keskiviikko 8. toukokuuta 2013

Camel Boots

Kiirettä on pitänyt. Ajatukset harhailevat niin monissa eri asioissa, etten pysy perässä.

Nuorimmaiselle luvattiin jo englanninkielinen hoitopaikka Suomesta, joten ruksia pukkaa tehtävälistalle tasaiseen tahtiin. Hyvä fiilis.
Oma opintieni jää täällä Irlannissa nyt sitten kesken, enää yksi neljän päivän kurssi jäljellä ja sitten olen suorittanut kaksi täyttä vuotta psykoterapiaopintoja. Ajattelin kuitenkin jatkaa samaa linjaa vielä lähitulevaisuudessa Suomen puolella.Olen ikuinen opiskelija, enkä voi sille mitään. Tiedättehän se kliseen työhakemuksissa:" haluan kehittyä ammatillisesti koko elämäni ajan...jatko-opintoja työn ohella...Kursseja...pälählöpöh..." Minä tarkoitan ihan jokaikistä sanaa. Antaudun nörttiyteni edessä.

Sexuality and Gender in Ireland -kurssi päättyi tällä viikolla ja sitä minun tulee ikävä. Tuhtia, mahtavaa tavaraa, vaikka myös raskasta. Irlantilaisten kavereitteni nuoruus on ollut niin kovin erilaista verrattuna omaani; heille kortsua banaanin päälle punastellen vääntävä kouluterkka olisi ollut sydänfilmin paikka. Ja etenkin heidän vanhemmilleen, jotka kasvatettiin käsittämättömän häpeän ja hiljaisuuden kulttuurissa. Samat vaikutteet pullahtivat pintaan parin viime viikon aikana, kun abortti on taas vaihteeksi ollut lehtien otsikoissa. Siitä enemmän huomenna.

Mietin tällä viikolla paljon ystävyyttä ja sen syntymistä. Kuinka joillain ihmisillä on niin avara katse ja sydän, että he näkevät ihmisyyden kulttuurierojen takana. Joskus vaan synkkaa, vaikka toisin luulisi. Irlannissa on  hyvin helppoa tutustua ihmisiin pintapuolisesti ja small talk -tasolla. Tai siis se on oikeastaan pakollista, sillä puhumattomuus on kertakaikkisen outoa ja kamalaa. Siellä missä on ihmisiä, on puhetta. Aina. Tuntemattomuus ei haittaa, puhuttavaa löytyy aina ja yhteisiä serkkujakin 80%:n varmuudella. Ulkomaalaisenkin on hyvin helpoa löytää juttuseuraa irlantilaisista, mikä on vierailijan kannalta mukavaa. Mutta kun yrittää päästä pintaa syvemmälle ystävyyden kehittyessä, tuleekin kivimuuri vastaan. Irlannissa on ikävän usein tapana lakaista huolet ja murheet pubin tervetuliaismaton alle tai ainakin vähätellä niitä rankalla kädellä kevyempien puheenaiheiden paistatellessa parrasvaloissa. Kaikki on aina vaan "grand."

Kolme irlantilaista tosiystävääni ovatkin loppujen lopuksi aika samantyyppisiä: konstailemattomia, rohkeita, vähän erilaisia, kapinallisiakin. Sellaisia, joita ei pinta juuri kiinnosta ja jotka kuuntelevat sisäistä ääntään nupit luoteessa. He uskaltavat paljastaa sisimpänsä ja kuunnella myös minua ilman sosiaalisia naamioita ja pelejä. Samanlaisia ovat myös suomalaiset ystäväni täällä: aitoja hyvässä ja pahassa, rehellisiä, riskinottajia. Heitä  kaikkia minä jään ikävöimään. Ulkosuomalaisella on kuitenkin aina ikävä jonnekin, joten.
Paluumuuton suurimpia plussia ovat sitten ne suomalaiset ystäväni, joita täällä ikävöin. Yllättävää, että hekin ovat aikalailla omien polkujensa kulkijoita, joiden kanssa tiemme ovat kulkeneet ristiin, rastiin, poispäin ja taas rinnakkain jo vuosikymmenten ajan. Joskus, ilman mitään erityisiä urotekoja tai saavutuksia, pelkästään olemalla oma itsensä, saattaa onnekas ihminen saada lahjaksi näitä kauniin pehmeiksi kuluneita, kestäviä ja kasarinostalgian sävyttämiä Camel Boots -ystäviä.


10 kommenttia:

  1. Hienoa kuulla, että olet löytänyt tosiystäviä Irlannista. Luulen, että minunkin pitäisi hankkiutua takaisin yliopistoon, jos haluan sielunveljiä ja -siskoja täältä. Eikä sekään ole mikään tae. Mietin joskus, mitä yhteistä suomalaisystävissäni on, paitsi että useimmat ovat jo nuoruudesta tuttuja. Taitaa useimmilla olla yliopistotausta, mutta sehän ei mikään ihme ole Suomessa. Pikemminkin heillä on intohimo asioihin, keskusteluun, rehellisyyttä kertoa asioistaan avoimesti ja kuunnella minua, uteliaisuutta maailman ilmiöitä kohtaan, ja yleensä ihan hulvaton huumorintaju. Mitään näistä ominaisuuksista en löydä ihmisistä joita paikkakunnallani tapaan. En töistä, en harrastuspiireistä, en kokouksista. Olen mieluummin yksin kuin tuhlaan vapaa-aikaani kärsien seurasta!

    Aborttikeskusteluun olen ihan väsynyt. Älytön rumba, ihan järjetön. Töissä kuuntelin (kieltäni purren) kahden naisen yksimielistä hyminää siitä miten asia on mustavalkoinen: joko olet puolesta tai vastaan. Kuolema tai elämä. Tappaisitko lapsen kun se on viikon vanha? Vuoden vanha? Kymmenen? Jos et, niin ihan sama asia on tappaa sikiö. Revipä tästä seuraavaan blogiisi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Huomenna tai ylihuomenna tulossa täyslaidallinen täältä! ;-)

      Minulla kävi ystävien suhteen sellainen tuuri, että löysin tosiystävän naapurista. Siis tuosta piha-aidan toiselta puolelta. Kunnon kapinallinen irkkuprotestantti ja suorapuheinen nainen, jonka kanssa puhutaan asiat kuin asiat kunnolla halki ilmän hyminöitä. Mahtava tyyppi.

      Poista
  2. Hei,
    Olen uusia lukijoitasi ja seurannut hienoa Irlanti-analyysiasi jonkin aikaa :). Itse olen asunut Irlannissa osa-aikaisesti töiden puolesta viime vuosina, ja tarkoituksena olisi muuttaa pysyvästi pian maahan (joo-o). Mielenkiinnolla olen siis lukenut pohdintojasi maastamuutosta ja Suomeen palaamisesta, kun itse olen tekemässä vastakkaista muuttoliikettä :).

    Olen seurannut näitä industrial schools ja magdalena laundries -kohuja ja kauhistellut Irlannin väkivaltaista historiaa. Vastapainoa näille Suomen kontekstissa tulikin sitten Ylen Dokumenttiprojektissa 29.4 esitetty dokumentti Varastettu Lapsuus, joka kuvasi suomalaisten poikakotien todellisuutta 1960-luvulla. Odotin, Irlannin esimerkin perusteella, että media nostaa tästä kevään suurimman kohun ja tästä seuraa jonkinlainen kansanliike, mutta suureksi ihmeekseni minkäänlaista keskustelua ei syntynyt. Luulen, että on vielä paljon asioita, joita ei ole kaiveltu omasta lähihistoriastamme.

    Aborttikeskustelusta sen verran että suurin ristiriita mielestäni on se, että esim. Irlannissa aiemmin, ja edelleenkin, ensimmäisen 9 elinkuukauden aikana elämäsi on niin tärkeä, että valtio, kirkko ja kaikki mahdolliset insituutiot kokevat sen omaksi asiakseen, niin ettei edes äidillä ole tähän puuttumista. Mutta anna olla kun olet syntynyt, yhtäkkiä nämä instituutiot korostavatkin kuinka "family" ja yksilöt päättävät omista asioistaan eikä valtio koe asiakseen rakentaa samanlaisia turvaverkkoja lasten hyväksi kuin esim. valtio Pohjoismaissa. Ihmeellinen logiikka!!! Mutta kysymys liittyy ymmärtääkseni myös siihen, että historiallisesti Irlannissa terve ja hyvinvoiva väestö ei koskaan ollut sellainen kansantalouteen ja ( hieman rotuhygieniaaninkin) liittyvä kysymys, mitä se on Pohjoismaissa oli. Minua häiritsee nimittäin se Suomessa, että vaikka tarjotaan hienoja julkisia turvaverkkoja ja palveluita, niin samalla luodaan sellaista tunnetta, että ihmiselämä on arvokasta vain veronmaksajan (tai tulevan sellaisen) roolissa, ja kaikki ovat vain osa jotain mystistä (hyvinvointi)valtiokoneistoa. Erilaiset on näkökannat kuitenkin. Mutta blogisi on tosi kiva, onnea työnhakuun Suomessa!

    VastaaPoista
  3. Tosiaan Suomessakin on paljastunut hyväksikäyttöskandaaleja mm. kirkon piirissä. Jonkun verran niistä on ollut lehdissä juttua, muttei samanlaista armotonta revittelyä kuin täällä. Eikö vastaavantasoinen kauhistelu kenties sovi luterilaiseen vakavuuteen ja oikeustajuun, jossa likapyykki jätetään aina viranomaisten hoidettavaksi. "Joku muu"eli virallinen koneisto ottaa vastuun.

    Aborttiasiassa minua myös kyrsii se, että siitä kohdussa olevasta elämästä vouhkataan tukka putkella ja naama pinkkinä, mutta sanaakaan ei sanota näiden ei-toivootujen lasten tulevaisuudesta. Mitä tekee perhe, jolle on paljastunut, että kohdussa kasvava lapsi ei tule elämään päivääkään syntymänsä jälkeen vakavan kehitysvamman vuoksi? Kirkko huutaa, että silläkin on oikeus syntyä ja kuolla sitten tunnin päästä tuskaisesti. Äiti varaa Ryanairiltä yksinäisen matkan Lontooseen, vieraalle lääkärille, vieraaseen maahan. Pois silmistä, pois pro-life -joukon mielistä. Ongelman voi kätevästi ja laillisesti viedä naapurimaahan ja teeskennellä, ettei sitä ole olemassa. *höyryää*

    VastaaPoista
  4. Mielenkiintoinen tuo rotuhygieniapointti. Täytyy sitten syksymmällä kritisoida suomalaistakin yhteiskuntaa yhtä ankaralla kädellä, kuin irlantilaista. ;-)

    Niinhän se on, ettei missään ole täydellistä, ei ikinä. On vaan valittava, minkä yhteiskunnan vikojen ja ongelmien kanssa kukin tulee parhaiten toimeen.

    VastaaPoista
  5. No mutta Irlannissahan ihminen on paras vasta kuoltuaan ; ) Tyypit, jotka "vaihtavat kadun puolta" tavatessaan jonkun tietyn ihmisen, josta puhutaan pahaa, menevät ilman muuta tämän hautajaisiin ja ylistävät tämän maasta - kirjaimellisesti - taivaaseen. En yhtään ihmettele itsemurhien lisääntymistä kun seuraa millaista julkisuutta nuoret saavat tähän traagiseen ratkaisuun päädyttyään - ei sitä ennen. Samat pro-life ihmiset, jotka nyt uhkailevat joka kansanedustajaa äänestämään lainuudistusta vastaan, vähät välittävät siitä että tässä maassa ei mitään tehdä lasten ehdoilla (päivähoito, perheitten tukeminen kriiseissä, yksinhuoltajien ongelmat, asuntopula, vammaisten koulunkäynti ja tuki, ongelmaperheitten lapset, ehkäisyvalistus, lasten leikkipaikat, nuorisotyöttömyys, lista on loputon). Lapset merkitsevät vain "kuluja", miinusta budjetissa.

    Miehet, joille raskaus ja synnytys ei koskaan tule olemaan henkilökohtainen ongelma, katsovat oikeudekseen päättää abortin laillisuudesta. Ihmiset, jotka eivät koskaan ole kokeneet vastoinkäymisiä tai olleet vaikeissa elämäntilanteissa, näkevät kaiken mustavalkoisena. Minulla on kolme nuorta tytärtä, ja tiedän, että jos he joutuisivat raiskatuksi, auttaisin heitä kaikin tavoin varmistamaan ettei heidän tarvitse kokea vielä ei-toivottua raskauttakin väkivallan lisäksi. (Enkä takuuvarmasti marssittaisi heitä jonkun komitean eteen vannomaan itsemurhamietteitään!) Pro-life-liike haluaa tuoda maailmaan jopa raiskausten ja insestin uhrien raskaudet. Jos he saisivat päätösvallan, sitoisivat he varmaan naiset vuoteeseen 9 kuukaudeksi vartioituna, etteivät he vain pääse livahtamaan Englantiin. Se olisi ainoa looginen seuraus heidän ajatusmallistaan. Magdalena-vankilat vain takaisin! Ei se ole niin mahdoton ajatus näille talibaaneille.

    Kiistelin kerran yhden journalistin kanssa,koska hänestä Brasiliassa raiskatuksi tullutta 10v. tyttöä, joka otti abortin, olisi pitänyt auttaa synnyttämään lapsi. Täytyy myöntää, että haukuin hänet äitinä, tiesin että hänellä oli samanikäisiä tyttäriä. Häly lehdissä nousi muuten siitä, että katolinen pappi erotti sekä tytön että lääkärin kirkosta (ex-communication). Raiskaajalle ei tainnut käydä kuinkaan. Mutta näin on aina ollut Irlannissakin: nainen on tahrattu, syntinen, likainen. Naisen kehon kautta käydään kaikki taistelut, moraaliset ja kirkolliset. Nainen on aina syyllinen, raskaaksi tultuaankin. Miehillä ei tapahtuneeseen ole osaa eikä arpaa, ja hyvin vähän heillä on kiinnostusta esim. päivähoitokysymyksiin tai äitiyslomiin.

    Olen joskus niin lopen väsynyt, aina tämä sirkus alkaa uudestaan. Sitä, että kysymyksessä on naisen valinta, ei haluta. Minusta abortti on äärimmäisen traaginen valinta, mutta en menisi kieltämään sitä keneltäkään. Maassa, jossa ehkäisyvalistusta ei vieläkään saa kouluissa, ja koko asiasta ei voi puhua, tulee väistämättä ei-toivottuja raskauksia. Siitä eivät pro-lifers sano halaistua sanaa.

    VastaaPoista
  6. Tyttäreni antoi minulle linkin facebookiin, Irish Feminist Network, löytyy paljon nuoria naisia jotka ovat vasta virkoamassa. Toivoa on.

    VastaaPoista
  7. Minusta Irlannissa taas suhtaudutaan lapsiin paljon myonteisemmin kuin Suomessa. Suomessa saattaa jarjestelma olla kehittyneempi ja parempi, mutta kulttuuri sita vastoin ei Suomessa ole mikaan lapsiystavallinen.
    En jaksa vatvoa tassa nyt naisten asemaa tai aborttiasiaa sen kummemmin-mutta lyhyesti sanottuna, olen seka pro-abortion etta pro-life..jotakin silta valilta. Minusta abortin pitaisi olla vaihtoehto, mutta ei siihen tulisi paatya kevyesti, tuosta vaan. En sano, etta se suurimmalle osalle on koskaan mikaan helppo ratkaisu, mutta pitaisi myos aina ensin pohtia, onko se se ainoa ratkaisu-olisiko mitenkaan mahdollista, etta voisi kuitenkin lapsen synnyttaa ja antaa adoptoitavaksi? Se sairaaksi diagnosoitu sikiokaan ei aina ole niin sairas kun on ennustettu, ja lapsi saattaakin elaa-voisitko elaa sen kanssa, etta mitas jos laakarit olivatkin ennustuksissaan vaarassa? Olen miettinyt tata joskus, ja itse en talla hetkella varmaan paatyisi aborttiin tuossa tilanteessa, oli ennustus kuinka huono tahansa-ellei oma henkeni olisi vaarassa, tai tulisi raiskatuksi. Nama on yksilokohtaisia, ja abortti tulisi aina olla viimekadessa kuitenkin naisen oma paatos. Ja se pitaisi tehda niin aikaisin kuin mahdollista. Myohemmassa vaiheessa se on jo murha.

    Yhta asiaa en ymmarra. Jos asuu jossain maassa, niin miksi valittaa aina kaikesta? Jos ei ole hyva siella olla ja asua, niin silloinhan voi muuttaa muualle. Ei Suomessakaan kaikki niin taydellista ole, ei ollenkaan. Irlannissa on paljon hyvaa ja hyvia asioita, niista on mukavampaa keskustella ja lukea, huonoista kuulee joka paiva. Ehka siina mielessa olen omaksunut irlantilaisten asenteen-lakaistaan huonot uutiset maton alle!:D No, ei ihan niinkaan.

    VastaaPoista
  8. Siis tama viimeinen kommentti oli yleisesti kaikille ulkosuomalaisille bloggaajille-ei osoitettu mitenkaan erityisesti taman blogin kirjoittajalle sen paremmin kuin yhdellekkaan kommentoijalle yksityisesti. Olen vaan huomioinut taman monien ulkosuomalaisten blogeja/kommentteja lukiessani. Voi arvostella toki, mutta jos kaikki on omasta mielesta pelkastaan kielteista uudessa maassa, niin silloin pitaa miettia muuttoa muualle. Helppoahan se nykyaan on.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta. Maat ovat tavallaan kuin sulhasehdokkaita: jokaisessa on vikansa, mutta on valittava se, jonka vikojen kanssa pystyy kuitenkin elämään. Jos ei onnistu, pannaan poikki. ;-) Ja onhan niitäkin, kuten itselläni, että bänät johtuvat enemmänkin olosuhteista (lama ja raha!), kuin rakkauden loppumisesta.

      Poista