Ralla

Desibelit olivat aamulla katossa, kun lapset avasivat verhot: Nyt lauletaan JOULULAULUJA!! Tehdään lumiukko!! Leikitään SUOMEA!!!

Fiksuna tyttönä lähdin käymään äsken autolla kaupassa. Auton sivuikkuna oli täysin lumen peitossa, mutta en jaksanut nousta autosta putsaamaan sitä. Joten avasin ikkunan, koska ajattelin lumen putoavan sillä tavalla pois ikkunaa peittämästä. Toimi hyvin. Ikävänä puolena tosin oli se, että lumi putosi jäisenä klönttinä kuskin penkille ja kiilautui takapuoleni alle sulamaan. Siinä oli mukava tasapainotella puolella kankulla loppumatka. Kaupassa näin peilistä hauskanmuotoisen märän läntin takataskujeni kohdalla. Lumi teki enkelin takamukseen.

Ajattelin myös ottaa riskin ja lähteä kävelylle. Kävely sinänsä ei tietenkään ole riskaabelia puuhaa, paitsi kaikkien irlantilaisten tuttavieni ja naapureitteni mielestä. Kun viimeksi saimme nauttia lumisateesta muutama vuosi sitten, lähdin tyttäreni kanssa vaunulenkille. Lenkistä tuli rasittava. Ei lumen, vaan naapureiden vuoksi. Sain pysyvästi hullun suomalaisen maineen, kun kieltäydyin ystävällisistä autokyytitarjouksista, joita sateli yhtä tiheään kuin lumihiutaleita. Herranen aika! Se pitää pikkulastaan vaunuissa lumisateessa! Ja kävelee tuolla liukkailla teillä vapaaehtoisesti. 

Hulluja nuo ulkomaalaiset, ajattelivat tarinan kaikki osapuolet.