita jompikumpi.
Toinen sukulaistyttöni saikin herkkupöydän alla muhevat räkäitkupotkarit: "mutku mä haluuuuuuuun noita kaikkia! Ja sit lisää kans! Ja keksejä ja sipsejä myös!"
Oiva aasinsilta: mitä siis menetän Suomessa ollessani? Mitä hienoja kokemuksia, ystäviä, maisemia, mahdollisuuksia jää pois elämäni käsikikirjoituksesta? Miksi en voi saada kaikkea, mitä haluaisin, byähh, mäyhhhh. Haluan kaikki elämän kakut, mielellään yhtäaikaa.
Aivoni ovat viime aikoina tehneet minulle omituisia tepposia päivittäin. Näen nimittäin muka koko ajan tuttuja kasvoja ympärilläni: tuossahan tulee selvästi muusikko-Mike pyörällä vastaan. Aha, ei tullutkaan, vaan joku ventovieras. Mutta tuolla on naapurin Mary ja sen auto! Moi! Hei moi! Tai sitten ei.
Usein tuntuu siltä, etten enää tunne itseäni ja identiteettini on tietyllä tavalla hukassa. Haen paikkaani kaikkialla, kotona ja yhteiskunnassa, kuin kohta neljäkymmenvuotias teini. Käteni hamuaa uunihanskaa oikealta, kun se tässä asunnossa onkin vasemmalla. Tunnen itseni poliitikoksi.
Kaikki tunteeni ovat nyt suuria ja erittäin vastakohtaisia: ilo on suunnatonta, vitutus eeppistä. Yhtäaikaa. Tunnen suurta surua ja ikävää sekä lämmittävää riemua ja kiitollisuutta ihan päivittäin. Stressaavaa, mutta mielenkiintoista.
Ventovieraiden kasvojen piirteistä haen tuttua ja turvallista mennyttä ilman riskinottoa tai epävarmuutta. Kokonainen elämä on jäänyt toiseen maahan ja prosessia on varmaan käytävä läpi vielä jonkin aikaa, ennenkuin tunteet selkiytyvät. Tämä elämä on nyt yhtäaikaa sekä tuttua että vierasta kulttuuria ja haen tässä omaa pientä paikkaani, omalla tavallani.
Koko ajan olen edelleen irlantilaistyyliin täysvalmiudessa tervehtimään, vaikka ketään tervehdittäviä ei ole. Tuttuja näkyy kyllä paljon, mutta vain sovittuina aikoina ja sovituissa paikoissa, mutta muuten olen itsekin vain yksi naama satojentuhansien toisilleen vieraiden joukossa. Mikä toisaalta vapauttava ja toisaalta äärimmäisen orpo tunne jatkuvaan sosiaaliseen kanssakäymiseen ja small talkiin tottuneena ja myös osittain niihin lopen, lopen kyllästyneenä. No, siis enimmäkseen vapauttava tunne, se on myönnettävä. Sydämeni on aina ollut kaupunkilaisen sydän, joka nauttii suunnattomasti monimuotoisuudesta sen kaikessa monimuotoisuudessaan: täällä saan olla ihan kuka vaan olenkin. Pihalla oleva paluumuuttaja, hieman ulkopuolinen vieläkin joissakin asioissa, blondi, tummapaahtoisen kahvin ystävä, haistakaa Juhla Mokka!
Kunhan vain noudatan sorsanruokintakieltoa, olen ajoissa kaikkialla ja kierrätän roskat oikeaoppisesti, pärjään kyllä. Nimittäin se kaikista luotettavin oikean ja väärän mittari, eli sisäinen vaistoni, kiljuu edelleen onnesta paluumuuton vuoksi. Näin vaan kuuluu nyt elämän olla. Marjamoussea.
Edelleen sitä mieltä (mainitsin sen joskus jo) että sinun pitäisi laittaa nämä kirjoitukset kansien väliin joskus. Aika harva nimittäin pystyy analysoimaan noin kauniisti ja värikkäästi miltä päässä TUNTUU kun muuttaa maasta, kultturista ja kielestä toiseen. Paluumuuttoa itsekin ajattelevana minua väliin pelottaa hurjasti ja toisaalta kirveltää koko ajatus - olenko jo liian vanha näin isoon muutokseen? Ja miksi meitä alkaa kaikki pelottaa vanhemmiten? Läksin Suomesta reppu seljässä 19-vuotiaana junalla (jees, junalla), ja saapuessani Lontoon asemalle minulla oli tasan viisi puntaa taskussani. Eikä mitään Plan B:tä. Vaihdoin asuntoa, kaupunkia ja maata, lopulta maanosaakin paljoakaan miettimättä vuosikymmeniä. Vierivä kivi ei sammaloidu! Nyt tuntuu kuin sen kiven liikkelle vierittäminen vaatisi yli-inhimilliset voimat. Pelkään, että kaipaan tänne, pelkään, että kaipaan lopun ikääni Suomeen. Pelkään, miten ihmiset arvostelevat "lasteni" jättämistä - lapset ovat kyllä jo kaikki aikuisia, mutta Irlannissahan ne eivät koskaan ole muuta kuin alaikäisiä huollettavia, eivät mitenkään selviä ilman äidin huolehtimista...
VastaaPoistaToisaalta taas kyllästyttää tämä kulttuuri, viime viikonlopun hautajaisissa oli palaa pinna! Menetimme tosi hyvän ystävän äkillisesti, ja kuten Irlannissa on tapana, vainaja haudataan viimeistään kolmen päivän sisällä ja KAIKKI osallistuvat hautajaisiin. Ystävämme oli kovin tunnettu kaupungissa, mukana monessa, sillä seurauksella että puoli kaupunkia tallusti ruumisauton perässä hautajaistoimistosta kirkkoon. Ensin lähiomaiset ja sitten muut. Olin näköetäisyydellä itkevistä omaisista, ja vieressäni papattivat tuntemattomat lomasuunnitelmistaan, satelliittitv:stään ja ties mistä. Teki mieli kysyä, miksi he olivat tulleet hautajaisiin - no vastaus olisi tietysti ollut että "tukemaan omaisia". Mitään surua henkilön poismenosta ei näkynyt. Edes hautajaisissa eivät irkut osaa olla hiljaa, nekin ovat vain seuraelämää, jossa voi rupatella ja nauraa. Kun kyseessä on nuori vainaja ja äkillinen poismeno, luulisi että olisi vähän enemmän kunnioitusta, mutta ei.
Suomessa sentään osataan olla hautajaisissa! Kunnioitetaan edes surevia vaikka itsellä ei ehkä samaa surua olisikaan.
Joskus olen NIIN kypsä lähtemään täältä, kaikki tuntuu negatiiviselta...small talk, joo. Minusta suomalainen hiljaisuus olisi ihan tervetullutta vaihteeksi! Ehkä en koskaan tule muuttumaan perusolemukseltani niin paljoa että sopeutuisin tänne. Ruusunpunaiset lasit ovat tippuneet ajat sitten. En ruoki sorsia, kierrätän, olen täsmällinen.... siis Suomeen!
Irlannissa kuolemaan suhtaudutaan luonnollisemmin osana elamaa kuin Suomessa. Hautajaiset ovat sosiaalinen tapahtuma, siina missa mika tahansa muukin-ellei sitten omaiset halua hautajaisista yksityisia joko kokonaan tai osaltaan. Hautajaisseremonian ja tavanhan voi taallakin jokainen vapaasti valita, vaikka tuo julkinen tyyli edelleen onkin se voimassaoleva-onneksi. Onneksi siksi, etta se oikeasti auttaa omaisia surun keskella, vaikka sita ei uskokkaan ennenkuin itse on omainen. Ja oikeasti ihmiset kylla kunnioittavat seka vainajaa etta omaisia, tyyli on vain erilainen. Joku voisi kutsua sita tekopyhaksi, mutta ennemmin istun irlantilaisissa hautajaisissa ja juon pubissa drinkin vainajan muistolle kuin mustissa hiljaa teekupin aarella.
VastaaPoistaVaikeaa sita ensin oli ymmartaa, mutta kun paasee kulttuuriin sisalle, niin namakin asiat aukeaa.
Suomalainen hiljaisuus..jos minua ei huvita puhua taalla niin olen ihan reilusti hiljaa ja erilainen, kun erilainen olen kuitenkin, kyllahan sen kaikki tietaa..siis en koskaan taysvertainen irkku. Ja kyllahan taallakin hiljaisempia ihmisia tapaa..joskus ;)
Lisaan viela, etta toki riippuu myos jonkin verran paikasta, ja kylayhteisosta-kuinka laheinen, hyvahenkinen ja toimiva se on. Ja yleensa nimenomaan hautajaisissakin 'jatkoille' pubiin omaiset kutsuvat vain tietyt ihmiset, eli koko kyla sinne ei saavu jonossa.
PoistaMinä päätin että omiin hautajaisiini en ainakaan halua ihmisiä, jotka eivät vähääkään välitä poismenostani, enkä haluaisi sitä omaisillenikaan. Jotkut kuolemat ovat myös "luonnollisempia" kuin toiset, esim. vanhusten kuolema on helpompi ymmärtää. Minun on vaikea nähdä mitään kunnioitusta täkäläisissä tavoissa, vaikka sitä kaikki hokevatkin.
VastaaPoistaOlen ollut myös suomalaisissa hautajaisissa (vanhempieni) ja olin kiitollinen hiljaisuudesta ja kunnioituksesta meitä omaisia kohtaan. Kahvitilaisuudessa sitten kielet kirposivat, muistelimme ja juttelimme, ja iltaa myöten jopa nauroimmekin, oli hyvä muistella myös hauskoja - ja onhan hautajaisissa tilaisuus tavata sukulaisia joita ei ole nähnyt vuosiin. Tässä kohtaa olemme ilmeisesti eri mieltä! Minusta kaikelle on aikansa. Mekin menimme täällä jälkeenpäin (kutsuttuina) pubiin, oli hyvä nähdä yhteisiä tuttuja, juoda siideri ja kahvi, syödä kolmiovoileipiä ja rupatella - en olisi ollut siihen sosiaalisuuteen vielä valmis itse hautajaisissa, niin koville otti tämän ystävän yllättävä poismeno. Se, että siitä tuli monelle vain tämänviikkoinen "sosiaalinen tapahtuma", oli minulle vaikeaa. Kun itse on vielä melkein shokissa kuolemantapauksesta ja tuttavan näkemisestä arkussa, on vaikea katsella nauravia ja vitsailevia ihmisiä.
Mutta nyt veimme bloggarilta tilan ja vieläpä ihan aiheen vierestä. Jossain on vain hyvä nämäkin tuntemukset saada purkaa!
Yhta asiaa en ymmarra..Jos tuntee itsensa niin ulkopuoliseksi jossain ja kaikki tuntuu lahestulkoon pelkastaan negatiiviselta, niin eiko silloin oikeasti olisi parempi lahteakkin etsimaan jotakin parempaa jostain muualta-vaikkapa sitten Suomesta, jos niin tuntee. Onhan kurjaa elaa niin, etta joutuu koko ajan paiva toisensa perasta kestamaan vakisin ja elamaan olotilassa/paikassa, jossa ei haluakkaan olla onnellinen.
PoistaTati Vihrea-sina lahdit ja se tuntui(ainakin toistaiseksi)olevan oikea ratkaisu. Kirjoitat hyvin tuosta tunteiden sekamelskasta, mika varmasti sisalla jyllaa, kun kaipuu takaisin ja ilo uudesta(=vanhasta)elamasta kilvoittelevat keskenaan. Tata kirjoitusta sinulta odotinkin..:) Koska arvasin, etta ihan kivutonta se tuskin kuitenkaan tulisi olemaan-on mielenkiintoista lukea ja paasta ikaankuin paasi sisalle.
Joka maassa on omat ongelmat-Suomessakin..ja monen poissaolovuoden jalkeen kaikki siellakin on muuttunut, ja toisaalta asiat nakee uudessa valossa..tietaa, etta jossain muualla jotkut asiat voivat olla paremminkin ja toisaalta, osaa ehka arvostaa niita asioita, jotka omassa synnyinmaassa ainakin viela on hyvin.
Mielenkiinnolla odottelen lisaa..hyvaa syksyn jatkoa Irlannin lounaisimmasta karjesta :)
Taalla muuten sataa..tihkuttaa, tihkuttaa..:D Normaali keli, syksy saapuu..
PoistaTäällä on kylmä!! :-D Sen ei sinänsä pitäisi yllättää, mutta yllättipä kuitenkin tämän paluumuuttajan.
VastaaPoistaPäätin antaa sekamelskatunteiden vain olla. En edes yritä selvittää niitä, vaan annan niiden tulla ja mennä. Olen kuitenkin todella tyytyväinen ratkaisuuni, mutta nyt, kun olemme rauhoittuneet elämään ihan vaan tavallista arkea, on tunteillakin aikaa tulla pinnalle. Ikävöin kovasti niin monia hyviä ystäviä ja tiettyä elämäntyyliä. Suomessa taas on sitten toinen ystäväpiiri, jonka kanssa on mukavaa olla. Samoin suku. Ja arki on tehty täällä aikamoisen sujuvaksi ja helpoksi, ei voi muuta sanoa. Kaikki jotenkin... toimii. :-)
Irkkuhautajaiset ovat kyllä ihan oma lukunsa... Mieheni kutsuu äitiään nimella "Professional Funeral Goer", koska, no, hän käy joka viikonloppu jossain hautajaisissa. Sosiaalinen elämä ja sillain.