lauantai 16. helmikuuta 2013

Marjoja ja ikävöintiä

Kaksi yötä vielä Suomessa ja sitten on palattava kotiin. Yhdestä kodista toiseen ja taas takaisin. Ulkosuomalaisella kun on kaksi puolikasta kotia ja hassusti jakautunut persoona.

Suomessa nimittäin en tunne sulautuvani joukkoon ilman jonkinlaista ponnistelua. Teen asioita usein eri tavalla kuin ihmiset ympärilläni. Puhun ja elehdin kummallisesti ja lapsillakin on outo aksentti. Tai sitten ne kailottavat asiansa kovaan ääneen bussissa englanniksi ja minä vastaan suomeksi. Aina on jotain.
Haluaisin olla vaan, olla tavallinen ja sulautuva. Sellainen maksalaatikko.

Irlannissa olen automaattisesti erilainen, jo ulkonäönkin perusteella. Ohut- ja suoratukkaiset, 179 cm pitkät luonnonblondit eivät todellakaan sulaudu väkijoukkoon sielläpäin. Aina saa selitellä taksikuskeille ja uusille tuttavuuksille sitä, ettei Suomessa todellakaan ole lunta ympäri vuoden. Ja kyllä, tunnen kylmyyden sadepäivänä Irlannissa, vaikka kestänkin -15 C pakkasta. Olen ihan ihminen, vaikka olenkin kotoisin myyttisestä hyvinvointipohjolasta. Sama kuin olisin Keski-Maasta.

Jaahas, Nyt on taas näköjään edessä 3. luokan lähtötyyppi. Ykkönen on sellainen lähtö, kun palaan Irlantiin mielelläni ja innoissani. Kakkonen on sellainen, kun tiedän ikävöiväni Suomea, mutta lähteminen on ihan ok. Kotoa kotiin. Sellainen jakautunut persoona -fiilis.

Kolmonen on paha.
Haluaisin nyt nimittäin taas vaihteeksi jäädä, ostaa/vuokrata talon, etsiä duunia (piilottakaa mol.fi!) ja laittaa lapset kouluun ja tarhaan. En halua pakata, en ostaa mitään tuliaisia. Mietin, mitä tapahtuisi, jos vaan kieltäytyisin lähtemästä.

Asiaa ei auta lainkaan se, että esikoinen haluaisi myös jäädä tänne. Hän tuntee kuulemma olevansa enemmän suomalainen kuin irlantilainen ja hän katselee bussinikkunasta kouluja sillä silmällä: aha, noilla olis hyvät keinutkin. Ja luistinrata. Mä menisin tonne. Olen näköjään onnistunut aivopesuohjelmassani ihan kiitettävästi.

Paluumuutto kummittelee mielessä.

Jos jäisin, ikävöisin vehreitä kukkuloita, pikkupubien jännää tunnelmaa, seikkailun makua kielenpäällä, valtameren äärettömyyttä, yhteisöllisyyttä, ystäviä, loputtomiin jatkuvia hiekkarantoja, vuorovettä. Jos lähden taas pois, kaipaan hiljaisia, lumisia metsiä. Jäätynyttä merta. Saunaa, sukulaisia ja pihkan tuoksua. Ystäviä, kesäistä stadia, julkisia palveluita, jotka toimivat.
Toisaalta kaipaukseen on jo niin tottunut, se on kuin vähän liian hapan rahka piirakassa: kirpaisee vähän väliä, mutta antaa tietyn silauksen itse leivonnaiselle.

Olisinko missään enää täysin tyytyväinen? Kumpi maa makeampi mansikka? Vai kaipaisinko sittenkin sitä mustikoiden jännittävää kirpeyttä?
Jos voitan lotossa, teen hilloa.

7 kommenttia:

  1. Kylla se helpottaa kun paasee arkeen kasiksi. Anu Juudean jupinoista sanoi etta ulkosuomalainen onnellinen vain kun on matkalla jompaan kumpaan kotimaahansa, se on aika hyvin sanottu.

    VastaaPoista
  2. Taitaapi olla totuuden siemen Anulla hallussa. Niin se menee.
    Tosin nyt, kun Irlannissa on paha lama, mietin kyllä tosissani sinne jäämisen järkevyyttä. Etsin nimittäin töitä, koska opiskelen vain osa-aikaisesti, enkä ole löytänyt MITÄÄN. Siis en yhtään mitään. Aika toivotonta. Suomessa näyttäisi olevan sos.- ja terveysalalla aikalailla vapaita duunipaikkoja. Kelpaisi kyllä!

    VastaaPoista
  3. Kaipaus on aina mukana, asui missä tahansa. Minulle paluu Suomesta on aina shokki, vaikka olen reissanut tätä väliä jo 35 vuotta. Ei tunnu mikään hyvältä vähään aikaan, pitää muuttaa olemusta ja kieltä ja kulttuuria, opetella puhua pajattamaan tyhjää...kaipaan sanomattoman paljon siskojani ja ystäviäni, olen täällä toivottoman yksinäinen, vaikka olisin joukossakin. Onneksi aikuiset lapset lievittävät sitä tyhjyyden tunnetta, ja hyvä mies tietty.

    Toisenlaisiakin kokemuksia olen lukenut foorumeilla, miten ihmiset pakenevat Suomesta, eivät enää sopeudu, kaikki on kummaa ja vierasta, tympeitä puhumattomia ihmisiä, byrokratiaa, rasismia - siis Suomessa. Eivät ikinä muuttaisi takaisin. Minä rakastan Suomea niin paljon, että muuttaisin sinne ainakin osaksi vuotta, tai kokeilisin välivuotta kotimaassa. Vaa'assa puntaroidaan mies, miten hän sopeutuisi Suomeen, kun ei ole kieltäkään. Eikä taloudellisesti ole itse asiassa mahdollisuutta muuttaa, joten se siitä, täällä on vakituinen työpaikka.

    Toisaalta - pääseehän Irlantiin takaisin lomille, vaikka muuttaisitkin Suomeen? Lasten koulu tosin on se vakavin valinta, ja siihen en osaa sanoa mitään. Lama on toinen iso järkäle joka painaa vaa'assa - Irlanti on aika toivoton maa tätä nykyä, jos töitä ei löydy.

    Nämä on niitä ikuisuuskysymyksiä, koskaan ei voi elää kahta elämää vaan vain yhtä. Eikä voi kelata ja aloittaa alusta!

    VastaaPoista
  4. Näin on, lama painaa jo aika pahasti. Työtä etsin, enkä löydä mitään! Osa-aikainen opiskelu ei enää riitä minulle, haluan tehdä jotain enemmän, tienata rahaa ja jopa luoda uraa. Rakastan Irlantia ja sen uskomatonta kauneutta, mutta nyt on ehkä aika ajatella käytännöllisesti: missä on sosiaalialan töitä tarjolla? Missä on hyvät koulut ja yliopistot? Missä on tukevaisuus?

    VastaaPoista
  5. Sosiaalialan töitä ei varmaan löydy ainakaan Irlannissa. Mutu-tiedon mukaan työpaikat on ns, jäädytetty niin kuntien kuin valtionkin hommissa. Kun joku jää eläkkeelle, ei hänen virkaansa täytetä. Sijaisuuksia voi saada, ja niitä varmaan tuleekin, kun jäljelle jääneet yrittävät pyörittää yhä enenevää työmäärää vähenevällä työvoimalla ja sitten saavat burn-outin (väliaikaisiin työpaikkoihin palkataan sitten agentuuritoimistoilta). Kaksi tyttäristäni on sairaanhoitoalalla, toinen vakivirassa teho-osastolla (toivon mukaan nitä ei ainakaan aleta sulkea!), toinen juuri valmistuu fysioterapetiksi olemattomille työmarkkinoille. Singaporeen hän suunnitteli lähtevänsä! Uutisissa ei kuulu muuta kuin supistuksia ja leikkauksia kaikissa julkisisissa viroissa, näin katsokaapa säästetään rahaa.

    En tiedä, missä päin maailmaa sosiaaalialan töitä on, ja paljon riippuu siitäkin, minne omat paperit kelpaavat. Suomessa vouhotetaan lamasta; en kyllä nähnyt mitään oireita kun siellä kävin, nostokurkia oli joka paikassa ja rakennettiin ties mitä konserttisaleja edelleen. Irlanti on kyllä nyt sen luokan ns. kusessa, että tästä ei hevin nousta, niin luulen!

    Ja etelä-Corkissa sanottiin ja satoja vuosia sitten: maisemat ovat kyllä kauniita, mutta niitä ei voi syödä!

    VastaaPoista
  6. Sanoin miehellenikin noin: Vaikka rakastan näitä maisemia, ei niistä töitä saa! :-D Nuorin lapseni on nyt 3 v, joten olisi aika tosiaan mennä töihin. Jos vain niitä olisi. Jäisin mielelläni tänne, mutten työttömäksi. Suomeakin rakastan, joten se on sitten vaihtoehtona. Mol.fi löytyy hirveästi sos. alan töitä ja kaikenlaisia sijaisuuksia, sieltä voisi aloittaa. En pelkää edes ns. paskahommia, niistähän voi sitten hakea muualle, kunhan nyt vaan ensin saa jalan oven väliin. Mies sitten kyllä joutuisi matkustamaan, mutta vaihtoehtoja ei juuri taida olla.

    VastaaPoista
  7. Lykkyä tykö, päätit niin tai näin. "Kahden maan loukossa" on varmaan moni muukin, perheet hajoavat, kokoontuvat skypen äärellä, reissaavat ees taas. Suomessa tietää kaiken sujuvan, esim. lastenhoito on järjestetty eikä maksa maltaita, kuten täällä. En käsitä miten ihmisillä on varaa lastenhoitoon täällä, ei taida paljon muuta jäädä palkkapussista kuin eläkemaksut niin kauan kuin lapset ovat hoidossa, varsinkin jos lapsia on useampia. Ja koulut alkavat vasta klo 9 jälkeen, kuka vie lapset kouluun, kun työpaikoilla pitää yleensä jo olla siihen aikaan? Siitäkin pitää maksaa jollekulle, ellei omaa avuliaita sukulaisia. Ei ole helppoa Irlannissa, minä olin kotiäitinä kunnes nuorin meni kouluun.

    VastaaPoista