Salaiset tampiot

Ne, jotka ysärivuosinaan seurasivat Salaisia Kansioita ymmärtävät, mitä tarkoitan, jos luonnehdin itseäni sanoilla Agent Scully.
Päässäni toimii nimittäin tahdostani riippumaton huuhaa -suodatin, johon jää kiinni kaikenlaista tavaraa: ufohavaintoja, henkioppaita, iltapäivälehtien lööppejä ja kaikki se aivoripuli, joka keskivertopoliitikon suusta pääsee.
Tarjoa minulle vertaisarvioitu tieteellinen peruste ja uskon. Muuten en.

Joogaopettaja-universumiuskovainen kaverini tietää tämän myös erittäin hyvin. Yleensä välttelemme kiistanalaisia aiheita parhaamme mukaan, mutta eilen hän muutti taktiikkaansa radikaalisti kerrottuani hänelle kiereskeleväni mahdollisen paluumuuton täytteisissä mietteissä päivät ja yöt. "Pyydä universumilta merkkiä, että löydät oikean suunnan. Itse saan aina kaikenlaisia merkkejä, ihan todella selkeitäkin. Miksi et edes kokeilisi? Mitä siinä menettää, jos kokeilee?"
Esimerkiksi katu-uskottavuuteni? Itsekunnioitukseni rippeet? Hömppäfiltterini hajoaa järkytyksestä ja myötähäpeästä käsiini?

Höh. Pakkohan sitä oli kokeilla silti.
Niinpä istuin autooni ja mietin, miten sille universumille oikein puhutaan. Tai siis miten harrastetaan yksinpuhelua autonratissa naama hetken täydellisestä noloudesta kuumottavana.
 "Köh. Arvoisa... Universumi. Minulla olisi Teille pienoinen pyyntö. (Puhuuko universumi suomea vai englantia?) Voisitteko ystävällisesti antaa minulle jonkinlaisen ...öh, merkin... (aaah kun hävettää nähdä oma naama taustapeilistä juuri nyt) Siis, merkin siitä, mikä olisi minulle oikea suunta elämässä... Niinku siis että lähtisinkö takaisin Suomeen vai jäisinkö tänne? Kiitos. (punainen pärstä mollottaa taustapeilissä) Ja siis jos voisitte tehdä siitä merkista sillätavalla selkeän, ettei tällainen ensikertalainen voi siitä erehtyä. Joo... Tota... Niinku kiitos." (Aijai. Kaikkien nolostumisien Äiti.)

Noin minuuttia myöhemmin radiossa alkoi keskustelu hassuimmista lemmikkien nimistä. Kuuntelin puolella korvalla, kunnes yhtäkkiä oli pakko laittaa radio kovemmalle: kuulinko juuri sanan Finland, vai kuvittelinko vain?
En kuvitellut. Siellä puhuttiin jostain suomalaisesta koirasta Dublinissa, jonka nimi oli Herra Kinkku. Tai juontajalle se oli Hera Ginguu. Tai Herrrrrra Kinku. Sittenkin Hera Ginku. (Ei se voi olla niin vaikeaa, herranen aika!) Sitä sitten väänneltiin ja sitten ihmetelteltiin suomen kielen lausumista ja suomalaisten aksenttia. Josta sujuvasti sitten siirryttiin kehumaan Suomea ja suomalaisia. Tätä jatkettiin useiden minuuttien ajan, kunnes taas matkittiin suomalaisten hassua aksenttia.
Milloin viimeksi olin kuullut radiossa puhuttavan Suomesta? Vuosia sitten kai. En edes muista, milloin.

Universumi? Hei?
Taidan kuitenkin palata ystäväni googlen seuraan ja edelleen etsiä muuttoa puoltavia ja vastustavia seikkoja ihan perinteisin keinoin.  Paitsi jos seuraavan viiden minuutin sisään näen taivaalla valkean joutsenen, joka kantaa nokassaan pientä Suomen lippua. Eihän sitä koskaan tiedä.