Nähtävyyksiä

Kävimme tänään katsastamassa yhden lukuisista keskiaikaisista linnanraunioista täällä County Kerryn alueella. Lapset nimesivät rauniot heti "Halloween -linnaksi" ja aika dramaattisen aavemainen tunnelma tuolla olikin merituulen ulvoessa villisti tyhjissä ikkuna-aukoissa. 

 Ilma on vuoroin hellinyt ja rankaissut, tuttuun irlantilaiseen tyyliinsä. On pakko elää hetkessä ja ottaa ilo irti ulkoilusta silloin, kun siihen pystyy!

Kaunis County Kerry

Sain yhtäkkiä torstaina spontaaniuskohtauksen ja varasin meille viikoksi lomatalon County Kerrystä, Valentia Islandilta. Tässä vähän tunnelmia ensimmäiseltä lomapäivältä.

Oma koti kullan kallis!

Kirjaimellisesti. Minulle tarjottiin juuri asuntoa haluamaltani alueelta Vantaalta ja sanoin kyllä kiitos kaunis. Pääkaupunkiseudun vuokrat ovat pilvissä, mutta ei auta valittaa. Asunto on juuri sopivasti lasten koulun lähimaastossa ja tutulla seudulla muutenkin. Isäni asuu ihan lähellä ja iso kauppakeskuskin on sopivasti ihan vieressä, ihanista ulkoilureiteistä puhumattakaan.
Mikä tarkoittaa sitä, että joudun ostamaan syksyllä itselleni sukset. Ensimmäinen kerta tämän vuosituhannen puolella. Viimeksi, kun "hiihdin", huijasin natsihtavaa liikunnanopettajaa salaisilla oikoreiteilläni ja poltin salatupakan ison kallion takana piilossa. Keskisormea järjestelmälle, jne. Nyt, näin keski-ikäistymisen ikiaikaisena merkkipaaluna odotan jo innoissani ensimmäistä murtomaahiihtoreissuani lumisen luonnon ympäröimänä.
Jes! Täältä tullaan, kotimaa!

Ja se ihanin asia eli Oma Sauna. Ah, oma sauna! Se on tälle suomalaiselle iso bonus. Ensimmäiset pari kuukautta se taitaa lämmetä joka ilta ja saan sitten nautiskella kaurapuuropuuroillallisia sähkölaskua maksaessani. Onneksi on Liideli lähellä.

Nyt on kaikki valmiina. On koulupaikat, hoitopaikka, työtä, asunto ja kohta ne sukset.

Luettavaa

Hesari kirjoittaa Irlannin lamasta näin:

http://www.hs.fi/ulkomaat/a1371957601144?jako=c7c023d24e535de1bdd01df41eedd389&ref=fb-share

Youghal on kaunis, vanha viktoriaaninen kylpyläkaupunki, jossa minulla on useita ystäviä. Kaupungin kohtalo on surullinen, muttei tässä maassa millään tavoin erikoinen tai ainutlaatuinen, valitettavasti.

Lost in translation

Nuorimmaisen mielestä oranssimehu on hyvää, ketunhanskat kukkivat tienpientareella ja valotalo vilkkuu horisontissa. Neljävuotias kääntää sanat kirjaimellisesti ja sanasta sanaan. Välillä tuntuu, että meidän perheellä on ihan oman Finglish -kielemme, jota vääntelemme ja kääntelemme ja keksimme mitä oudoimpia loruja ja inside-vitsejä.
Vanhin poikani aikoinaan harjoitteli suomalaista ärrää aivan innoissaan ja keksi mitä mielenkiintoisimpia ärräharjoituksia itselleen kieli solmussa, esimerkiksi nämä: Ferrarikurren kärryeuro, metroradan rauta ruostuu karmeasti ja traktorin peräkärryssä pärrää hirveä hyrrä.
Edelleen kaupassa ostoskärryä hakiessamme puhumme ferrarikurren kärryeurosta, se jäi pysyvästi sanastoomme hauskana muistona nyt jo yhtäkkiä niin kauhean ison pikkupojan mielikuvituksesta.

Suomeen muutossa pelottaa eniten se, miten lapset sopeutuvat ja pärjäävät. Koulu ja päiväkoti ovat onneksi englanninkielisiä, joten itse opiskelun ja hoitoasioiden kanssa tuskin tulee ongelmia ainakaan kielen vuoksi. Suomi kun on jäänyt auttamatta täällä englannin jalkoihin pikkulapsivuosien jälkeen. Ihan pieninä suomi oli kaikilla kolmella se vahvin kieli ja englanti heikompi, mutta kuvio kääntyi kaikilla väistämättä toisinpäin viimeistään neljä-viisivuotiaina. Edelleenkin puhun lapsille sitkeästi vain ja ainoastaan suomea ja onneksi he ymmärtävät sitä hyvin, vaikka vastaavatkin useimmiten englanniksi. Suomilomilla tilanne on kuitenkin aina muuttunut noin viikon-parin jälkeen ja suomi on selvästi vahvistunut ympäristön vaikutuksesta. Silti 10 v poika ei osaa juurikaan lukea suomea ja kohta 7 tyttö lukee vain ja ainoastaan englanniksi.

Mutta miten sitten "pihoilla" kavereiden kanssa ja löytyykö niitä kavereita edes? Miten uudet tulokkaat otetaan suomalaisessa lähiössä vastaan, kun aksentti on vähän hassu ja sanatkin usein ihan hukassa? Luotan siihen, että pääkaupungin lähiöissä ollaan totuttu kaikenlaisiin maahanmuuttajiin, joita mekin omalla tavallamme tulemme olemaan. Olenkin aina rakastanut kaupunkeja, enkä vähiten siksi, että kaupunkiin mahtuu vähän kaikenlaista porukkaa, hyvässä ja pahassa. Toivon, että tämä paluumuuttajaperhe mahtuu kaupungin sulatusuuniin suht kivuttomasti mukaan!

Jussia!

Meillä Irlannissa ei juhannusta oikeastaan juhlita mitenkään kummemmin, paitsi hippipiireissä. Kesäpäivänseisaus on vanha kelttien pakanajuhla, jota edelleen kunnioitetaan mm. Newgrangen  esihistoriallisella monumentilla ja monilla paikallisilla kiviympyröillä esimerkiksi uhraamalla rahaa ja kukkia usein joko ympyrän keskellä tai reunalla sijaitsevalla uhrikivellä.

Sen verran pääsen kuitenkin tänään juhlimaan, että lasteni koulun vanhempaintoimikunnan (kröhöm) ideoima grillijuhla järjestetään sopivasti juuri tänään. Ja siis missäpä muualla kuin paikallisessa pubissa. Täytyy myöntää, että tätä ihanaa paikallispubikulttuuria ja sen ympärillä pyörivää yhteisöllisyyttä tulee minulla Suomessa hirveä ikävä! Suomessahan paikallispubit ovat lähinnä tahmealattiaisia karaokeräkälöitä. Täällä pubi on koko yhteisön olohuone, eikä räkälämeininkiä ja örinää suvaita lainkaan.

Hyvää Juhannusta kaikille! Lár an tsamhraidh sona duit! 

Vientiä

Jaaha, nyt se aurinkokin taas päätti jälleen tulla hymyilemään meille sateessa lilluneille ja pahasti kylmettyneille saarelaisille! Poistin sen kunniaksi tänä aamuna suojaavan turkiskerroksen sääristäni, joten parempi pysyä siellä taivaalla möllöttämässä nyt sitten tai muuten.

Lehdissä puhutaan, että Irlannin vientiteollisuudella menee hyvin, mutta kotimaiset markkinat ovat edelleen jäässä. Vientiä onkin monenlaista. Valitetttavasti Irlannin kuuluisimmat vientituotteet lienevät tällä hetkellä työttömät ja abortintekijät, joita matkaa tuhansittain naapurinsaaren puolelle joka vuosi. Ilman Brittien luomaa varaventtiiliä olisi tämä ikuisuuksiin jatkuva aborttikiistakin jo aikoja sitten ratkottu. Nythän tilanne on se, että pro-liferit ja katolinen kirkko eivät halua aborttia Irlantiin missään olosuhteissa, ei äidin terveyden vuoksi, ei sikiön pahojen vammojen vuoksi, ei raiskauksen, insestin tai minkään valtakunnan syyn nojalla. Tämä on loogista, koska he uskovat ihmiselämän alkavan hedelemöittymisestä: abortti on siis tosiaan aivan sama kuin murha tämän näkökannan mukaan.

Ymmärrän ja hyväksyn tämän logiikan, mutta en sitä ympäröivää tekopyhyyttä. Irlannissahan nimittäin on laki, jonka mukaan nainen saa aivan vapaasti matkustaa minne tahansa muualle hankkimaan abortin. Ryanair lentää halvalla Lontooseen, Amsterdamiin, ihan minne vaan abortinhankkija haluaa mennä. Abortin vastustajat siis vastustavat tosiasiassa vain ja ainoastaan Irlannissa tehtäviä abortteja, mihinkään muuhun heillä ei ole sananvaltaa, eivätkä he pysty lainkaan vaikuttamaan siihen, montako aborttia irlantilaisille naisille tehdään. Klassinen not-in-my-back-yard -tapaus, siis. Viedään ongelmat mielummin vanhan kartanonisännän takapihalle.

Itseäni myös ärsyttää se, että klassiseen abortinvastustajatyyliin elämän puolustaminen loppuu siihen paikkaan, kun lapsi on syntynyt. Ihan sama, vaikka äiti olisi huumeaddikti, alkoholisti, väkivaltainen ja asunnoton, näiden sivuseikkojen korjaamiseen ei abortinvastustajilta liikene energiaa. Tai vaikka lapsella ei olisi aivoja ja se kuolisi välittömästi synnyttyään, mitä sitten. Lapsi syntyköön, vaikka olosuhteet olisivat epäinhimilliset ja kammottavat sekä lapselle että lapsen perheelle. Siinä vaiheessa, kun abortinvastustajat panostavat saman määrän energiaansa lasten ja vammaisten oikeuksien parantamiseen ja suojelemiseen, otan heidät vakavasti.

Tekopyhyydestä puheenollen: työttömyystilastot. Pääministeri Enda Kenny taas kehuskeli vaihteeksi laskevalla työttömyydellä. Miksiköhän se laskeekaan, kun työttömät muuttavat pois Irlannissa käyttäen hyväkseen samaa varaventtiiliä kuin aborttia hakevatkin. Espanjalla ja Kreikalla ei ole samanlaista mahdollisuutta dumpata ongelmiaan muiden huoleksi kuin Irlannilla, jolla on kielietu moniin muihin maihin verrattuna. Koulutetut, työttömät irlantilaiset ovat kuumaa valuuttaa esimerkiksi Australian ja Kanadan kasvukeskuksissa ja perinteisesti myös Briteissä. Tämä valitettavasti tarkoittaa sitä, että jos Irlanti tästä joskus vielä nousee, huomataankin kokonaisen korkeasti koulutetun sukupolven häipyneen vieraille maille tarjoamaan osaamistaan, jota ei kotimaassa osattu/haluttu aikanaan hyödyntää.

Irlannilta puuttuu myös pitkän tähtäimen suunnitelma. Kukaan ei oikein tiedä, mitä pitäisi tehdä, jotta talous kääntyisi taas nousuun esimerkiksi seuraavan kymmenen-viidentoista vuoden aikana. Mitään suunnitelmia tai edes kunnollisia ehdotelmia ei kertakaikkiaan ole. Poliitikot vaikuttavat vain räpeltävän jotain epämääräistä, mitään ei oikein tapahdu missään.

Irlantilaiset, tämä ongelma teidän on ratkaistava itse. On aika vihdoin katkaista napanuora Englantiin ja otettava itse vastuu omista asioista, oli kyse sitten abortista tai työllisyydestä. Irlannin on aika itsenäistyä ja kasvaa aikuiseksi muutenkin kuin vain paperilla.

Maaottelu

Irlannin ja Suomen suurin ero tiivistyy loistavasti bussimatkailussa.

Suomessa seison bussipysäkillä ja taulu kertoo, milloin mikäkin bussi saapuu juuri tälle pysäkille. Ihailen systeemin järjestelmällisyyttä ja luotettavuutta: kyllä Suomessa kaikki vaan toimii niin hyvin.
Jos bussi on myöhässä, matkustajat vilkuilevat hermostuneesti kelloa ja paheksuvat. Jos lapseni tiputtaa vahingossa lelunsa keskelle käytävää tukkien sisääntulijoiden tien, lasta tuijotetaan kulmien alta paheksuen: äkkiä nyt siitä, tämähän voi viivästyttää matkantekoa.  Miksi lapsia pitää edes tuoda bussiin ruuhka-aikana? Pysyisivät kotonaan mummojen, vammaisten ja muiden hitaampien kanssa. Tämä on tuottavien henkilöiden paikka.
Bussi lähtee ja saapuu täydellisesti ajallaan. Tehokkuus on päivän voittaja.

Irlannissa bussin piti lähteä viisi minuuttia sitten, mutta kuski juttelee edelleen säästä naapuribussikuskin kanssa. Muutama mattimyöhäinen juoksee bussiin, odotellaan niitäkin ihan rauhassa. Kukaan ei vilkuile kelloa paitsi minä, koska oletusarvona on, että bussi lähtee jokatapauksessa aina myöhässä. Aikataulu on sellainen mukava viitteellinen läpyskä, johon voi vaikka niistää nenänsä odotellessaan bussin lähtöä.

Oho, taas lapseni pudottaa vahingossa lelun keskelle käytävää tukkien sisääntulijoiden tien. Syntyy ruuhka. Tällä kertaa ruuhka syntyy siksi, että sisääntulijat kilpailevat siitä, kuka pääsee ensimmäisenä nostamaan lapsen lelun. Lapselle jäädään juttelemaan hetkeksi, lapsi juttelee takaisin, minulle kommentoidaan säätilaa, muut yhtyvät keskusteluun ja minulta kysytään, tarvitsenko vielä apua. Nostanko laukkusi vaikka tänne hyllylle? Kuskikin tulee haahuilemaan päämäärättömästi keskelle käytävää.
Bussi lähtee kymmenen minuuttia myöhässä ja saapuu perille vielä myöhemmin, sillä matkalla on tapahtunut kaikenlaista jännittävää: on autettu portaissa kompuroinutta mummoa, on nosteltu toisten laukkuja, on jääty suusta kiinni jonnekin. Bussi on myös pysähtynyt useamman kerran keskellä ei mitään, koska joku on halunnut jäädä pois juuri oman kotinsa kohdalla, vaikkei siinä mitään pysäkkiä olekaan.. Kukaan ei ole millään tavoin yllättänyt, näinhän tämä kuuluikin mennä. Yhteisöllisyys on päivän voittaja.

Mitä tästä opin? Olen joskus miettinyt, että ihanneyhteiskunnassani asuisivat juuri nuo kaikista ihanimmat ja sosiaalisimmat irlantilaiset, mutta systeemi ja infrastruktuuri olisi tehokkaasti ja luotettavasti suomalainen. Hah. Mahdoton yhtälö, koska ne ihanat ja sosiaaliset irlantilaiset eivät pystyisi elämään kuin suomalaiset: tehokkuus lentäisi romukoppaan ensimmäisen mummon tai pikkulapsen astuessa bussiin ja homma kaatuisi siihen. Ei voi olla yhtäaikaa sekä äärettömän yhteisöllinen ja toiset koko ajan huomioonottava ja silti luterilaisen tehokas. Tämä on kylmästi joko-tai -tilanne. Valitse se, kumman kanssa käämi ei pala liian usein.

Toisaalta sitten painajaismaisin mahdollinen yhteiskuntamalli olisi sellainen, jossa asuisivat ne jöröimmät ja epäkohteliaimmat suomalaiset keskellä irlantilaista infrastruktuuria. Gääk.

Tämmöinen aamu tänään Kinsalessa

Niin kaunista taas.

Postimies pysäytti minut kesken kävelylenkin ja ojensi postini suoraan käteen. Säästyi aikaa, kun ei tarvinnut poiketa meidän postiluukullamme siis ollenkaan. Onneksi ei tullut mitään rikosrekisteriotetta painavampaa postia.

Rikosrekisteriotteen mukaan olen kaikinpuolin lainkuuliainen kansalainen ja muutenkin hieno ihminen, enkä siis ole koskaan, ikinä tai milloinkaan syyllistynyt minkään valtakunnan rikokseen missään. Onhan se mukavaa saada positiivista palautetta valtiovallalta ainaisten veromätkyjen sijaan.

Kukkaa pukkaa

Tämmöistä ruusuloistoa eilen Corkissa, Fitzgerald's Parkissa:

Ilma oli aivan upea. Oli mukavaa tulla lämpimästä Helsingistä lähes yhtä lämpimään Irlantiin. Tänään sitten koittikin paluu arkeen, eli sateeseen, kylmään ja koleaan. Plääh. Irlanti on niin upea kaunilla säällä, mutta näin alaviistosadepäivänä lievästi sanottuna ankea. Missä se keltainen mollukka piileksii? Tule takaisin!

Kierrätys kunniaan

Sain juuri lahjoituksena kaksi sohvaa, tv-tason, ruokapöydän & tuolit, pesukoneen, kuivausrummun, parisängyn, lastensängyn, työpöydän & tuolin, verhoja, maton, laseja, mikroaaltouunin, telkkarin ja kuivaustelineen. Huh. Kaikki hyväkuntoisia tai täysin käyttämättömiä! Olinkin jo miettinyt, että tulee elokuussa aikamoinen lasku huonekalukauppaan, kun en täältä oikein voi ottaa mukaani mitään isompaa. Täällähän ensinnäkin talot vuokrataan yleensä kalustettuina, joten kalusteet on jätettävä tänne ja lisäksi kontti Suomeen maksaisi hunajaa. 

Iloisena yllätyksenä sitten tulikin tämä ilmaiseksi annetun tavaran määrä. Suomalaisetko muka pihejä ja epäyhteisöllisiä?

Toisaalta Suomessa moni tavara kiertää kädestä toiseen ihan eri tavalla kuin Irlannissa. Vasta nyt laman aikana on second hand -kierrätys yleistynyt hieman täälläkin, mutta Suomessahan se on jo pitkään ollut erittäin suosittua esimerkiksi kirpputoreilla ja netissäkin. Miksi ostaa uutena, jos yhtä hyvän saa ilmaiseksi käytettynä? Minusta tulikin nyt virallisesti cityvihreä. Kierrätys ja yhteisöllisyys olkoon uusi mottoni!

Uusi, vihreä minäni menee nyt lämmittämään aamun jämäkahvit mikrossa. 

Lähtöselvitys

Aurinkoihottumaisena, kaksi kiloa lihoneena ja liskomaisesti kuoriutuvin säärin lähden kohta Helsinki-Vantaata kohti. Hehkeä näky. Ensin on tosin pakko vetäistä pieni kävelylenkki, koska söin äsken puoli pakettia Dominokeksejä aamupalan jälkiruuaksi. Sen lisäksi mummini on tarjoillut meille ruokia, joissa suola, kerma, sokeri ja voi yhdistyvät mitä mielenkiintoisimmin eri tavoin tuottamaan nautintoa kielen päälle ja vararengasta vyötärönauhan päälle. Ajattelin kävellä tuohon Tammiston Citymarkettiin ja ostaa tuliaisiksi lisää Dominoita, lapsille rieskaa ja Pätkiksiä ja itselleni salmiakkia ja Reissumiestä. Ehkä myös pari Tuplaa. Ja Fazerinaa. Ja tuoreita lakuja. Mahdollisesti myös karjalanpiirakoita, niitä Fazerin Imatran rukiisia, nam.
Kuntosali kutsuu taas maanantaiaamuna, se on varma.

Lähden jakautunein mielin: Ei harmita kovin paljon, koska on kiva saada taas koko perhe koolle. Toisaalta harmittaa, koska täällä on niin kivaa ja kesäistä. Elokuu jännittää ja pelottaa tasapuolisesti: sopeutuvatko lapset? Mitä, jos inhoankin Suomea jo parin kuukauden jälkeen? Mitä, jos lapsia kiusataan/syrjitään/he eivät tykkää Suomesta? Mitä hittoa oikein olen tekemässä? Ovatko hattiwattini poistuneet lopullisesti Muumilaaksosta? Olenko ihan terve?

Terve tai ei, se on menoa nyt.

Irlannissa odottaa työleiri: talo ja piha pitää laittaa, maalata, istuttaa, puunata, kiillottaa ja väkertää viimeisen päälle vuokrauskuntoon, pitää tilata verokortti, soitella Kelaan, hoitaa lapsilisäasiat, löytää Suomesta ASUNTO, löytää vuokralainen meidän taloon, lähettää koira Suomeen, lähettää pari laatikkoa rahtia, ja muuta kivaa. Ai juu, kaksi esseetä pitää kirjoittaa, hankkia yliopistolta jos jonkinmoista todistusta ja lähettää Opetushallitukseen hyväksyttäviksi, ilmoittaa lasten kouluun muutosta, jnejnejnejne.

Tämä kuva ei liity millään tavoin ylläolevaan tekstiin, mutta tykkään rauhoittavasta jokimaisemasta, joten tämän pidän stressin keskellä mielessäni:

Shokki

Töitä olisi tiedossa elokuusta lähtien.
Töitä.
Suomessa.
Apua.
Me siis tosiaan nyt sitten muutetaan. Kunhan löydän asunnon. Toinen Iso Apua.
Mutta myös seikkailun makua tuntuu ilmassa. Jännittää.

Kävin eilen hyvän ystäväni kanssa Fennian terassilla juomassa Cavaa ja juhlistamassa työpaikkaa. Katselin siinä ympärilleni ja tunsin olevani kotona. Siinä aseman kello, tuossa spåra, kauempana nakkikioskin houkutteleva tuoksu. Ihmisiä, väkijoukkoja, kaupunki. Olen sydämeltäni niin täysin kaupunkilainen, tajusin taas eilen, kun näin erään perheen kävelevän terassin ohi. Isällä oli upseerin juhlaunivormu ja ruusukimppu kädessä. Teinitytär oli synkkäilmeinen punkkarigootti, jolla oli mikromini-ruutumekko, Lolita-sukat ja kymmeniä lävistyksiä alahuulessa. Poika (tai tyttären poikaystävä) oli rastapäinen ekohippi.
Ihanaa, vapauttavaa, kaupunkilaista. Voit olla mikä vaan ja kuka vaan. Aina sulautuu joukkoon.

Laitetaas vielä ne kuuluisat villit lupiinit tähän, kun ne ovat lempikesäkukkiani. Tältä näyttää nyt jokainen tienpiennar Helsingissä:

Tunnelmia Helsingistä ja Vantaalta.

Huomenna on näytön paikka. Normaalisti pukeudun työhaastatteluihin suht konservatiivisesti ja mielummin yli kuin ali. Koska Helsinki on nyt uusi Thaimaa, työhaastattelupukeutuminen onkin hieman haasteellisempaa. Huomiseksi on juuri sopivaksi luvassa kesän ennätyshellepäivä. Hellemekossa tai shortseissa en anna kovin uskottavaa kuvaa, mutta pitkissä housuissa tai Luoja paratkoon sukkahousuissa, olisin sitten kuin hiljalleen sulava, nuhjaantunut pehmistötterö. Sekään ei välttämättä anna hyvää ensivaikutelmaa.

Päädyin sitten siisteihin, tummiin 3/4 -pituisiin housuihin ja valkoiseen, lyhythihaiseen kauluspaitaan. Parit hillityt korut ja mustat ballerinat. Niissäkin huominen tulee olemaan aikamoisen tuskainen hikilinko. Nyt on ulkona edelleen 28 astetta ja ylähuulella pisaroi koko ajan. Lääh.

Jos joku bongaa huomenna iltapäivällä Kolera-altaassa pulikoivan, kulahtaneen virkanaisen, se en ole minä.

Tällaista meillä täällä rakkassa ja kesäisessä stadissani tänään:

Villejä lupiineja

Matka lentokentältä Pappalaan oli taas kerran nostalginen. Suomen kesä antaa tänään paluumuuttajalle parastaan: kunniakomppaniamaiset vihreät koivut huojuvat tuulessa, joki kimaltaa sokaisevassa auringonpaisteessa ja rentun ruusut nostavat päitään varovaisesti katuojista. Päässä alkoi soimaan samantien J. Karjalainen, kun bongasin lisäksi violetit lupiinit tienvarresta.
Ah ja voih. Täydellistä.

Matka Corkista Dubliniin sen sijaan oli kaikkea muuta kuin ihana. Käytävän toisella istui mies, joka sai matkan tuntumaan tuplasti pidemmältä.
"F*** you Siobhan, I f*****g walked the f*****g dog for f***'s sake." Tätä huutoa kännykkään jatkui puolisen tuntia. Jonka jälkeen ghettoblastattiin heviä kuulokkeista seuraavan tunnin ajan (Metallica, Avenged Sevenfold ja Iron maiden). Iron Maidenia seurasi huutopuhelu kaverille tähän tyyliin: "F*****g Siobhan is a f*****g bitch, I f*****g walked the dog!" Jonka jälkeen huutopuhelu seuraavalle kaverille: "Time for an epic party, man! I just finished my degree in English literature!"
Ah ja voih.

Lentokoneessa tänään sain nauttia kolme tuntia neljävuotiaan logiikasta: "Äiti, jos ninjakrokotiili syö pupun, muuttuuko pupu ninjapupuksi?" "Oikeasti Dublin on tosi pieni. Siellä on vaan se yksi hotelli. Siitä pitäisi rakentaa isompi. Ninjapupu ajaa nosturia, rrrrrrääännnnnnn. Mutta vihreitä nostureita ei ole olemassakaan."
"Kaikki isot ja hitaat bussit on tyttöbusseja ja pienet, siniset ja nopeat on poikabusseja. Ninjapupu on poika. Rrrrrrrrrrrääännnnnnnn. On kivaa olla poika." Kovalla äänellä, iloisesti ja korkealta tietenkin, jotta kanssamatkustajatkin pääsivät osallisiksi pikkupojan filosofiasta.Onneksi takaa kuului lähinnä hihitystä ja naurunpurskahduksia, ei paheksuvaa tuhahtelua innokkaan pikkupojan jutustelulle.

Nyt menen pihalle grillaamaan, paahtumaan ja kuuntelemaan lisää päässäni soivaa J. Karjalaista.