torstai 2. toukokuuta 2013
Linssi
No niin. Pikku hiljaa tässä alkavat asiat järjestymään Suomen päässä. En uskalla vielä hehkuttaa yhtään mitään, joten shh. Jokatapauksessa ensi kuun alussa on mentävä hoitamaan asioita sinnepäin. Asuntoasiat ja päivähoito olisivat prioriteettilistalla seuraavana.
Pääsen jo Suomen makuun huomenillalla, kun käyn noutamassa äitini Dublinista. Siellä on kassi taas täynnä herkkuja ja muuta. Näiden viidentoista vuoden aikana minun Suomeni on ikäänkuin tiivistynyt viiteen asiaan, joista unelmoin, joita himoitsen ja joihin koen ansaikosmaista, kosteasilmäistä tunteen paloa: 1. Dominokeksit 2. Halvan salmiakki 3. Fazerin ruisleipä 4. Kartio -lasit (siniset) 5. Päivän hesari. Huomenna istahdan dublinilaisen pubin baaritiskille, tilaan valkoviinin ja levitän nautinnollisesti huokaisten hesarin eteeni. Unelmallista! Ja jos sen viinin saisi siihen Kartioon vielä, niin kyyneltä pukkaisi silkasta nostalgiasta.
Hesarin sivuja hellin ja tunteellisin käsin käännellessäni voin perehtyä taas kerran Citymarketin tarjousjauhelihoihin, Prisman pyörätarjouksiin ja miettiä, miten Käpy-Usva Koikkalainen on oikeastaan aika komea nimi juuri kastetulle vauvalle. Siinä selaillessani sukellan taas pienen pieneksi hetkeksi suomalaiseen arkeen, joka minulle on ollut jo pitkään kummallisen etäinen ja samalla äärimmäisen tuttu ilmiö: olen ollut siinä läsnä, mutta ulkosuomalaisen linssin läpi katsottuna. En ole esimerkiksi koskaan käynyt Suomessa Vappuna sen jälkeen kun lähdin pois. En muista enää lainkaan, millainen on suomalainen toukokuu, koska siitä on kohta koko elämä aikaa.
Talvi on tuttu, jokavuotinen haalari- ja pulkkashow. Lumilinna, Stiga ja sauna. Märkiä pipoja kasassa eteisessä. Hanskat hukassa.
Kesä on armotonta hikoilua vantaalaisessa yksiössä isän ja kolmen auringonblondaamaan vipeltäjän kanssa, automatkoja stadin biitseille ja grillailua Haltialassa. Lintsi. Mökki. Suomenlinna. Merellisen auringon ihanasti sokaisemat silmät ja lokkien kirkuna kauppatorilla. Syvää autuutta. Puoliturismia ja mielikuvia.
Millaisia ovat ne välikaudet, kun ei olla siellä eikä täällä? Kun ei ole joulu, ei pääsiäinen, ei kesäloma?
Käykö meille kaikille niinkuin itselleni optikon näöntarkastuksessa, kun laitetaan just se oikea linssi paikoilleen, koko maailma kirkastuu täyteen kamaluuteensa ja loistoonsa: "Ai, tällaista täällä oikeasti on. Ikkunasta näkyy oikeasti noin kauas, wau. Nurmikkoa, taivasta, merta. Koirankakkakin siellä nurtsilla näköjään köllöttää." Ei ole enää nostalgiaa, ei mielikuvitusta, ei arvailua, ei mitä josseja. On vain pelkkä totuus. Teräviä kulmia ja viivoja siellä, missä ennen oli utuisaa.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Kirjoituksistasi paatellen kaipaat Suomeen tosi paljon.
VastaaPoistaItsekkin hetkittain kaipaan jotain-lahinna se kaipuu perustuu mielikuviin, kuten jarvenrantoihin, saunaan ja kesailtoihin tai lumen narskuntaan kenganpohjissa. Tai siihen, etta on vaan mukavaa kun oma perhe ja suku ovat lahella ja voi elaa 'normaalia' elamaa, piipahdella kylaan perheen kesken.
Ja Suomen marketeissa on ihanat karkkihyllyt!
Kaipaan! Mutta. Kaipaanko todellisuutta vai mielikuvaa. Se jää nähtäväksi.
VastaaPoistaToisaalta minulla on ollut sellainen jännä ja voimakas tunne jo noin vuoden verran, että ihankuin aikani Irlannissa olisi jotenkin päättymässä. Että tämä on nyt nähty ja koettu pohjia myöten, on aika siirtyä eteenpäin.
Tuo viimeinen kuulostaa hyvältä. Minulla on ajoittain niin palava koti-ikävä Suomeen, että on pitänyt toppuutella siellä käyntejä, on ollut vaikea palautua tähän elämään. Sopeudun yllättävän nopeasti ja hyvin Suomeen kun olen siellä, rakastan matkustamisen helppoutta, sitä miten kaikki on niin tuttua, kaverit just sellaisia kuin ennenkin, yhteys löytyy heti kuin töpselille seinästä. Ja tietysti suku on just sitä mitä ennenkin, hyvässä ja pahassa...; ) Ahmin Suomen luontoa, en saa siitä ikinä tarpeekseni. Rakastan äidinkieltäni. Kyllä tulee joskus mieleen, miksi ihmeessä sieltä lähdin? Tai miksi en palannut takaisin, ennen kuin oli myöhäistä. Silloin, kun elämäni täällä oli tosi kurjaa, tuntui että vaa'assa ei ollut täällä päässä mitään muuta kuin lapset. Nyt on paremmin, mutten siltikään tunne juurtuneeni tänne. Ja kapinoin sitä vastaan, että olen kyllä tutustunut irlantilaiseen historiaan, kulttuuriin ja ihmisiin, mutta jotenkin menettänyt kaiken kotimaassani. Olen väsynyt siihen, että olen aina ulkomaalainen täällä. Vieras. Outo. Minun lapsuuskokemukseni ovat outoja täkäläisille. En voi jakaa niitä edes omien lasteni kanssa, koska he kasvoivat täällä.
VastaaPoistaOdotan aikaa, jolloin on mahdollista, että asun osan vuotta Suomessa, osan Irlannissa. Kallistuuko vaaka vihdoin kokonaan Suomen puolelle loppujen lopuksi? Tietenkin lapset ovat aina täällä, joten se side on lopun ikää. Miehen pitää ehkä kulkea mukana...kesälomilla harjoitellaan jo. Onneksi pääsen Suomeen kuukaudeksi tänäkin kesänä!
Ihan sama tunne minullakin. Solahdan aina lomalla samantien suomalaisuuteeni ja tunnen olevani enemmän oma itseni sillä tavoin. Ei tarvitse selitellä yhtään mitään.Helsingissä hukun samantien ja ihanasti massaan. Vapauttavaa.
PoistaEi vaan aina jaksa olla se ulkomaalainen, jonka tapoja ja olemista ihmetellään, vaikkakin nätisti ja hyvin kohteliaasti. Ystäviä on minulla täällä kuitenkin kaikesta huolimatta paljonkin, mutta tutustumisvaiheessa on aina tullut sellaisia jänniä hetkiä, kun kumpikaan ei pysty samaistumaan toisen kokemukseen lainkaan. Kasvu- ja kulttuuriympäristöt ovat olleet niin erilaisia. Haparoidaan ja etistään yhteistä tarttumispintaa ja ainahan sellainen jostain löytyy lopulta. Tuntemani irkut ovat kuitenkin erittäin avarakatseisia ja suvaitsevaisia, joten ystävyys on ollut antoisaa!