Edesmenneen valtionvarainministeri Brian Lenihanin legendaarinen kommentti vuonna 2010, budjetin (josta Roope Ankka olisi ollut ylpeä) julkaisupäivänä: "Let's be fair about it. We all partied."
Eräänä kauniina ja aurinkoisena aamuna vuonna 2010 putkimies Sean ja sairaanhoitaja Sinead saivat postissa hopeisena kimaltavan kutsukortin loistokkaisiin cocktailbileisiin. Shamppanjaa! Eksoottisia cocktaileja! Kasinopöytiä! Tule mukaan, tai et ole kukaan! Terveisin: Pankki.
Sean ja Sinead heittivät kutsun haikeina roskiin, koska sellaiset bileet eivät missään nimessä olleet tavallisia tallaajia varten.
Seuraavana aamuna he saivat samanlaisen kutsukortin, tällä kertaa kullankimalteisena. Viimeinen tilaisuus! KAIKKI muut ovat tulossa! Ne, jotka tulevat aikaisin, saavat kolme tonnia käteen ja bemarin! Jos et tule, jäät paljosta paitsi ja porukan ulkopuolelle!
Sean ja Sinead epäröivät pitkään, mutta heittivät kutsun kuitenkin taas roskiin. Liian hyvää ollakseen totta, he miettivät.
Kolmantena päivänä ovikello soi. Ovella seisoi hymyilevä pankinjohtaja viittoen ulkopuolella ovet avoinna odottavaa limusiinia kohti. "Tulkaa, tämä on ihan teitä varten hankittu! Juhlista ei tule mitään, jos te ette tule sinne myös. Jos ette tule, ette tiedä mitä menetätte! Teillä on viisi minuuttia aikaa tehdä päätös, ennenkuin perumme kutsun."
Sean ja Sinead katsoivat hämmentyneinä toisiaan. Meitä varten? Kuinka huomaavaista. Onhan se tosiaan kamalaa, jos kaikki muut menevät juhliin ja me jäämme ulkopuolelle. Jäämme paljosta paitsi, kuten hän sanoi. Sitäpaitsi pankinjohtaja on aina ollut luotettava ja kaikin puolin fiksu mies, joten kai meidän pitäisi tehdä kuten hän sanoo.
Sean ja Sinead hyppäsivät varovaisen innostuneina limusiinin kyytiin, jota pankinjohtaja itse ajoi. Aika jännittävää, pankinjohtaja meidän kuskinamme. Kyllä kannatti uskoa noin mukavan miehen sanaa. Tällaiset taviksetkin pääsevät mukaan hienoihin juhliin, ajatteli nuoripari mielissään.
Pian limusiini pysähtyi kirkkaasti juhlavalaistun palatsin eteen jossain Dublinin eteläpuolella. Ikkunoista näkyi, kuinka kaupungin kerma bailasi designervermeet päällään ja viittoi Seania ja Sineadia astumaan sisään. Tässä teille tervetulolasilliset parasta shamppanjaa! Sean ja Sinead katsoivat silmät pyöreinä juomiaan ja palatsin loistoa ja astuivat varovasti kuistille ja lähestyivät toiveikkaina ulko-ovea.
PAM!
Ulko-ovi lämähti kiinni heidän nenänsä edestä.
Yhtäkkiä palatsin valot sammuivat. Musiikki loppui kuin seinään. Sean ja Sinead näkivät, kuinka pankinjohtaja kaasutti limusiinillaan pois näkyvistä.
Hämmentyneinä he joivat shamppanjansa ja kävelivät koko pitkän matkan takaisin kotiin.
Aamulla Sean ja Sinead heräsivät elämänsä kankkuseen. Miten voikaan yhdestä vaivaisesta lasista tulla tällainen helvetillinen jysäri, mietti Sean, kun Sinead kävi hakemassa aamun postin. Siellä odotti ruskea kirjekuori, jonka sisällä oli lasku:
Lasku kotibileisiimme osallistumisesta.
31 000 000 000,00 euroa.
Eräpäivä: Joka päivä, loppuelämänne ajan.
Terveisin
Anglo Irish Bank
tiistai 26. helmikuuta 2013
Naiset ja lapset ensin
Tiedättehän sen vanhan kliseen sammakosta, joka ei huomaa hiljalleen kuumenevaa vettä kattilassa, ennenkuin on liian myöhäistä.
Minulla on ollut oudon levoton olo jo muutaman kuukauden ajan. Sellainen höseltävä ja mietteliäs yhtäaikaa. Ehkä se johtuu siitä, etten ole sammakko, enkä myöskään istu kattilassa. Sanotaan nyt näin vertauskuvallisesti, että istun hieman liian kuumassa, juuri ja juuri siedettävässä, laman likaamassa kylpyvedessä. Ei ole ihan vielä syytä hypätä pois, mutta veteen jääminenkin on epämukavaa, koska joku on heittänyt vesihanan nupin sinne, missä viidentoista vuoden ajan maksamani verorahatkin kai ovat. Jonnekin mystiseen, globaaliin mustaan aukkoon.
Mistä sen loppujen lopuksi tietää, milloin on tehtävä rankkoja päätöksiä? Milloin täyttyy mitta ja kuppi kupsahtaa nurin? Mikä on se raja, jolloin vieraileva rotta jättää vielä jotenkuten euroaalloilla kelluvan laivan, jos se kuitenkin siis vielä kelluu, eikä hengenhätää ole?
Onkohan tuo horisontissa uljaana siintävä risteilijä Viking Grace? Ottaakohan se meidät kyytiin?
Minulla on ollut oudon levoton olo jo muutaman kuukauden ajan. Sellainen höseltävä ja mietteliäs yhtäaikaa. Ehkä se johtuu siitä, etten ole sammakko, enkä myöskään istu kattilassa. Sanotaan nyt näin vertauskuvallisesti, että istun hieman liian kuumassa, juuri ja juuri siedettävässä, laman likaamassa kylpyvedessä. Ei ole ihan vielä syytä hypätä pois, mutta veteen jääminenkin on epämukavaa, koska joku on heittänyt vesihanan nupin sinne, missä viidentoista vuoden ajan maksamani verorahatkin kai ovat. Jonnekin mystiseen, globaaliin mustaan aukkoon.
Mistä sen loppujen lopuksi tietää, milloin on tehtävä rankkoja päätöksiä? Milloin täyttyy mitta ja kuppi kupsahtaa nurin? Mikä on se raja, jolloin vieraileva rotta jättää vielä jotenkuten euroaalloilla kelluvan laivan, jos se kuitenkin siis vielä kelluu, eikä hengenhätää ole?
Onkohan tuo horisontissa uljaana siintävä risteilijä Viking Grace? Ottaakohan se meidät kyytiin?
maanantai 25. helmikuuta 2013
Eilen biitsillä
Eilen Irlanti antoi parastaan: aurinkoinen ja lämmin päivä, kimaltava ulappa ja eväsretki puoliautiolla hiekkarannalla. Tämän reippailun jälkeen maistuikin pari lasi punaviiniä perinteisen paikallispubin roihuavan takkatulen ääressä. Irlannissa lapsetkin ovat tervetulleita pubeihin, koska pubikulttuuriin ei kuulu kännissä örveltäminen. Juuri sellainen sunnuntainen, rauhallisenraukea drinksuhetki ulkoilun päätteeksi onkin koko perheemme suosikkihuvia. Pikkuisilla, pubeissa myytävillä sipsipusseilla saattaa olla osuutta asiaan.
Eräs suosikki luonnonilmiöni on vuorovesi. On se vaan niin uskomatonta, kuinka se nousee alavalla rannalla niin nopeasti. Moni turisti onkin jäänyt kiikkiin, kun vesi on yllättäen tukkinut paluutien kuivalle maalle. Ennen ulkoilua yleensä tarkistan vuorovesitilanteen "tide tables:ista", koska nousuveden aikaan rantaa jää vain pieni kaistale näkyviin.
Eräs suosikki luonnonilmiöni on vuorovesi. On se vaan niin uskomatonta, kuinka se nousee alavalla rannalla niin nopeasti. Moni turisti onkin jäänyt kiikkiin, kun vesi on yllättäen tukkinut paluutien kuivalle maalle. Ennen ulkoilua yleensä tarkistan vuorovesitilanteen "tide tables:ista", koska nousuveden aikaan rantaa jää vain pieni kaistale näkyviin.
lauantai 23. helmikuuta 2013
Lapsuuden makuista
Koska minulla oli nyt kerrankin tuota ensimmäistä, oli ihan pakko tehdä tuota jälkimmäistä. Ai että maistuukin ihan yläasteaikojeni pullamyyjäisille!
No niin.
Nyt tein päätöksen, koska kyllästyin vatvomiseen.
Haen työpaikkoja Suomesta, ja jos tärppää, lähdemme sinne kesällä. Norwegian lentää halvalla Helsinkiin, joten työhaastattelukaan ei olisi mikään ongelma. Vantaan kansainvälisestä koulusta jo luvattiin, että lapset pääsevät kyllä sinne, kunhan läpäisevät kielikokeen. Jos saan työn, se on sitten se Merkki.
Mies voi jatkaa matkatyössään ja matkustaa Irlannin sijasta Suomeen viikonlopuiksi.
Jännittää.
Haen työpaikkoja Suomesta, ja jos tärppää, lähdemme sinne kesällä. Norwegian lentää halvalla Helsinkiin, joten työhaastattelukaan ei olisi mikään ongelma. Vantaan kansainvälisestä koulusta jo luvattiin, että lapset pääsevät kyllä sinne, kunhan läpäisevät kielikokeen. Jos saan työn, se on sitten se Merkki.
Mies voi jatkaa matkatyössään ja matkustaa Irlannin sijasta Suomeen viikonlopuiksi.
Jännittää.
Salaiset tampiot
Ne, jotka ysärivuosinaan seurasivat Salaisia Kansioita ymmärtävät, mitä tarkoitan, jos luonnehdin itseäni sanoilla Agent Scully.
Päässäni toimii nimittäin tahdostani riippumaton huuhaa -suodatin, johon jää kiinni kaikenlaista tavaraa: ufohavaintoja, henkioppaita, iltapäivälehtien lööppejä ja kaikki se aivoripuli, joka keskivertopoliitikon suusta pääsee.
Tarjoa minulle vertaisarvioitu tieteellinen peruste ja uskon. Muuten en.
Joogaopettaja-universumiuskovainen kaverini tietää tämän myös erittäin hyvin. Yleensä välttelemme kiistanalaisia aiheita parhaamme mukaan, mutta eilen hän muutti taktiikkaansa radikaalisti kerrottuani hänelle kiereskeleväni mahdollisen paluumuuton täytteisissä mietteissä päivät ja yöt. "Pyydä universumilta merkkiä, että löydät oikean suunnan. Itse saan aina kaikenlaisia merkkejä, ihan todella selkeitäkin. Miksi et edes kokeilisi? Mitä siinä menettää, jos kokeilee?"
Esimerkiksi katu-uskottavuuteni? Itsekunnioitukseni rippeet? Hömppäfiltterini hajoaa järkytyksestä ja myötähäpeästä käsiini?
Höh. Pakkohan sitä oli kokeilla silti.
Niinpä istuin autooni ja mietin, miten sille universumille oikein puhutaan. Tai siis miten harrastetaan yksinpuhelua autonratissa naama hetken täydellisestä noloudesta kuumottavana.
"Köh. Arvoisa... Universumi. Minulla olisi Teille pienoinen pyyntö. (Puhuuko universumi suomea vai englantia?) Voisitteko ystävällisesti antaa minulle jonkinlaisen ...öh, merkin... (aaah kun hävettää nähdä oma naama taustapeilistä juuri nyt) Siis, merkin siitä, mikä olisi minulle oikea suunta elämässä... Niinku siis että lähtisinkö takaisin Suomeen vai jäisinkö tänne? Kiitos. (punainen pärstä mollottaa taustapeilissä) Ja siis jos voisitte tehdä siitä merkista sillätavalla selkeän, ettei tällainen ensikertalainen voi siitä erehtyä. Joo... Tota... Niinku kiitos." (Aijai. Kaikkien nolostumisien Äiti.)
Noin minuuttia myöhemmin radiossa alkoi keskustelu hassuimmista lemmikkien nimistä. Kuuntelin puolella korvalla, kunnes yhtäkkiä oli pakko laittaa radio kovemmalle: kuulinko juuri sanan Finland, vai kuvittelinko vain?
En kuvitellut. Siellä puhuttiin jostain suomalaisesta koirasta Dublinissa, jonka nimi oli Herra Kinkku. Tai juontajalle se oli Hera Ginguu. Tai Herrrrrra Kinku. Sittenkin Hera Ginku. (Ei se voi olla niin vaikeaa, herranen aika!) Sitä sitten väänneltiin ja sitten ihmetelteltiin suomen kielen lausumista ja suomalaisten aksenttia. Josta sujuvasti sitten siirryttiin kehumaan Suomea ja suomalaisia. Tätä jatkettiin useiden minuuttien ajan, kunnes taas matkittiin suomalaisten hassua aksenttia.
Milloin viimeksi olin kuullut radiossa puhuttavan Suomesta? Vuosia sitten kai. En edes muista, milloin.
Universumi? Hei?
Taidan kuitenkin palata ystäväni googlen seuraan ja edelleen etsiä muuttoa puoltavia ja vastustavia seikkoja ihan perinteisin keinoin. Paitsi jos seuraavan viiden minuutin sisään näen taivaalla valkean joutsenen, joka kantaa nokassaan pientä Suomen lippua. Eihän sitä koskaan tiedä.
Päässäni toimii nimittäin tahdostani riippumaton huuhaa -suodatin, johon jää kiinni kaikenlaista tavaraa: ufohavaintoja, henkioppaita, iltapäivälehtien lööppejä ja kaikki se aivoripuli, joka keskivertopoliitikon suusta pääsee.
Tarjoa minulle vertaisarvioitu tieteellinen peruste ja uskon. Muuten en.
Joogaopettaja-universumiuskovainen kaverini tietää tämän myös erittäin hyvin. Yleensä välttelemme kiistanalaisia aiheita parhaamme mukaan, mutta eilen hän muutti taktiikkaansa radikaalisti kerrottuani hänelle kiereskeleväni mahdollisen paluumuuton täytteisissä mietteissä päivät ja yöt. "Pyydä universumilta merkkiä, että löydät oikean suunnan. Itse saan aina kaikenlaisia merkkejä, ihan todella selkeitäkin. Miksi et edes kokeilisi? Mitä siinä menettää, jos kokeilee?"
Esimerkiksi katu-uskottavuuteni? Itsekunnioitukseni rippeet? Hömppäfiltterini hajoaa järkytyksestä ja myötähäpeästä käsiini?
Höh. Pakkohan sitä oli kokeilla silti.
Niinpä istuin autooni ja mietin, miten sille universumille oikein puhutaan. Tai siis miten harrastetaan yksinpuhelua autonratissa naama hetken täydellisestä noloudesta kuumottavana.
"Köh. Arvoisa... Universumi. Minulla olisi Teille pienoinen pyyntö. (Puhuuko universumi suomea vai englantia?) Voisitteko ystävällisesti antaa minulle jonkinlaisen ...öh, merkin... (aaah kun hävettää nähdä oma naama taustapeilistä juuri nyt) Siis, merkin siitä, mikä olisi minulle oikea suunta elämässä... Niinku siis että lähtisinkö takaisin Suomeen vai jäisinkö tänne? Kiitos. (punainen pärstä mollottaa taustapeilissä) Ja siis jos voisitte tehdä siitä merkista sillätavalla selkeän, ettei tällainen ensikertalainen voi siitä erehtyä. Joo... Tota... Niinku kiitos." (Aijai. Kaikkien nolostumisien Äiti.)
Noin minuuttia myöhemmin radiossa alkoi keskustelu hassuimmista lemmikkien nimistä. Kuuntelin puolella korvalla, kunnes yhtäkkiä oli pakko laittaa radio kovemmalle: kuulinko juuri sanan Finland, vai kuvittelinko vain?
En kuvitellut. Siellä puhuttiin jostain suomalaisesta koirasta Dublinissa, jonka nimi oli Herra Kinkku. Tai juontajalle se oli Hera Ginguu. Tai Herrrrrra Kinku. Sittenkin Hera Ginku. (Ei se voi olla niin vaikeaa, herranen aika!) Sitä sitten väänneltiin ja sitten ihmetelteltiin suomen kielen lausumista ja suomalaisten aksenttia. Josta sujuvasti sitten siirryttiin kehumaan Suomea ja suomalaisia. Tätä jatkettiin useiden minuuttien ajan, kunnes taas matkittiin suomalaisten hassua aksenttia.
Milloin viimeksi olin kuullut radiossa puhuttavan Suomesta? Vuosia sitten kai. En edes muista, milloin.
Universumi? Hei?
Taidan kuitenkin palata ystäväni googlen seuraan ja edelleen etsiä muuttoa puoltavia ja vastustavia seikkoja ihan perinteisin keinoin. Paitsi jos seuraavan viiden minuutin sisään näen taivaalla valkean joutsenen, joka kantaa nokassaan pientä Suomen lippua. Eihän sitä koskaan tiedä.
torstai 21. helmikuuta 2013
Jes!
Tiedättekö, mikä on tämän ulkosuomalaisen suuri ilonlähde tänään? Niin pieni ja vaatimaton. Ja kuitenkin niin olennainen.
tiistai 19. helmikuuta 2013
Hammaspeikko tässä, moi!
Onneksi ostin Suomesta xylitolipurkkaa. Kinsalen apteekit ovat nimittäin aloittaneet laman voittamiseksi ovelan kampanjan: minkä tahansa ostoksen yhteydessä lapset saavat ilmaisen tikkarin. En ole mitenkään fanaattinen näissä sokeriasioissa (yleensä itseasiassa järkyttävän lepsu), mutta olihan se hassua ostaa kolme hammasharjaa ja lasten hammastahnaa ja palkkioksi tästä kiitettävästä hammashuollosta saivat lapset sokeripommit imeskeltäviksi. Nyt on esikoisella kuulemma kurkku "kauhean kipeä, tarttis ostaa lääkettä" ja keskimmäinen haluaisi lähteä "käymään taas vähän kaupoilla, varmaan tarvitaan vielä jotain". Kieroa kapitalismia, prkl!
Kahden laman lapsi
Olen nyt tosissani alkanut miettimään paluumuuttoa Suomeen. En haluaisi antaa periksi, mutta olosuhteet alkavat olemaan Irlannissa tukalat: kaikkea leikataan ja tavallinen kansa maksaa pankkien ja poliitikkojen töppäilyt. Tosin nyt kansalta alkaa rahat loppumaan, eikä maksumiehiä enää kohta löydy. Inhottavaa nähdä rakas toinen kotimaani tässä jamassa. Niin moni on jo luovuttanut ja lähtenyt pois: Australiaan, Uuteen-Seelantiin, Amerikkoihin, Kanadaan, Kaukoitään, jne. Lasten koulustakin vähän väliä "katoaa" joku, aika lyhyellä varoitusajalla.
Pahinta on se, että täällä on toistettu Suomen 90 -luvun laman virheitä tasaiseen tahtiin. Oli asuntojen hintakuplaa, oli velkaa velan perään, jne. Valmistuin ylioppilaaksi vuonna 1993, juuri sopivasti laman keskelle, jolloin esimerkiksi kesätöitä oli aika mahdotonta löytää. Nyt historia toistaa itseään, koska valmistuin täällä yliopistosta (sosiaaliala) tämän laman keskelle, juuri sopivasti paikallisen KELA/Sos. toimen eli HSE:n rekrytointikiellon alkuun. Ja sille ei loppua näy. Sos. ja terveydenhoitoala on nimittäin se kätevin säästökohde myös Irlannissa, eikä uusia työpaikkoja ole näköpiirissä lainkaan. Supistuksia, säästöjä ja taas supistuksia vain.
Onnekseni koitui lasten saanti, koska halusin jokatapauksessa hoitaa pienet lapset itse kotona, joten työnhaku ei sillätavalla painanut niskassa. Mielessä se kyllä silti pyöri, sitä en voi kiistää. Ajattelin kuitenkin toiveikkaasti laman helpottavan kyllä. Sitäpaitsi miehellä riitti töitä ihan hyvin, joten hätää ei ollut missään vaiheessa. Minusta ei kuitenkaan ole pitkäaikaiseksi kotirouvaksi, joten nyt alkaa tuli polttelemaan persuuksissa: Antakaa jumankauta mulle töitä! On oikeasti kamalan turhauttava tunne, kun työhaluja olisi vaikka muille jakaa, mutta työtä ei vaan ole. Olen jo hakenutkin ihan vaikka mitä randomhommia,esim. kirjakauppaan ja Lidlin kassalle, vastauksena oli kiitos ei. Hakijoita oli ollut yli kaksisataa, joten en ottanut sitä henkilökohtaisena loukkauksena millään tasolla.
Tässä parin viikon sisällä aion tehdä ratkaisun suuntaan tai toiseen. Helppoa se ei tule olemaan.Jos täältä lähden, jää osa itseäni näille vihreille kukkuloille.
lauantai 16. helmikuuta 2013
Marjoja ja ikävöintiä
Kaksi yötä vielä Suomessa ja sitten on palattava kotiin. Yhdestä kodista toiseen ja taas takaisin. Ulkosuomalaisella kun on kaksi puolikasta kotia ja hassusti jakautunut persoona.
Suomessa nimittäin en tunne sulautuvani joukkoon ilman jonkinlaista ponnistelua. Teen asioita usein eri tavalla kuin ihmiset ympärilläni. Puhun ja elehdin kummallisesti ja lapsillakin on outo aksentti. Tai sitten ne kailottavat asiansa kovaan ääneen bussissa englanniksi ja minä vastaan suomeksi. Aina on jotain.
Haluaisin olla vaan, olla tavallinen ja sulautuva. Sellainen maksalaatikko.
Irlannissa olen automaattisesti erilainen, jo ulkonäönkin perusteella. Ohut- ja suoratukkaiset, 179 cm pitkät luonnonblondit eivät todellakaan sulaudu väkijoukkoon sielläpäin. Aina saa selitellä taksikuskeille ja uusille tuttavuuksille sitä, ettei Suomessa todellakaan ole lunta ympäri vuoden. Ja kyllä, tunnen kylmyyden sadepäivänä Irlannissa, vaikka kestänkin -15 C pakkasta. Olen ihan ihminen, vaikka olenkin kotoisin myyttisestä hyvinvointipohjolasta. Sama kuin olisin Keski-Maasta.
Jaahas, Nyt on taas näköjään edessä 3. luokan lähtötyyppi. Ykkönen on sellainen lähtö, kun palaan Irlantiin mielelläni ja innoissani. Kakkonen on sellainen, kun tiedän ikävöiväni Suomea, mutta lähteminen on ihan ok. Kotoa kotiin. Sellainen jakautunut persoona -fiilis.
Kolmonen on paha.
Haluaisin nyt nimittäin taas vaihteeksi jäädä, ostaa/vuokrata talon, etsiä duunia (piilottakaa mol.fi!) ja laittaa lapset kouluun ja tarhaan. En halua pakata, en ostaa mitään tuliaisia. Mietin, mitä tapahtuisi, jos vaan kieltäytyisin lähtemästä.
Asiaa ei auta lainkaan se, että esikoinen haluaisi myös jäädä tänne. Hän tuntee kuulemma olevansa enemmän suomalainen kuin irlantilainen ja hän katselee bussinikkunasta kouluja sillä silmällä: aha, noilla olis hyvät keinutkin. Ja luistinrata. Mä menisin tonne. Olen näköjään onnistunut aivopesuohjelmassani ihan kiitettävästi.
Paluumuutto kummittelee mielessä.
Jos jäisin, ikävöisin vehreitä kukkuloita, pikkupubien jännää tunnelmaa, seikkailun makua kielenpäällä, valtameren äärettömyyttä, yhteisöllisyyttä, ystäviä, loputtomiin jatkuvia hiekkarantoja, vuorovettä. Jos lähden taas pois, kaipaan hiljaisia, lumisia metsiä. Jäätynyttä merta. Saunaa, sukulaisia ja pihkan tuoksua. Ystäviä, kesäistä stadia, julkisia palveluita, jotka toimivat.
Toisaalta kaipaukseen on jo niin tottunut, se on kuin vähän liian hapan rahka piirakassa: kirpaisee vähän väliä, mutta antaa tietyn silauksen itse leivonnaiselle.
Olisinko missään enää täysin tyytyväinen? Kumpi maa makeampi mansikka? Vai kaipaisinko sittenkin sitä mustikoiden jännittävää kirpeyttä?
Jos voitan lotossa, teen hilloa.
Suomessa nimittäin en tunne sulautuvani joukkoon ilman jonkinlaista ponnistelua. Teen asioita usein eri tavalla kuin ihmiset ympärilläni. Puhun ja elehdin kummallisesti ja lapsillakin on outo aksentti. Tai sitten ne kailottavat asiansa kovaan ääneen bussissa englanniksi ja minä vastaan suomeksi. Aina on jotain.
Haluaisin olla vaan, olla tavallinen ja sulautuva. Sellainen maksalaatikko.
Irlannissa olen automaattisesti erilainen, jo ulkonäönkin perusteella. Ohut- ja suoratukkaiset, 179 cm pitkät luonnonblondit eivät todellakaan sulaudu väkijoukkoon sielläpäin. Aina saa selitellä taksikuskeille ja uusille tuttavuuksille sitä, ettei Suomessa todellakaan ole lunta ympäri vuoden. Ja kyllä, tunnen kylmyyden sadepäivänä Irlannissa, vaikka kestänkin -15 C pakkasta. Olen ihan ihminen, vaikka olenkin kotoisin myyttisestä hyvinvointipohjolasta. Sama kuin olisin Keski-Maasta.
Jaahas, Nyt on taas näköjään edessä 3. luokan lähtötyyppi. Ykkönen on sellainen lähtö, kun palaan Irlantiin mielelläni ja innoissani. Kakkonen on sellainen, kun tiedän ikävöiväni Suomea, mutta lähteminen on ihan ok. Kotoa kotiin. Sellainen jakautunut persoona -fiilis.
Kolmonen on paha.
Haluaisin nyt nimittäin taas vaihteeksi jäädä, ostaa/vuokrata talon, etsiä duunia (piilottakaa mol.fi!) ja laittaa lapset kouluun ja tarhaan. En halua pakata, en ostaa mitään tuliaisia. Mietin, mitä tapahtuisi, jos vaan kieltäytyisin lähtemästä.
Asiaa ei auta lainkaan se, että esikoinen haluaisi myös jäädä tänne. Hän tuntee kuulemma olevansa enemmän suomalainen kuin irlantilainen ja hän katselee bussinikkunasta kouluja sillä silmällä: aha, noilla olis hyvät keinutkin. Ja luistinrata. Mä menisin tonne. Olen näköjään onnistunut aivopesuohjelmassani ihan kiitettävästi.
Paluumuutto kummittelee mielessä.
Jos jäisin, ikävöisin vehreitä kukkuloita, pikkupubien jännää tunnelmaa, seikkailun makua kielenpäällä, valtameren äärettömyyttä, yhteisöllisyyttä, ystäviä, loputtomiin jatkuvia hiekkarantoja, vuorovettä. Jos lähden taas pois, kaipaan hiljaisia, lumisia metsiä. Jäätynyttä merta. Saunaa, sukulaisia ja pihkan tuoksua. Ystäviä, kesäistä stadia, julkisia palveluita, jotka toimivat.
Toisaalta kaipaukseen on jo niin tottunut, se on kuin vähän liian hapan rahka piirakassa: kirpaisee vähän väliä, mutta antaa tietyn silauksen itse leivonnaiselle.
Olisinko missään enää täysin tyytyväinen? Kumpi maa makeampi mansikka? Vai kaipaisinko sittenkin sitä mustikoiden jännittävää kirpeyttä?
Jos voitan lotossa, teen hilloa.
torstai 14. helmikuuta 2013
Lukutoukkailua
Nämä tarttuivat mukaan kirjakaupasta. Tarhapäivän jo luinkin eilen illalla ja hekotellen tykkäsin. Ne tyttöilyjutut tuntuivat ah niin jokapäiväisen tutuilta tässäkin perheessä. Kaikki, mikä kiiltää, kimaltaa, välkkyy tai on pinkkiä on AINA ihanaa. Varsinkin kaikki mahdollisimman monikansalliset kertakäyttö-muovituotteet.
tiistai 12. helmikuuta 2013
Itsenäisyyspäivä
"Miksi mulla ei ole omaa puhelinta? Noilla kaikilla muilla on." Siksi, poikani, koska asut Irlannissa. Jos asuisit Suomessa, sinulla olisi uusin Lumia. Ja saisit kulkea yksiksesi bussilla ja sinulla olisi oman kotisi avaimet. Ja kesällä voisit käydä uimassakin ilman äitä. Olisit itsenäinen.
Siinäpä tiivistetysti suurimmat erot suomalaisten ja irlantilaisten lasten välillä.
Poikani täyttää huhtikuussa 10 vuotta, eikä hänellä ole omaa kännykkää, ei kotiavaimia, eikä hän pääse yksin yhtään minnekään. Jos Irlannissa jätät yhdeksänvuotiaan yksin kotiin, olet Huono Äiti. Hylkääjä. Moraaliton. Piittaamaton. Paha.
Lapset eivät todellakaan saa olla yksin koulun jälkeen meidän pikkukaupungissamme, eivät hetkeäkään. Siinä mietittäisiin jo sossujen soittamista paikalle, jos kouluikäiset olisivat yksin kotona joka iltapäivä.Kännykkää tai kotiavaimia ei yhdeksänvuotias tarvitse yhtään mihinkään, koska joku aikuinen on aina kotona tai lapsi on jossain hoidossa. Pikkukaupungissa pidetään ulko-ovetkin kutsuvasti lukitsematta, joten lapsi pääsee aina kätevästi sisään. Nyt kolmannella luokalla on muuten puhelimia alkanut pikkuhiljaa ilmestymään luokkakavereille, joten todennäköisesti hankin pojalleni sellaisen synttärilahjaksi. Sillähän voi vaikka tekstata minulle yläkerran vessaan.
Lapsia ei Irlannissa kannusteta juurikaan itsenäistymään ennen teini-ikää. Sitä ennen saa olla vielä pieni ja äitiä ja isiä saa tarvita. Ei tarvitse pärjätä itse, ellei itsestä tunnu siltä. Helikopterivanhemmuus kukoistaa ja saan paheksuvia katseita naapurin curlaajalta, joka on omaa yhdeksänvuotiastaan vastassa joka iltapäivä. Minä nimittäin laitan poikani kävelemään 300 metrin koulumatkan kotiin ihan yksin.Hullu suomalainen siellä taas tekee asiat ihan kummallisella tavalla *tuhinaa*.
Mikä sitten on Oikein? Mitä varhainen itsenäistäminen tekee ihmisen psyykelle ja koko kansanluonteelle? Entä jatkuva vahtiminen ja asioiden hoitaminen lapsen puolesta? Itse kallistun tyypillisen päättämättömästi jonnekin kompromissiratkaisun puolelle: pieni saa olla pieni, jos siltä tuntuu. Ei tarvitse vielä pärjätä Itse. Mutta jossain toisen tai kolmannen luokan aikana olisi hyvä jo antaa lapsen kokea pärjäävänsä myös itsekseen monissa asioissa, kuitenkin avun ollessa tarpeeksi lähellä, jos tuleekin hätä ja pieni olo.
Suomessa tämä ei tietenkään aina onnistu, vaikka olisi mitä kerhoja aamuisin ja iltapäivisin. Vanhemmat lähtevät aikaisin töihin ja lapsen on pärjättävä, koska yhteiskunta on rakennettu tietyllä tavalla. Curlaamista paheksutaan, koska omat, osin pakon sanelemat, kasvatusratkaisut on oikeutettava itselleen jollakin tavoin. Ja irlantilaiset tekevät samoin: paheksuvat ja ihmettelevät sitä, mikä ei sovi heidän mielestään hyväksikoettuun tapaan toimia ja ennekaikkea siihen tapaan miten juuri he vanhempina toimivat ja mitä he katsovat sopivaksi. Normaali ja itsestäänselvä onkin kulttuurisidonnaista. Irlantilaisen maalaisjärki antaa ihan eri ohjeita kuin suomalaisen, joten kumpaa uskoa? Loppujen lopuksi kyse on luultavasti aika pikkuasiasta. Kummallakin kasvatustyylillä tulee ihan kunnollisia eurokansalaisia, tosin erilaisia. Rakkaus lapseen lienee se punainen lanka joka tapauksessa.
Pojalleni annoin tänään luvan istua bussin etuosassa, erillään meistä muista.Hän tietäisi kyllä, milloin jäädä pois. Ja ei, ei Lumiaa, vaan iPhone 5, kiitos äiti. Pyh, annan sille kotiavaimen. Ehkä.
Siinäpä tiivistetysti suurimmat erot suomalaisten ja irlantilaisten lasten välillä.
Poikani täyttää huhtikuussa 10 vuotta, eikä hänellä ole omaa kännykkää, ei kotiavaimia, eikä hän pääse yksin yhtään minnekään. Jos Irlannissa jätät yhdeksänvuotiaan yksin kotiin, olet Huono Äiti. Hylkääjä. Moraaliton. Piittaamaton. Paha.
Lapset eivät todellakaan saa olla yksin koulun jälkeen meidän pikkukaupungissamme, eivät hetkeäkään. Siinä mietittäisiin jo sossujen soittamista paikalle, jos kouluikäiset olisivat yksin kotona joka iltapäivä.Kännykkää tai kotiavaimia ei yhdeksänvuotias tarvitse yhtään mihinkään, koska joku aikuinen on aina kotona tai lapsi on jossain hoidossa. Pikkukaupungissa pidetään ulko-ovetkin kutsuvasti lukitsematta, joten lapsi pääsee aina kätevästi sisään. Nyt kolmannella luokalla on muuten puhelimia alkanut pikkuhiljaa ilmestymään luokkakavereille, joten todennäköisesti hankin pojalleni sellaisen synttärilahjaksi. Sillähän voi vaikka tekstata minulle yläkerran vessaan.
Lapsia ei Irlannissa kannusteta juurikaan itsenäistymään ennen teini-ikää. Sitä ennen saa olla vielä pieni ja äitiä ja isiä saa tarvita. Ei tarvitse pärjätä itse, ellei itsestä tunnu siltä. Helikopterivanhemmuus kukoistaa ja saan paheksuvia katseita naapurin curlaajalta, joka on omaa yhdeksänvuotiastaan vastassa joka iltapäivä. Minä nimittäin laitan poikani kävelemään 300 metrin koulumatkan kotiin ihan yksin.Hullu suomalainen siellä taas tekee asiat ihan kummallisella tavalla *tuhinaa*.
Mikä sitten on Oikein? Mitä varhainen itsenäistäminen tekee ihmisen psyykelle ja koko kansanluonteelle? Entä jatkuva vahtiminen ja asioiden hoitaminen lapsen puolesta? Itse kallistun tyypillisen päättämättömästi jonnekin kompromissiratkaisun puolelle: pieni saa olla pieni, jos siltä tuntuu. Ei tarvitse vielä pärjätä Itse. Mutta jossain toisen tai kolmannen luokan aikana olisi hyvä jo antaa lapsen kokea pärjäävänsä myös itsekseen monissa asioissa, kuitenkin avun ollessa tarpeeksi lähellä, jos tuleekin hätä ja pieni olo.
Suomessa tämä ei tietenkään aina onnistu, vaikka olisi mitä kerhoja aamuisin ja iltapäivisin. Vanhemmat lähtevät aikaisin töihin ja lapsen on pärjättävä, koska yhteiskunta on rakennettu tietyllä tavalla. Curlaamista paheksutaan, koska omat, osin pakon sanelemat, kasvatusratkaisut on oikeutettava itselleen jollakin tavoin. Ja irlantilaiset tekevät samoin: paheksuvat ja ihmettelevät sitä, mikä ei sovi heidän mielestään hyväksikoettuun tapaan toimia ja ennekaikkea siihen tapaan miten juuri he vanhempina toimivat ja mitä he katsovat sopivaksi. Normaali ja itsestäänselvä onkin kulttuurisidonnaista. Irlantilaisen maalaisjärki antaa ihan eri ohjeita kuin suomalaisen, joten kumpaa uskoa? Loppujen lopuksi kyse on luultavasti aika pikkuasiasta. Kummallakin kasvatustyylillä tulee ihan kunnollisia eurokansalaisia, tosin erilaisia. Rakkaus lapseen lienee se punainen lanka joka tapauksessa.
Pojalleni annoin tänään luvan istua bussin etuosassa, erillään meistä muista.Hän tietäisi kyllä, milloin jäädä pois. Ja ei, ei Lumiaa, vaan iPhone 5, kiitos äiti. Pyh, annan sille kotiavaimen. Ehkä.
sunnuntai 10. helmikuuta 2013
Kiirettä pitänyt
No niin. Kolmas päivä Suomessa ja on jo ehditty käydä Itäkeskuksessa, Haltialassa lampaita katsomassa, keskustassa pyörimässä, kahdessa mummilassa, yhdessä pappalassa, tätilässä, serkkulassa, pulkkaretkellä, leikkipuistossa, parissa saunassa, ulkona syömässä ja baarikierroksella stadin yössä. On kuljettu bussilla, metrolla, spåralla ja lähijunalla. On syöty karjalanpaistit, -piirakat, piparit, laskiaispullat, ruisleivät, salmiakit, Fazerin koko suklaavalikoima ja suurin suosikkini eli Saarioisten rusinaton maksalaatikko. Seuraavaksi on ohjelmassa luistelua steissillä, luonnontieteellinen museo, Heureka, Kauppatorilla käynti, Kaivopuisto, Meren jäällä kävelyä, veljelläni kyläilyä, ystävien tapaamista kahviloissa ja leikkipuistoissa, Jumbossa shoppailua, Hoplop, lettujen paistoa ja yleistä haahuilua ja kotimaa -tunnelmointia, mikäli sitä jossain välissä ehdin harrastamaan.
En ikinä opi sitä tosiasiaa, että yhteen lomaviikkoon ei kertakaikkiaan voi mahduttaa miljoonaa asiaa, vaikka lapset ovatkin niitä innoissaan suunnitelleet jo kuukausikaupalla. Minä niin haluan heidän kokevan kaiken, mitä Suomessa voi kokea. Luoda muistoja ja tehdä paikkoja tutuiksi: "Te olette 50%:sti tätä, joten oppikaa, katselkaa, maistelkaa, kuunnelkaa." Haluan aivopestä edes muikunpyrstön verran suomalaisuutta heidän identiteetteihinsä.
Itse vahvistin omaa identiteettiäni baarikierroksella. Koska minulla yleensä kestää muutama päivä
ennenkuin täysin tajuan olevani nyt Suomessa, päätin nopeuttaa tätä prosessia lyömällä itseäni kliseellä päähän. Siis Zetoriin. Ja U. Kalevaan. Tästä asti aikaa ja visakin vasta puolillaan. Eilisiltaiset silakkapihvit, toscakakku ja kossukolat maistuivat valitettavan kiitettävästi, humppamusiikin tahdittamina. Pakolliset ja myötähäpeälliset traktoriposeerauksetkin ilmestyivät facebookiin illan aikana. Oli kyllä sen verran hauska ilta entisten ulkosuomalaisten seurassa, ettei edes kaduta. Paljon.
Aloitin facebookissa kansainvälisen selkkauksen postattuani kuvan Zetorin menyystä. Irlantilaisten kavereitteni mielestä poronlihan syönti kun on ihan sama asia kuin laittaisi naapurin söpöstä labbiksesta Kung Poota. Petteripataa anyone? Ai ei. Taidan postata äkkiä muutaman hempeän lumikuvan pohjoisen barbaarin mainettani pehmentämään.
P.S. Kertokaapa joku tällaiselle teknotumpelolle, miksi tekstini keskellä on yhtäkkiä sanoja, joista aukeaa linkki mainoksiin? En ole tietääkseni suostunut mihinkään mainosjuttuihin. Ääk.
En ikinä opi sitä tosiasiaa, että yhteen lomaviikkoon ei kertakaikkiaan voi mahduttaa miljoonaa asiaa, vaikka lapset ovatkin niitä innoissaan suunnitelleet jo kuukausikaupalla. Minä niin haluan heidän kokevan kaiken, mitä Suomessa voi kokea. Luoda muistoja ja tehdä paikkoja tutuiksi: "Te olette 50%:sti tätä, joten oppikaa, katselkaa, maistelkaa, kuunnelkaa." Haluan aivopestä edes muikunpyrstön verran suomalaisuutta heidän identiteetteihinsä.
Itse vahvistin omaa identiteettiäni baarikierroksella. Koska minulla yleensä kestää muutama päivä
ennenkuin täysin tajuan olevani nyt Suomessa, päätin nopeuttaa tätä prosessia lyömällä itseäni kliseellä päähän. Siis Zetoriin. Ja U. Kalevaan. Tästä asti aikaa ja visakin vasta puolillaan. Eilisiltaiset silakkapihvit, toscakakku ja kossukolat maistuivat valitettavan kiitettävästi, humppamusiikin tahdittamina. Pakolliset ja myötähäpeälliset traktoriposeerauksetkin ilmestyivät facebookiin illan aikana. Oli kyllä sen verran hauska ilta entisten ulkosuomalaisten seurassa, ettei edes kaduta. Paljon.
Aloitin facebookissa kansainvälisen selkkauksen postattuani kuvan Zetorin menyystä. Irlantilaisten kavereitteni mielestä poronlihan syönti kun on ihan sama asia kuin laittaisi naapurin söpöstä labbiksesta Kung Poota. Petteripataa anyone? Ai ei. Taidan postata äkkiä muutaman hempeän lumikuvan pohjoisen barbaarin mainettani pehmentämään.
P.S. Kertokaapa joku tällaiselle teknotumpelolle, miksi tekstini keskellä on yhtäkkiä sanoja, joista aukeaa linkki mainoksiin? En ole tietääkseni suostunut mihinkään mainosjuttuihin. Ääk.
perjantai 8. helmikuuta 2013
Kotona
Eipä minulla ole muuta sanottavaa kuin se, että tuo lumi vaan on niin kaunista katsottavaa. Ja nyt saunaan!
torstai 7. helmikuuta 2013
To HEL and back
Jihaa!!
Ilmassa on tänään seikkailun makua. Kunhan saan kahden litran aamukaffeeni juotua, alan tosissani pakkaamaan ja hääräämään. Olemme nimittäin lähdössä Suomeen lomailemaan! Ohjelmassa on kolmen-neljän tunnin ajomatka Dubliniin, päätepysäkkinä Clarion Hotel Dublin Airport, jossa yövymme ja jonne jätämme auton parkkiin. Huomenna aamulla sitten Köpiksen kautta Helsinkiin. Monimutkaista, mutta itsepä halusin muuttaa tänne pöndelle. Onneksi kesällä sentään on suorat lennot DUB-HEL. Lupaan päivittää blogia kertomalla ulkosuomalaisen hyviä ja huonoja kokemuksia Suomesta. Eiköhän ne jää kuitenkin sinne plussan puolelle, kuten ennenkin.
Vihaan muuten tuota Cork-Dublin motaria yhtä intohimoisesti kuin Lahdentietä Suomessa. En tiedä, mikä niissä aiheuttaakin niin suunnattomia v*tutuksen väreitä. Esimerkiksi Turuntie on ihan ok, Tampereen motari nyt on ihan sellainen mitäänsanomaton, mutta Lahdentie on vaan ihan syvältä ja masentava. Samat huonot vibat saan tosiaan matkalla Dubliniin. Aina. En tajua miksi, koska minulla ei ole mitään suuria negatiivisia tunteita Dublinia tai Lahtea kohtaan, ihan tavallisia kaupunkeja molemmat.
Piristän itseäni jokatapauksessa ajomatkalla luukuttamalla autossa Highway to hell:iä (HEL, aaahehheh) lasten vetäessä ilmakitarasooloja takapenkillä. Toimii!
Nyt alkaa tulla sellaista pientä matkajännitystä selkäpiihin. Ihanaa. Huomenna ostan Tammiston cittarin tyhjäksi karjalanpiirakoista ja ruisleivistä ja maistelen vastahakoisena yli-imelää lisäaine-mansikka"siideriä" saunan lauteilla ja ihmettelen, miksi ihmeessä ostin sitä taas ja pöllin lapsilta pillimehun.Lauantaina saamme nauttia karjalanpaistista ja runebergintortuista. Pakko kai sitä on käväistä cafe Esplanadessa vetäisemässä jättipullat sunnuntaina ja maanantaiksi olen suunnitellut kunnon shoppailukierrosta stadissa. Aijai. Matkakuumottaa.
P.S.Mieheni vakionaurattajat, ne samat jo yli kymmenen vuotta: autoradion näytössä Radiohel. "The music really is that bad, hehe." Tai talvisin vakio "Oh look, HEL has frozen over, heehheeh."
Seuraavan kerran heitän sitä mansikkasiiderillä.
Ilmassa on tänään seikkailun makua. Kunhan saan kahden litran aamukaffeeni juotua, alan tosissani pakkaamaan ja hääräämään. Olemme nimittäin lähdössä Suomeen lomailemaan! Ohjelmassa on kolmen-neljän tunnin ajomatka Dubliniin, päätepysäkkinä Clarion Hotel Dublin Airport, jossa yövymme ja jonne jätämme auton parkkiin. Huomenna aamulla sitten Köpiksen kautta Helsinkiin. Monimutkaista, mutta itsepä halusin muuttaa tänne pöndelle. Onneksi kesällä sentään on suorat lennot DUB-HEL. Lupaan päivittää blogia kertomalla ulkosuomalaisen hyviä ja huonoja kokemuksia Suomesta. Eiköhän ne jää kuitenkin sinne plussan puolelle, kuten ennenkin.
Vihaan muuten tuota Cork-Dublin motaria yhtä intohimoisesti kuin Lahdentietä Suomessa. En tiedä, mikä niissä aiheuttaakin niin suunnattomia v*tutuksen väreitä. Esimerkiksi Turuntie on ihan ok, Tampereen motari nyt on ihan sellainen mitäänsanomaton, mutta Lahdentie on vaan ihan syvältä ja masentava. Samat huonot vibat saan tosiaan matkalla Dubliniin. Aina. En tajua miksi, koska minulla ei ole mitään suuria negatiivisia tunteita Dublinia tai Lahtea kohtaan, ihan tavallisia kaupunkeja molemmat.
Piristän itseäni jokatapauksessa ajomatkalla luukuttamalla autossa Highway to hell:iä (HEL, aaahehheh) lasten vetäessä ilmakitarasooloja takapenkillä. Toimii!
Nyt alkaa tulla sellaista pientä matkajännitystä selkäpiihin. Ihanaa. Huomenna ostan Tammiston cittarin tyhjäksi karjalanpiirakoista ja ruisleivistä ja maistelen vastahakoisena yli-imelää lisäaine-mansikka"siideriä" saunan lauteilla ja ihmettelen, miksi ihmeessä ostin sitä taas ja pöllin lapsilta pillimehun.Lauantaina saamme nauttia karjalanpaistista ja runebergintortuista. Pakko kai sitä on käväistä cafe Esplanadessa vetäisemässä jättipullat sunnuntaina ja maanantaiksi olen suunnitellut kunnon shoppailukierrosta stadissa. Aijai. Matkakuumottaa.
P.S.Mieheni vakionaurattajat, ne samat jo yli kymmenen vuotta: autoradion näytössä Radiohel. "The music really is that bad, hehe." Tai talvisin vakio "Oh look, HEL has frozen over, heehheeh."
Seuraavan kerran heitän sitä mansikkasiiderillä.
keskiviikko 6. helmikuuta 2013
The F Word
Meillä on täällä Irlannissa laihdutus-tositv-ohjelma nimeltään Operation Transformation, jossa vaikuttaa suomalainen Dr. Evil, eikun siis Dr. Eva. Lehdistössä nousi hirveä haloo, kun tämä Pohjolan Emäntä sanoi eräälle kilpailijattarelle suorat sanat: "Yritä nyt edes vähän!!"
Irlannissa ei nimittäin sanota suoria sanoja kenelläkään, missään, eikä milloinkaan. Jos et kaartele itse asiaan miljoonan puskan ja pensaan kautta, koristeellisten kohteliaisuuksien ja hymistelyn saattamana, olet moukka ja ilkeä ihminen. Lienee siis sanomattakin selvää, että olen Dr. Evan lailla itsekin moukka ja ilkeä ihminen. En jaksa kuluttaa viittätoista minuuttia outoon selittelyyn, kun saman asian voi sanoa kolmessa sekunnissa ja juuri niin kuin se on. Prkl.Onneksi irlantilaiset kaverini ovat jo tottuneet tähän kummalliseen tapaani harrastaa kanssakäymistä. Välillä silti näen hetken hämmennyksestä kohonneen kulmakarvan, mutta nykyään vain satunnaisesti. Tai sitten ei olisi pitänyt peruuttaa sitä silmälääkärin aikaa viime kuussa.
Allaolevassa artikkelissa toimitaja Philip Nolan kertoo rakkaudestaan suomalaiseen kansanluonteeseen. Me olemme niiiiiiiiiiiiin ihquja ja raksuja mm. seuraavista syistä:
1. Nokia
2. Formulakuskit
3. Temppeliaukion kirkko
4. Ylitsevuotava ystävällisyys ja kohteliaisuus kaikkia ulkomaalaisia kohtaan. (?)
5. Asioiden sanominen suoraan ja kaartelematta. Ihailtava piirre. (*hymyilee ja nyökyttelee*)
Mutta: me emme osaa jonottaa. Tämä on kuulemma suurin ongelma, jonka turisti kohtaa Suomessa vieraillessaan. (toinen ?) Suomalaiset kuulemma eivät ymmärrä, miten jonoissa toimitaan, vaan tuijottavat apaattisina tyhjyyteen ja etenevät jonossa zombin lailla välittämättä muista (mmjooh) ja varsinkin lapset tallotaan jalkoihin (Jep!). Hisseissä ryysitään sisään välittämättä piiruakaan muista ihmisistä, jotka ehkä yrittävät päästä ulos.
Lisäksi artikkelissa naureskellaan hissiin nukahtaneelle humalaiselle. Jossain hotellissa jossakinpäin Suomea (miten tästä tuli samanaikaisesti sekä Hotelli Vantaa että Levi mieleen?) oli keski-ikäinen mies sammunut hissiin. Kun irkku tuli hissillä päivälliselle, oli mies hississä kuorsaamassa. Sama muutamaa tuntia myöhemmin, kun irkku palasi yökerhosta. Ei tässä vielä mitään, mutta sama mies oli edelleen hississä irkun mennessä aamupalalle seuraavana päivänä. Hiihhiiiii ja haahhhaahhaa, eikö olekin vekkuleita epeleitä nuo suomalaiset, hehehee?
Itku pitkästä ilosta, sanoo suomalainen. Prkl.
maanantai 4. helmikuuta 2013
Mission Impossible
Oijoi, jopas pahan heittivät. Meidän piti tehdä tänään koulussa tällainen harjoitus (opiskelen siis psykoterapeutiksi):
Core Values
1. Choose eight values that you find the most important to you personally (you can also add other values to the list):
Peace Truth
Wealth Wisdom
Happiness Status
Success Recognition
Friendship Power
Love Justice
Joy Influence
Integrity Authenticity
Fame Discovery/Learning
Family
2. Choose FIVE out of your eight that you find most important
3. Narrow them down to THREE
4. Choose TWO out of these three
These are your core values in life.
5. Write a 1500 word essay about your core values: Why are these two the most important values for you?
Prkl. Vaikeaa. Mielenkiintoista. Eikun ihan mahdotonta.
Core Values
1. Choose eight values that you find the most important to you personally (you can also add other values to the list):
Peace Truth
Wealth Wisdom
Happiness Status
Success Recognition
Friendship Power
Love Justice
Joy Influence
Integrity Authenticity
Fame Discovery/Learning
Family
2. Choose FIVE out of your eight that you find most important
3. Narrow them down to THREE
4. Choose TWO out of these three
These are your core values in life.
5. Write a 1500 word essay about your core values: Why are these two the most important values for you?
Prkl. Vaikeaa. Mielenkiintoista. Eikun ihan mahdotonta.
lauantai 2. helmikuuta 2013
Lukuhetkiä
Äidille ja pojalle lauantailukemista. Olen tullut kaapista sci-fi -faniuteni suhteen jo monta vuotta sitten ja etsin aina hyviä kyseisen genren edustajia, joten vinkkejä saa antaa! Uusi kirja on minulle kuin neitseellisen koskematon konvehtirasia. Namia mielelle.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)