Aidalla, osa 2.

On huhtikuun kolmas päivä vuonna 2003. Saint Finbarrin sairaalan odotushuoneen ikkuna on pölyinen ja aurinko valaisee seinien maalittomat läikät Neitsyt Marian patsaan katsellessa nuhruista huonetta lempeästi nurkastaan.

"Mrs S!" Huutaa kätilö. "Otamme sinut sisään osastolle, koska lapsivetesi on mennyt." Seuraan kätilöä odotushuonettakin nuhruisemmalle synnytysosastolle. "Kysyn nyt ensin muutaman kysymyksen ja täytän tämän lomakkeen sinua varten", ilmoittaa kätilö, Rita nimeltään. "Onko sinulla kaikki tarvikkeet mukana vauvaa ja itseäsi varten? Onko vaippoja? Tuttipullo?"
"En tarvitse tuttipulloa, ajattelin imettää."
"Imettää? Onko näin? Todella upea asia! Siobhan, Philomena, kuulkaa, Rouva S aikoo imettää"!
Kätilöt Siobhan ja Philomena liittyvät seuraamme. "Hienoa, olet ilmeisesti hyvin korkeasti koulutettu ihminen.(Muahh) Oletko ehkä terveydenhuoltoalalla ja lukenut näistä asioista? Vai miksi päätit imettää? Meillä ei ole kovin monia imettäviä äitejä ollutkaan! Saammeko esitellä sinut myös kätilöopiskelijoille lapsen syntymän jälkeen, että hekin näkevät oikeaoppista imetystä?"
"Öh...no kai se on ihan ok..."
"Meillä on muutama imetykseen perehtynyt kätilö, jotka voivat tulla antamaan valmennusta, jos haluat. Todella positiivinen asia tuo imetys! Nykyajan äidit alkavat olemaan valveutuneita!"

Poikani syntyi myöhemmin sektiolla, mutta onneksi imetys lähti siitä huolimatta hyvin käyntiin, ja maitoakin tuli paljon. Olin sairaalassa kaikenkaikkiaan viisi päivää ja sain nauttia hyvin erikoisesta ilmiöstä kaikki nuo päivät: huoneessani ramppasi opiskelijaa, kätilöä ja lääkäriä katselemassa imetystäni. Sain kuulla ihastelevia huudahduksia, kommentteja äärimmäisestä oppineisuudestani (muahhh), ulkomaalaisuudestani ja epätavallisesta, mutta ah, niin hienosta päätöksestäni. Tunnelma oli aika epätodellinen, sillä vaikka olinkin lukenut Irlannin alhaisista imetysluvuista, en pitänyt koko toimenpidettä mitenkään erityisen ihmeellisenä, enkä itse suinkaan kokenut olevani mikään sairaalan uusi pyhimys. Minä vain halusin päästä mahdollisimman helpolla ja erityisesti halvalla, sillä olin siinä vaiheessa vielä opiskelija, enkä halunnut maksaa korvikkeista. Tietenkin tiesin myös äidinmaidon terveysvaikutuksista ja olin iloinen tekemästäni päätöksestä myös näiden vuoksi. Motiivini eivät olleet kuitenkaan erityisen pyhimysmäiset, vaan ihan rehellisesti lähinnä laiskuuden ja pihiyden tulosta.

Vuonna 2003 oli itseasiassa nousemassa jo jonkinlainen keskiluokkaisten äitien imetysbuumi. Imetyksestä tuli nopeasti  statussymboli, joka kertoi korkeasta koulutuksesta ja sivistyneisyydestä. Sillä pääsi siis pätemään. Muutos oli jyrkkä entiseen verrattuna: moni mieheni vanhempi sukulainen kauhisteli avoimesti päätöstäni imettää, koska se oli eläimellistä ja alkukantaista ja viittasi siten myös etäisesti katolilaisuuden hirvittävimpään kauhistukseen eli tietenkin seksuaalisuuteen. Heidän ikäluokkansa hienot naiset eivät missään tapauksessa imettäneet, koska korvike oli hienompi ja kalliimpi statussymboli. Imetys oli köyhien ja moraalittomien naisten puuhaa.
Näihin aikoihin myös mediassa kohistiin julkisilla paikoilla imettämisestä. Eräs kuuluisa radiotoimittaja (Ryan Tubridy) sanoi julki-imetystä ihan yhtä kuvottavaksi asiaksi kuin porttikonkiin kusemistakin. Erite kuin erite, nimittäin. Imetä nyt siinä sitten.

Irlantilaiseen äitiydeen kuuluu mielenkiintoinen paradoksi: oletuksena on, että keskiluokkaisen äidin elämä ei pysähdy, eikä äitiys dominoi koko olemassaoloa. Silti äidin on oltava perheensä eteen uhrautuva marttyyri ja pyhimys. Eli nyt jo historiaan jääneen nousukauden kapitalismi, hedonismi ja individualismi vaativat äidiltä yhtä ja perinteinen katolilainen naiskuva jotain aivan totaalisen muuta. Imetyksen nähtiin häiritsevän yksilön luontaista tarvetta mennä ja tulla mielensä mukaan, mutta toisaalta sitten äidin ei kuulu mennä ja tulla mielensä mukaan, jos olet katolilainen, vaan nököttää kiltisti kotona palvelemassa perhettä passiivis-aggressiivisuuden tehdessä äidistä lopulta koko perhettä uhrautuvaisuudellaan synkästi hallitsevan diktaattorin. Siis perinteisen Irish Mammyn.

How many Irish Mammies does it take to change a light bulb?
Never mind, dear. Don't bother, I will just sit here in the dark, dear.

Kinsalen äidit eivät jämähdä äitiyteensä tai wanhan kunnon Mammyn rooliin, vaan harrastavat, bilettävät ja shoppaavat kuten aina ennenkin. Pubi kutsuu joko miehen ja lasten kanssa tai ilman miestä ja lapsia aivan kuten sinkkuaikoinakin, eikä siinä nähdä mitään ihmeellistä. Lapset ovat tärkeitä ja heidän harrastuksillaan ja menestyksillään pädetään ihan kuten Suomessakin, mutta useimmat modernit irlantilaiset äidit pitävät myös omaa aikaa hyvin tärkeänä. Kotiäitiys kukoistaa kuitenkin edelleen myös nyky-Irlannissa ja sen vastapainoksi naiset järjestävätkin sitten kaikenlaista lapsetonta ja miehetöntä toimintaa: tenniskerhoja, kirjakerhoja (eli ryyppäjäiset jonkun olohuoneessa sen jälkeen, kun on katseltu luettavan kirjan takakantta hetki), hyväntekeväisyysmaratoneja, varainkeruutapahtumia, naisten iltoja, pubivisailuja, kahvitteluja, jne. Hyvin harva irlantilainen äiti seuraa tiukkoja päivärutiineja tai ainakin joustaa niistä, jos tiedossa on joku sosiaalinen tapahtuma. Kaikessahan voi Irlannissa aina joustaa, on koko maan motto.

Vaatimustaso ei ole kovin tiukka: kympin äidiksi pääsee jo suomalaisella seiskan tasolla. Se riittää, jos lapsi on siististi puettu, on joku suht kehittävä harrastus, koulu sujuu ja käytöstavat ovat jotenkin hallussa. Odottavia äitejä ei esimerkiksi pahemmin punnita, ruokailutaipumuksista ei kysellä, eikä ketään kauheasti kiinnosta, miten lasta ruokitaan. Kunhan kasvaa suunnilleen jotenkin siinä sivussa.Vastuu on aina yksilöllä, mitään ei tuputeta, mitään ei juuri valvota, eikä mitään raportoida minnekään.

Tässä on kuitenkin se varjopuoli, että esimerkiksi ylipaino-ongelmat lisääntyvät, eikä lastensuojelullakaan ole edes pahimpiin ongelmaperheisiin mitään asiaa. Neuvoloita ei ole olemassakaan, eivätkä lapset pääse ilmaiseksi lääkäriin tai hammaslääkäriinkään. Koulukirjat maksetaan itse, kouluun otetaan omat eväät, lapsen terveydestä huolehditaan itse, päivähoito maksetaan kokonaisuudessaan itse, jne. Yhteiskunta ei tue, on pärjättävä omillaan. Ei ole kyttäysmentaliteettia, muttei minkäänlaista tukeakaan.

Arvaatte varmaan, mitä siis ajattelen: kliseistä kliseisintä, eli sitä kultaista keskitietä. Aidaltani näen, että moni asia olisi mielestäni ihan hyvä jättää yksilön vastuulle, kuten esimerkiksi juuri imetys, synnytystapa ja lastenhoitojärjestelyt. Annetaan informaatiota, muttei tungeta hyväätarkoittavasti kuitenkaan toisen reviirille ja iholle tuputtaen omaa näkemystä ainoana oikeana, oli kyse sitten kotiäitiydestä, työssäkäynnistä, vaatemerkeistä, harrastuksista tai mistä tahansa lukemattomasta muusta tavasta toteuttaa äitiyttä. Kunhan lapsi kasvaa, on rakastettu, osaa käyttäytyä, tekee läksynsä ja on suht onnellinen perheessä, ollaan mielestäni riittävän oikeilla jäljillä.
Sellainen vaatimustaso, kun Suomessa oli esimerkiksi 80 -luvulla, on mielestäni oikein hyvä. Relax. Take a chill pill. Olet ihan ok ja hyvä ihminen just noin. Puhaltakaa yhteen hiileen, kuunnelkaa toisianne. Menkää vaikka pubiin tai kahville, jos siltä tuntuu. Panostakaa yhteisöön ja ihmissuhteisiin. Siinä se, mitä haluan sanoa keskiverrolle suomalaisäidille.
Irlantilaiselle äidille lahjoittaisin enemmän imetystietoa ja ripauksen kehityspsykologian tuntemusta. Sekä paremman päivähoitosysteemin. Tai siis ihan minkä tahansa päivähoitosysteemin.

Luovutaan siitä pätemisestä ja perfektionismista, koska niistä ei vielä yksikään äiti ole onneaan löytänyt.
Eikä takuulla yksikään lapsi.