Aidalla, osa 1.

Luin tässä aamupalan painikkeeksi hesaria netissä. Huomioni kiinnittyi Laura Saarikosken mielenkiintoiseen kolumniin imetyksestä: neuvola painostaa, pulloruokintaa paheksutaan avoimesti, imettämättömyyttä pitää selitellä ja pyydellä anteeksi. Pulloruokinta pilaa vauvan ja tahraa äidin.

Nämä ovat sellaisia tilanteita, jolloin pääsen istumaan aidalle. Vasemmalla Suomi, oikealla Irlanti ja minä siinä välissä, yläpuolella, tarkastelemassa kumpaakin yhtä aikaa. Aita erottaa asenneilmapiirin ja arvot tiukasti, eikä sitä ylitetä noin vain. Silloin tunnen sisimmässäni kiitollisuutta siitä, että olen tietyllä tavalla ulkopuolinen kummassakin maassa ja saan tehdä asiat aika lailla omalla tavallani. Saan istua siellä aidalla ja vuoroin ihastella, kauhistella ja naureskella ihmisluonteelle ja kulttuurien moninaisuudelle. On ilmeisesti miljoona tapaa tehdä lopulta hyvin yksinkertainen asia, kuten tässä esimerkissä lapsen ruokinta. Mutta esimerkkejä on lukemattomia koirankasvatuksesta kirjanpitoon, ja minä lopulta tunnen kuitenkin vain kahden eri maan käytäntöjä ja tapoja.

Kärjistän, liioittelen ja mustavalkoistan tänään rankalla kädellä, mutta perustan seuraavat huomioni suomalaisten tuttujeni puheisiin ja kokemuksiin äitiydestä 2000 -luvun Suomessa.

Luterilaisen tehokkaassa, tuotteliaassa ja vakavassa Suomessa äitiyden suorittaminen jonkinlaisen näkymättömän pistetaulukon mukaan näyttää olevan pinnalla. Kaikki tulee tehdä oikein. Neuvolan lehtiset opastavat äitiä ylhäältä käsin: "Vauvalle annetaan... Vauvaa pidetään...Vauvaa hoidetaan..." Annetaan jotenkin ymmärtää, että on vain yksi, tai korkeintaan kaksi, oikeaa tapaa tehdä asioita. Äitiä varoitetaan (ja valvotaan erilaisten täytettävien lomakkeiden avulla) päihteiden käytöstä, parisuhteen tilasta vauva-aikana, vääränlaisista ruokatottumuksista, ylipainosta, jne. Itselleni jää mielikuva, että on olemassa ihanneäiti, jollaiseksi tulisi kaikin keinoin pyrkiä. Tämä kympin äiti on normaalipainoinen, säännöllisesti kuntoileva, parisuhdettaan hoitava, lapselle järkevän nimen valitseva, päivittäin räntäsateessa ulkoileva, leikkipuistoileva, säänmukaisesti pukeutunut, lapsentahtisesti imettävä, itse kaikki soseet tekevä, eineksiä hylkivä, ravintorikasta ruokaa itse laittava, tupakoimaton, päihteetön, kärsivällinen, perheen ehdoilla elävä, tv:n katselua rajoittava, hampaat hoitava, hoitopäivät lyhyenä pitävä, virikkeitä antava supernainen, joka pitää kaikki langat tehokkaasti käsissään. Jos pääset ihanteen tasolle, saat päteä. Jos et pääse, saat hävetä.

Keskustelupalstoilla äidit pääsevät kätevästi anonyymeinä pätemään ja purkamaan ehkä keskeytyneen uransa tai muiden unelmiensa jättämää turhautunutta perfektionismiaan ja kunnianhimoaan kommentoimalla toisten ostoskärryjen sisältöä Prisman kassalla: siellä oli eines! Ja se oli ylipainoinen. Toisten äitien ulkonäön, parisuhteiden ja lasten lukumäärän/vaatetuksen ruotiminen on myös suosittua huvia. Haetaan tukea omille valinnoille ja äitinä pärjäämiselle paheksumalla toisia ja suorittamalla yhä kovemmin. Ilmiö on sama myös tosielämässä: monen monta kertaa ovat suomalaiset äitikaverini kuvailleet samankaltaisia tuntemuksia ja näitä näkymättömiä vaatimuksia, joiden täyttämisessä he tuntevat epäonnistuvansa. Vaatimuksia, joita ylläpitävät toiset äidit joko huomaamattaan tai tietoisesti pienillä kommenteilla, eleillä ja sivuhuomautuksilla. Muutama jopa välttelevät toisia, puolituttuja äitejä juuri tämän kilpailuhenkisen ilmapiirin vuoksi.

Perheellinen laitetaan omaan lokeroonsa, jossa on pieniä alalokeroita: voit olla esimerkiksi kiintymyssuhdeäiti, luomuäiti, perhepetiäiti, uraäiti, kotiäiti, yksihuoltajaäiti tai tietenkin huono äiti. Jokaiseen liitetään omat leimansa ja adjektiivinsa. Perheellinen nainen elää lapsiperhemaassa, joka on ikäänkuin erillinen valtio valtion sisällä ja kokonainen elämäntapa. Oletuksena on, että elämäntyyli muuttuu radikaalisti vanhemmuuden myötä lapsentahtiseksi ja äärimmäisen vastuulliseksi ja entinen elämä baareineen ja muine juoksuineen jää taakse.

Sinänsähän tässä ei ole mitään pahaa, sillä lapsi tarvitsee vastuullisen vanhemman ja turvallisen ympäristön. Mutta se mikä tässä mättää, on vaatimusten taso ja kilpailuhenkisyys. Vastuullisuus ja turvallisuus ovat oikeastaan ne ainoat vaatímukset, joista vanhemman on huolehdittava, jotta lapsesta tulee suht täyspäinen ja järkevä jossain vaiheessa elämäänsä ainakin. Joku eines, ylipaino, baari-ilta, dvd -maratonisessio, iPhone lapsen viihdykkeenä, huono hiuspäivä ja rapakuntoiset reidet ovat täysin ja totaalisen merkityksettömiä asioita. Kaikki tietävät tämän, mutta niistä tulee silti monelle äidille huono omatunto ja tunne, että jossain olisi aina parantamisen varaa. Elämäänsä täysin tyytyväinen äiti, joka ei kuitenkaan ole edes lähelläkään täydellistä on Suomessa harvinainen näky. Mutta heitäkin onneksi vielä on. Sellainen, joka ei jaksa juuri nyt leipoa pullaa, vaan laittaa japanilaisen räiskintäpiirretyn päälle jo kolmatta kertaa peräkkäin sadepäivän viihdykkeeksi, mutta joka halii ja kertoo rakastavansa. Joka lähtee sinne leikkipuistoon vasta sitten, kun tihkusade lakkaa, koska Goretexissä on  reikä.
Eikä se haittaa kyseistä äitiä yhtään, sillä elämähän on usein vähän sellaista reikäistä.

Jatkan myöhemmin osalla 2, jossa kerron irlantilaisesta vanhemmuudesta ja siitä, mitä olen täältä oppinut ja mitä Irlanti voisi oppia Suomelta.