Default Settings

Erotarinani on oikeastaan hemmetin tylsä. Siitä on nyt nelisen vuotta, kun tajusin, ettei tämä juttu toimi enää yhtään. Josta seurasi sellainen tasainen, hidas, yllätyksetön alamäki, joka päättyi tähän lopulliseen yhteiseen päätökseen. Josta seurasi syvä, sisäinen rauha ja hyvä olo. Sellainen varmuus, että jos tuo toinen löytäisi huomenna elämänsä rakkauden, olisin onnellinen hänen puolestaan. 

Minä en enää halua häneltä muuta kuin kumppanuutta vanhemmuudessa ja ehkä myös ystävyyttä, tunnemmehan me toisemme niin läpikotaisin. Ei meistä kumpikaan toivo toiselle mitään pahaa. Ei ole enää riitoja, on vain rauha.

Vaikka ero tavallaan tapahtui nyt, se tapahtui oikeasti jo vuosia sitten. Surukin. Nyt jokin sisälläni työntää minua eteenpäin ja ulos maailmaan.

Seuraava oppitunti on näköjään sitten sillä aihealueella, jota olen menestyksellisesti vältellyt koko avioliittoni ajan ja ehkä jo sitä ennen. Jokin voima tuntuu nyt työntävän minua juuri sinne, minne en ole uskaltanut koskaan vielä mennä. Olen pelannut niin varman päälle ja maksanut siitä myös kovan hinnan, että on pakko poistua siltä mukavuusalueelta ihan kokonaan. Neuvon nyt rillipäisenä tätinä kaikkia nuoria syvällä rintaäänellä: Älkää pelatko varman päälle. Älkää tyytykö. Koskaan.

Tämä kaikkihan on sangen jännittävää, koska minulla ei ole pienintäkään hajua siitä, mitä oikeastaan teen. Puhun tietenkin rakkaudesta, riskinotosta, tunteista, heittäytymisestä. Teinimeiningistä.

Muistan, kun joskus teininä oli sellasia merkityksillisiä biisejä. Niitä, joissa laulettiin juuri minun elämästäni ja minulle. No niin, nyt niitä on koko ajan taas radiossa. Taylor Swift ehkä luulee laulavansa parikymppisille pahoista pojista ja rakkauden arvista, mutta keski-ikäinen eronnut nainen laulaa biisin hiusharjalleen todella tunteella ja ihmetellen: tuollaistakin on. Tuohonko minäkin uskallan ensimmäistä kertaa elämässäni lähteä mukaan. Tulla ulos vuosia rakentamastani pesästä ja yrittää ehkä mahdollisesti jopa lentää vähän. Räpytellen.

Yhtäkkiä katson miehiä, enempää en uskalla vielä. Nehän ovat ihmisiä, nehän ovat olleet halipulaisia pikkupoikia joskus aikanaan. Mitä ne oikein etsivät? Miten niille puhutaan? 

Eihän tässä ole mitään järkeä. Miksi ihmiset tekevät niin? Heittäytyvät pää edellä rantakivikolle yhä uudelleen ja uudelleen. Etsivät jotain ihmistä, joka hyväksyisi ja rakastaisi ja sitten hajoavat taas kerran. Ne jaksavat haluta ja taas pettyä, loputon peli. Minä cheerleaderinä katson kentän laidalta ja tiedän jossain vaiheessa liittyväni mukaan. Ehkä pian, ehkä vuoden päästä. Ehkä aluksi vaihtopenkille. 

Avioliittoni oli minulle saksalainen turvatyyny ja hourulan pehmustettu selli, jossa ei tarvinnut ottaa yhtään ainutta riskiä. Ei tarvinnut myöskään elää, koska elämähän voi johtaa sekä pettymykseen että kipuun mitä suurimmalla todennäköisyydellä. Eihän minulla ollut edes aikaa miettiä mitään, oli pieniä lapsia, oli valvomista, oli ajateltava niiden tarpeita, jotka tarvitsivat minua. 

Nyt on yhtäkkiä taas aikaa ja tilaa. On mahdollisuus viettää aikaa yksin ja vaan olla, ensimmäistä kertaa vuosiin. Mitä minä olen silloin, kun kukaan ei tarvitse minulta mitään? Sisältäni suorastaa kuplii esiin kaikkea, mitä tungin jonnekin pohjalle. Olen täynnä yllätyksiä itselleni.

Välillä ikäänkuin huvittuneena ja ihmetellen huomaan muuttuneeni taas. Eilen vielä luulin olevani jotain mieltä jostain, mutta tämä aamu jo paljasti luulon virheelliseksi. Se oli vaan jotenkin korjaantunut ihan itsestään yön aikana, kuin joku palauttelisi puhelimen tehdasasetuksia hiljalleen takaisin. Palaudun omaksi itsekseni ilman, että varsinaisesti teen asialle mitään. Mielenkiintoista ja sangen outoa. Jännittävää.

Kuka

Hyvin harvoin olen laittanut tänne mitään kovin henkilökohtaista, mutta nyt on oikeastaan pakko. Niin suurena nämä asiat pyörivät mielessäni, etten oikein tällä hetkellä pysty kirjoittamaan tätä blogia, ellen kirjoita näistä. 

Sain työparikseni keskiviikkona nuoren tytön. Hippimekko, pitkä tukka, tarttuva nauru. Katsoin häntä ja mietin, että olisinpa minäkin ollut tuollainen joskus silloin. Hän näytti sellaiselta, joka ei toista virheitä, eikä kuuntele huonoja neuvoja keneltäkään. Ann. Nuori, muttei viaton, vaan jotenkin syntymäviisas. Vain istui siinä ja nauroi ihan vaan siksi, että kaikki oli vielä edessä. Kyseli minulta asioita, ihan kuin muka minä mitään tietäisin elämästä ja rakkaudesta. Päätin siinä sitten kertoa hippitytölle hyvin epäirlantilaisittain ihan vaan totuuden itsestäni.

Olen eronnut. Ihan nyt äskettäin, vaikkakin todella pitkän prosessin tuloksena. Pitkällä tarkoitan vuosien pohdintaa ja jahkailua.

Vuosia elin tietyllä tavoin itseltänikin piilossa, enkä uskaltanut kohdata todellisia tunteitani ja ajatuksiani. Kaikki äänet ympärilläni sanoivat ihan muuta, kuin mitä minun ääneni hiljaisena joskus iltaisin uskalsi kuiskata. Nyt se kuulostaa absurdilta. Eihän totuutta pääse pakoon yhtään minnekään, ja jos yrittää, piiloutuu itse elämältä. Mutta kun se kupla on tuttu, ei sieltä noin vaan lähdetä yhtään mihinkään. Sen ulkopuolella on kiltin tytön autiomaa.

Olen kävellyt paljon. Juoksemaan olen liian laiska, joten ehkä siksi totuus sai minut kiinni. Nyt pitäisi kai olla surullinen ja katuva, mutten osaa. Olen ihan vastasyntynyt ja herkkä, tunnen, haistan ja maistan kaiken täysillä. Eikö saisi vähän iloita siitä, että olen vaan kerrankin? 

Mikä tahansa tiistai

Suomalainen saapuu töihin aina etuajassa. Hän kävelee toimiston kansalaisuuksien miinakentän läpi tavalla, jonka toivoo olevan huoleton, mutta kuitenkin ammattimainen. Suomalainen kompastuu kopiokoneen johtoon ja käsilaukku sisältöineen kaatuu lattialle. Onneksi italialainen ja ranskalainen ovat myöhässä, eivätkä näe. Ruotsalainen luo suomalaiseen lämpimän ja myötätuntoisen katseen ja suomalainen miettii vuotta 1995.

Ranskalainen kävelee luontaisen elegantin askelein kohti ruokalaa avaten luontaisen elegantisti oven jokaiselle kohtaamalleen daamille. Katse pysähtyy daamiin sadasosasekunniksi liian pitkään, mutta juuri sopivasti niille rajoille, ettei nainen tunne oloaan epämukavaksi vaan imarrelluksi. Ranskalainen koskettaa naista kevyesti käsivarteen kysyessään työasiaa ja hymyilee silmillään. Firman seuraavissa pikkujouluissa paikka naisten suosimassa pöydässä on varmistettu. 

Ranskalainen jättää jälkeensä vanan hymyileviä naisia jatkaessaan luontaisen eleganttia matkaansa sopivan tyylikkäässä kengissään, jotka toimiston naiset ovat panneet merkille. Muiden kenkiä ei kukaan ole huomannut. Italialaista harmittaa.

Ruotsalainen hymyilee ja on hyvällä tuulella. Ruotsalainen hymyilee ja on hyvällä tuulella, vaikka ulkona sataisi Abban sillejä ja Ikea olisi mennyt konkurssiin edellisenä yönä. Suomalainen piiloutuu kopiokoneen taakse, kun hymyilevä ruotsalainen lähestyy selkeästi kokoustaminen mielessään. Kokouksesta ei nimittäin voi poistua, ennenkuin kaikki ovat samaa mieltä. Tämä on mahdotonta, koska ranskalainen huitaisee luontaisen elegantisti kädellään typerät ehdotukset pois pöydältä. Merde. Ruotsalainen jatkaa hymyilemistä: kaikki järjestyy kyllä puhumalla.

Irlantilaiset ovat ryhmittäytyneet toimiston hiljaisiin nurkkauksiin. Niistä kuuluu taukoamatonta supatusta, jossa erottuu kulloinkin kerrotun tarinan kliimaksi "you would NOT believe what she said to me....... I couldn't believe it....... I nearly died." Suomalainen tietää, että siellä puhutaan varmaankin elämän ja kuoleman kysymyksistä, kuten Supervalun tuoretiskin kassaneidin kommentista viikko sitten. Suomalainen on jo painanut jokaisen nimen ulkomuistiin ja tervehtii kaikkia yksitellen nimeltä. Miinakenttä jää taakse.

Kun suomalainen saavuttaa työpöytänsä, hän piiloutuu Jukkapalmun taakse hetkeksi. Vaikka olisi kuinka ekstrovertti, on saatava muutama minuutti hengähdystaukoa. Muutama minuutti naama rennosti peruslukemilla haaveillen siitä, että voisi joskus vaan urahdella luolanaistyyliin vastauksia ihmisille sen sijaan, että pitää koko ajan vääntää suupieliä niille geneettisesti epäluontaisiin asentoihin.

Suomalainen tuntee kevyen kosketuksen olkapäällään ja hymy pyrkii väkisinkin esiin. Ranskalainen tuli kysymään, onko kahville tarvetta. On. Aina on. Uusi päivä, uusi kupillinen Jukkapalmun takana.

Tonttu-ukot hyppikää

No niin, nyt kun uuden työpaikan käytännöt alkavat olla jotenkuten hallussa, voin taas uloshegittää blogin muodossa. On kyllä kiirettä pitänyt, varsinkin kun työajasta 25% prosenttia on kulunut pikkujoulumekoista keskustelemiseen, kuulumisten päivittämiseen ja jatkuvaan varuillaan oloon siitä, olenko tarpeeksi sosiaalinen/hymyilevä/en liian sosiaalinen/hymyilevä. Koska muuten on pretentious bitch.

Ah, irlantilainen toimistotyö. Olin jo unohtanut, millaista se on.

Irlannissa työpaikalle saavutaan yleensä hieman myöhässä. Erittäin suomalaisen aikakäsitykseni vuoksi olenkin jo saanut positiivista palautetta pomolta: sinä olet ollut joka päivä ihan etuajassa! Hienoa työtä! Virtuaaliaplodit! 

Tottakai tulen ajoissa, meillä nimittäin saa aivan erinomaista ja ilmaista kahvia niin paljon kuin haluaa heti aamuvarhaisesta lähtien. Vähemmälläkin lähtee suomalainen aikaisin liikenteeseen, vaikkei protestanttinen työmoraali edes pakottaisikaan. Mutta tottakai se pakottaa takaraivossa.

Toimistolla on tärkeää tervehtiä jokaista nimeltä. Jos (shock horror) et muista työkaverin nimeä, lisää tervehdyksen perään sana "girl" tai "boy" sukupuolesta riippuen. Myös "doll" tai "dear" käyvät, jos olet vanhempi kuin tervehdittävä henkilö. Esimerkiksi näin: "Morning! How's it going, girl?" "Thanks, dear. I'm very well, dear." Eräs työkaverini käyttää myös sanaa "pet", vaikka onkin minua huomattavasti nuorempi. Näin: "Are you ok to do this thing today, pet? Did you get the training for it yet, pet?" 

Mietin aluksi, jäivätkö säärikarvat ajamatta.

Toimistolla ei olla hiljaa. Ikinä. Irlantilaista ei hiljennä edes varoituskyltit, joissa punakirjaimin ilmoitetaan tärkeän puhelun olevan käynnissä samassa huoneessa ja että hiljaisuus olisi äärimmäisen toivottavaa. Ei onnistu, koska irlantilainen on laumaeläin, joka luo yhteenkuuluvaisuuden tunnetta puhumalla. Aina kysytään kuulumiset, jouluostosten lukumäärä, joulupäivän menu, lasten kouluasiat ja viikonlopun suunnitelmat. Kukin ottaa vuorollaan suunvuoron ja käy läpi yksityiselämäänsä, mutta vain tiettyyn, näkymättömään rajaan asti: mitään liian henkilökohtaista ei tule paljastaa, vaikka puhutaankin henkilökohtaisista asioista. Itse puhuminen rituaalina on se pääasia ja yhteishengen luoja. Silti kaikki hommat tulevat kyllä hyvin tehdyiksi, vaikka suut käyvätkin samaan tahtiin näppäimistöjen kanssa. Sosiaalisuus vain ikäänkuin lisää työtehoja.

Näin usean vuoden kotiäitiyden jälkeen irlantilaisen sosiaalinen työyhteisö onkin ihana tuulahdus ikuisen läpänheiton maasta. Aina saa nauraa, kun työkavereina on stand up -koomikon kyvyt luonnostaan handlaavat irlantilaiset.

Näin myös pikkujouluissa. Ah, pikkujouluissa! Irlantilaiset pikkujoulut ovat sellainen koko toimistoa yhdistävä pläjäys, jonka jälkeen vertaillaan avoimesti pomon kanssa krapulan kestoa ja karmeutta pitkälle seuraavaan viikkoon. Eilen vielä muutama työkaveri ilmoitti huvittuneesti, että nyt alkoi jo vähän helpottamaan. Pomo usein kyselee innokkaasti kuka meni viimeisenä nukkumaan ja kuka aloitti yhteislaulun kello 04.00 ja voittaja saa ihailevan huokauksen: "Jaysus, you're some woman/man!" 

Eräässä entisessä työpaikassani Irlannissa oli tapana lähteä koko osaston voimin ulos joka torstai. Siis ihan jokaikinen torstai, tappiin asti.Perjantaisin sitten krapulatiimi hihitteli keskenään, kuinka hirveä olo kullakin oli ja kuka oli ollut kuinka myöhässä aamulla. Suomessa tämä olisi todennäköisesti ollut irtisanomis/lastensuojelu/poliisiasia. 

Pikkujouluihin kuuluvat olennaisena osana myös erilaiset ilma-instrumentit. Ilmakitaran lisäksi erittäin suosittu on ilmamikrofoni, johon voidaan tanssilattialla lurauttaa bändin säestyksellä pieni yhteislaulu, joista ehdoton ykkönen on tietenkin Shane MacGowanin ja Kirsty McCollin "Fairytale of New York":

http://youtu.be/Pv0hlbWpa1w

Mikäpä sen mukavampaa, kuin herkästi työkaverin silmiin katsoen laulaa hänen olevan "scumbag and maggot, happy Christmas me arse, hope to God it's our last".

Mukavaa joulunalusaikaa kaikille! 

Lyhyesti muutosta, pitkästi työnhausta

Varoitan alkuun, että tämä teksti sisältää valitusta Suomen rekrytointikulttuurista. Niin rakas kuin Suomi minulle onkin, on tässä tullut mietittyä muutamia räikeimpiä epäkohtia suomalaisessa työnhaussa.

Lupasin kirjoittaa takaisinmuuttooni liittyvistä syistä, mutta muut asiat ovat vieneet aikaani yllättävän paljon viime aikoina. On ollut CV:n päivitystä ja muuta pientä pakollista puuhaa, joita olen mielellään lykännyt aina seuraavaan päivään. Ja sitten onkin perjantai, eikä voi/jaksa. Jne.

Minun piti myös saapua tänne Irlantiin myös mielessäni. Kroppaahan on äärimmäisen helppo siirrellä, mieli seuraa sitten ihan omia aikojaan perässä.

No, nyt olen saapunut kokonaan paikalle. Om.

Suomesta muuttoon ei liity mitään kauhean dramaattista tai erityisen mielenkiintoista. Siksikään en ole oikein inspiroitunut siitä kirjoittamaan. Perhesyitä lähinnä, eli meillä oli tilaisuus saada taas koko perhe samaan maahan, kun kummallakin vanhemmalla avautui tilaisuus työskennellä taas Irlannissa. Toki myös koti-ikävä vaikutti asiaan, sillä Irlanti on sekä lasten syntymäkoti että myös monella tapaa oma kotini, jossa olen viettänyt ne kriittiset vuoteni aikuiselämästäni. Ne vuodet, jolloin olen kehittynyt ja kasvanut hiljalleen omaksi itsekseni. 

Viime viikko on mennyt työnhaun merkeissä. Minulla oli jo itseasiassa sote -alan hommia täällä luvassa (rikosrekisteriotteita edelleen odotellessa), mutta päätin ihan hetken mielijohteesta lähettää cv:ni erääseen avoimena olleeseen työpaikkaan aivan eri alalta, josta minulla ei ole edes kokemusta. Se, mikä ilmoituksessa kiinnitti huomioni oli se, että siinä hakijan tärkein ominaisuus oli sekä suomen että englannin kielen natiivitason kielitaito. Muut vaatimukset olivatkin sitten mitä olivat, mutta päätin käyttäytyä kuin mies ja hakea paikkaa sillä perusteella,että täytin kuitenkin 10% vaadituista asioista. En tietenkään odottanut kuulevani sieltä mitään, mutta niin vain se vastaus tuli heti samana päivänä: pääsenkö haastatteluun huomenna. 

Paniikki. Ei jakkupukua, ei mitään siistiä paitaa, ei muita housuja kuin kulahtaneet Liiterin pillifarkut. Ei olisi pitänyt jättää niin paljon tavaraa isän kellariin, mutta myöhäistä itkeä. Iso huivi vanhan paidan päälle, pinkeä tekohymy naamalle ja menoksi. 

Haastattelussa kiinnitin pian huomioni muutamaan mielenkiintoiseen seikkaan, kun olin ensin saanut hermostuneen hikiset kädenpuristukset hoidettua alta pois.

Rekryhenkilön puheesta ymmärsin hyvin nopeasti, että Irlannissa koulutuksen sisällöllä ei ole juurikaan väliä, tärkeintä on vain se, että on joku tutkinto. Kaikkia tutkintoja voi nimittäin soveltaa. Opiskelu itsessään osoittaa vain sen, että hakija on oppimiskykyinen ja suht järjellinen ihminen ja oikea työ opitaan jokatapauksessa vain työtä tekemällä. Firma kyllä kouluttaa sopiviksi katsomansa henkilöt sopiviin tehtäviin.

 

Suomessa puolestaan tuijotetaan kokemukseni mukaan hyvin tiukasti tutkinnon sisältöön, eikä oikein osata nähdä sen sisältämiä mahdollisuuksia. Se, että olen ns. Pilipaliyhteiskuntatieteilijä on osoitus siitä, että tiedän vain pilipaliasioita yhteiskunnasta. Irlantilaiselle HR -pomolle se on taas merkki siitä, että A. Opin asioita ja B. Päässäni liikkuu mahdollisesti jotain. Tätä jotakin voi sitten käyttää erilaisissa tehtävissä firman tarpeiden mukaan, mikä tietenkin on myös työnhakijan etu.

Toinen seikka, minkä huomasin, oli myös Suomen täydellinen vastakohta. Rekryhenkilön mielestä viime vuoden Suomen reissuni oli hieno asia CV:ssäni, jotain, mistä hän jaksoi kysellä hyvin innostuneesti useampaan otteeseen. Myös suomalaiset suosittelijani herättivät mielenkiintoa ja  haastattelijan omien sanojen mukaan ehdottomasti paransivat työnsaantimahdollisuuksiani Irlannissa. Ulkomainen työkokemukseni nähtiin sekä osoituksena joustavuudestani että myös erinomaisena ja positiivisena kokemuksena sinänsä. Paljon ulkomailla matkusteleville irlantilaisille tämä on itsestäänselvyys, sillä moni palaa kotimaahansa esimerkiksi Australiassa tai Yhdysvalloissa vuosia työskenneltyään.

Suomessa puolestaan työhaastatteluissa käydessäni ulkomainen työkokemus ja koulutus koettiin ihan avoimesti taakkana. Siitä siis ihan puhuttiin minun kuulteni ikäänkuin ongelmallisena asiana työllistymiseni kannalta, mikä on jotain aivan ja totaalisen käsittämätöntä. En ole valitettavasti yksin kokemukseni kanssa,sillä ulkosuomalaisten keskusteluryhmissä tämä aihe nousee pinnalle yhä uudestaan ja uudestaan, mikä on jotenkin niin surullisen ankeaa. Nyt herätys, Suomi. Yhä useampi opiskelee ja työskentelee ulkomailla ja voin käsi sydämellä sanoa, että ulkomailta hankittu kokemus, oli se mitä tahansa, on erinomaisen kasvattava kaikin puolin. Miksi kaikki tämä potentiaali haaskataan työkkärin kansioihin, kun Suomessa nimenomaan tarvitaan nyt radikaaleja toimenpiteitä talouden nousuun saattamiseksi? Ulkomailla työskennelleillä on usein hyödyllisiä kontakteja, tuoretta kielitaitoa ja uskallusta uusien asioiden ja toimintatapojen kokeilemiseen. Käyttäkää niitä, hyödyntäkää, pistäkää ne hyvään tarkoitukseen.

Viimeisenä, muttei vähäisempänä mainitsen ikärasismin. 

Minä täytin viime huhtikuussa pyöreät neljäkymmentä vuotta. Suomalaiselle ystävälleni sanottiin samassa iässä viime keväänä eräässä pääkaupungin työkkärissä, että tuossa iässä työllistyminen on jo todella haastavaa. 

Mitä. Hoomoilainen. Sanokaa nyt, ettei tämä voi olla totta.

Irlantilainen Rekryhenkilö sanoi minulle, kuinka ihanneikä neljäkymmentä onkaan. On elämänkokemusta, mutta työvuosia on edessä vielä huomattavasti enemmän kuin takana. Lapsista ei toki saa lain mukaan mainita mitään, mutta rivien välistä voi lukea sen, että kouluikäiset lapset katsotaan ilman muuta bonukseksi työnhakutilanteessa. Kotiäitikulttuuri-Irlannissa neljäkymmentä onkin usein juuri se ikä, jolloin vuosikausia kotona olleet äidit lähtevät vihdoin luomaan omaa uraa, jos se heitä kiinnostaa. Tässä iässä minun on siis todennäköisesti parempi pysyä täällä.

Eeppinen takapihani

Paras arvosanani historiassa oli aikoinaan 9. Opettelin kiltisti Pähkinäsaaret ja välirauhat, mutta en koskaan oikein innostunut kyseisestä kouluaineesta sen kummemmin. Ulkoluin vain vuosiluvut ja sodat, kuten kunnon hikarin kuuluukin.

Kun muutin ensimmäistä kertaa Kinsaleen vuonna 2005, minulle kävi hyvin pian selväksi se, että täällä historia on läsnä koko ajan. Aina ja kaikkialla. Rakennuksissa, kapeissa kaduissa, ihmisten puheissa. Täällä on ollut asutusta jo tuhansien vuosien ajan ja jokainen sukupolvi on lisännyt oman kerroksensa Kinsalen kakkuun. Nämä kerrokset tuppaavat olemaan traagisia ja verisiä: tuolla pellolla on taisteltu niin, että veri on virrannut puroissa, tuolla meressä lepää saksalaisen sukellusveneen upottama RMS Lusitania, tuonne on haudattu vuonna 1776 16 -vuotiaana synnytykseen kuollut tyttö, tuossa englantilaiset ampuivat Espanjan Armadaa päreiksi. 

1600 -luvulla Kinsale oli tunnettu myös merirosvoistaan, joiden irtihakatut päät ripustettiin sataman suulle varoitukseksi muille merten kovanaamoille. Eräs pahamaineisimmista oli nainen nimeltään Anne Bonny, joka rötösteli ja ryösteli pitkin Karibianmerta, lopettaakseen aina muutamaksi kuukaudeksi pitääkseen lyhyen äitiysloman.

Nyt eivät pauku enää tykit taikka mestauskirveet, vaan purjehduskilpailuiden lähtölaukaukset.

Kun kävelen, yritän parhaani mukaan aistia menneiden sukupolvien elämää. Kosken seiniin, haistelen tuulta, katselen horisonttiin.

Millainen oli se 16 -vuotiaana kuollut tyttö? Mitä hän toivoi, saiko toivomansa? Kävelikö hän tässä, matkalla voimarkkinoille tai satamaan katsomaan, kun kauppalaivat purkivat kiinalaisia silkkejä ja marokkolaisia mausteita uumenistaan? 

Hänen hautakivensä on yksi hautausmaan suurimmista, oliko hän rikkaan perheen tytär? Nimestä ei saa enää selvää, vain jo kauan sitten kuolleiden käsien kiveen hakkaama viesti. "here lyeth...died of childbirth aged 16...1776. May God and his saints bless her soul."

Mietin, jäikö lapsi henkiin. Onko joku teini-ikäisistä naapureistani kenties hänen jälkeläisensä, joka kävelee näitä samoja kapeita kujia älypuhelin kädessään ja koulupuku päällään.

Naapurustoni vaikuttavin nähtävyys on 1600 -luvulla rakennettu Charles Fort, jonka englantilaiset rakensivat suojaamaan tärkeää kauppasatamaa espanjalaisten hyökkäyksiltä. Täällä elää myös Kinsalen kuuluisin kummitus, White Lady, jonka traagisen kohtalon kerron huomenna, pian koittavan Halloweenin kunniaksi. Huu.

Jotkut halaavat puita, minä lääpin 1600 -luvun linnoituksia.

Tämä ikivanha hautausmaa on mielenkiintoinen sumuisena iltana, kun Old Headin majakka luo kelmeän valokeilansa hautojen lomaan. Suosittelen vierailua etenkin Halloweenin aattona.

Vanhimmat hautakivet ovat niin pahoin merituulen ja sateen kuluttamia, ettei niitä enää pysty lukemaan. Monista on jäljellä vain pieni kiventynkä korkeassa heinikossa. Suurin osa 1700-1800 -lukujen hautakivistä ovat kuitenkin edelleen kohtuullisen hyvin säilyneitä, kuten tämä Flemingien suvun hauta. Jäin miettimään tuota sukunimeä ja sen historiaa. Eihän se Suomessakaan tuntematon ole, muinainen saksilainen nimi. 

Kinsale oli kansainvälinen kaupan keskus jo satoja vuosia sitten ja ihmisiä tuli ja meni, oli ranskalaista, hollantilaista, espanjalaista ja muinoin jopa viikinkejä. Nyt samat kansalaisuudet valloittavat kaupunkia, tai ainakin sen nuorten miesten sydämiä, au paireina.

Törmäsin myös retkilläni tähän pyhään lähteeseen nimeltään Trinity Well. 

Lähde on todennäköisesti peräisin jo kelttien ajalta, mutta kristinuskon saapumisen myötä näitä vanhoja pakanapyhättöjä nimettiin uudelleen kristillisin nimin. Pysähdyin hetkeksi ja koskin sormenpäilläni jääkylmää, hiljalleen pulppuavaa lähdevettä. Paikka on hiljainen ja kaunis, aivan vanhan hautausmaan vieressä. Vedessä kimalsi muutama kolikko, ihmisten rukouksia ja toiveita.

Kotiinpäin kävellessäni poimin muutaman karhunvatukan, joita kasvaa joka tien pientareella tuhansia ja taas tuhansia. Niiden aika alkaa jo olla ohi, mutta löysin vielä muutaman makean ja mehukkaan marjan. 

Kävelin hakemaan lapset koulusta. Koulun seinässä on laatta ja vuosiluku: 1847. Vanha sekin.

Isoveli

Olen tässä viimeisen parin viikon aikana joutunut jälleen kasvokkain kulttuurierojen kanssa, mikä on ollut outo tunne pitkään ulkomailla asuneelle. Olin jo ehtinyt viidessätoista vuodessa tottumaan irlantilaisen elämänmenoon, kunnes taas yhtäkkiä pääsinkin eturivin paikalle tarkkailemaan sekä suomalaista että irlantilaista meininkiä ihan tuoreeltaan.

Moni muukin ulkosuomalainen todennäköisesti tuntee itsensä ikäänkuin kulttuuriantropologiksi vieraan, kummallisen ja mielenkiintoisen heimon keskuudessa. Sisällä, mutta ainakin pikkuisen pihalla. Olen kirjoittanut tästä jo aikaisemminkin, mutta minulle todella kirkastui tässä viimeisen vuoden aikana se, miten monissa asioissa Irlanti ja Suomi ovat toistensa täydellisiä vastakohtia. Usein tuntuu siltä, että ne asiat, jotka Suomessa toimivat erinomaisesti, ovat Irlannissa aivan lapsenkengissään, ja päinvastoin.

Otetaan esimerkkinä vaikkapa suhtautuminen valtioon ja erilaisiin yhteiskunnallisiin auktoriteetteihin. 

Irlannissa on juuri nyt käynnissä vesimittareiden asennus, jotta äskettäin perustettu valtion omistama vesiyhtiö pääsee laskuttamaan kansalaisia veden käytöstä. Tähän saakka vedestä on maksettu veroina, jotka eivät kuitenkaan alene lainkaan uuden systeemin myötä. Eli tästähän seuraa luonnollisesti sotatila hiljaisen purinan ja marinan muodossa. Facebookin uutisvirta on täynnä valitusta ja vaikerrusta ja ehdotuksia mittareiden asentamisen pysäyttämiseksi. Kaikki vannovat, etteivät missään nimessä suostu maksamaan "palvelusta", josta jo laskutetaan verojen muodossa. Oletetaan, että kaikessa on aina takana jokin viranomaisten salamyhkäinen juoni, jolla päästään mahdollisimman tehokkaasti pissimään kansalaista silmään.

Tämän seurauksena se, mikä irlantilaisia pelottaa vesilaskussa eniten on sosiaaliturvatunnuksen eli PPS -numeron luovuttaminen vesiyhtiölle. Uhkakuvat Big Brother -vesikorporaation häikäilemättömästä kansalaisten henkilökohtaisten tietojen hyväksikäytöstä nousevat uutisotsikoihin saakka. Eihän noin henkilökohtaista informaatiota saa missään nimessä luovuttaa kasvottoman valtion viraston epäluotettaviin käsiin! Ei heihin voi luottaa!

Suomessa henkilötunnus annetaan kuin automaatista ikään, oli kyse sitten kirjastokortista, terveyskeskuksesta tai veroilmoituksesta. Suomalainen luottaa valtioon ja virkamieheen, eikä kyseenalaista koko yhteiskunnan kattavaa tietopankkia kansalaisistaan. 

Irlannissa puolestaan PPS -numeroani ei tiedä lääkärini, ei apteekkari, ei poliisi, eikä varsinkaan kirjastonhoitaja. Täällä ei sellaista infoa jaeta noin vaan ympäriinsä, koska valtio ja erilaiset viranomaiset katsotaan lähtökohtaisesti epäilyttäviksi instituutioiksi, jotka odottavat silmät kiiluen tilaisuutta päästä lypsämään kansalaisten kovalla työllä ansaitut pennoset. Valtio on sellainen kärttyinen Roope Ankka, joka rahakirstun päällä istuessaan hykertelee hyytävästi kolikkojen kilahdellessa kassaan. 

Tästä seuraa se, että myös kansalaisen on vaikeaa järjestellä asioitaan, koska eri virastot eivät jaa juuri mitään tietoja keskenään. Esimerkiksi rikosrekisteriotteen saaminen on koominen prosessi, jota juuri nyt käyn itse parhaillani läpi. 

Tarvitsen siis rikosrekisteriotteen sekä Suomesta että Irlannista uutta työpaikkaani varten. Suomesta sen saa nettilomakkeella, johon laitan henkilötunnukseni. Lomake tulla tupsahtaa suomalaisen tehokkaasti postiluukustani viikossa. Homma selvä.

Irlannissa puolestaan pääsin täyttämään lomaketta, joka on... No, hyvin irlantilainen. Lomakkeeseen on täytettävä jokaikinen osoite, jossa olen Irlannissa asunut. Tarkka osoite. Tämän jälkeen työnantaja lähettää lomakkeen rikosrekisteriotteita käsittelevään toimistoon. Tästä toimistosta sitten poliisi soittelee  antamieni osoitteiden perusteella paikallisille poliisiasemille ja kyselee, josko se-ja-se olisi siellä joskus jotain rikollista toimintaa harjoittanut. Siis jos olen asunut esimerkiksi kuudessa eri osoitteessa, soittaa poliisi kuudelle eri asemalle kyselläkseen tietoja minusta.

Erinomaista työllistämistä ainakin, jos ei muuta. 

Täällä nyt sitten odottelen, että saan tämän Garda Clearancen, jotta pääsen aloittelemaan uudessa työpaikassani. Siihen voi mennä jopa kaksi kuukautta, näin minua varoitettiin. 

Mutta eipähän valvo isoveli ainakaan.

Achtung

Ensimmäinen asia, josta oikeasti tajusin olevani taas Irlannissa, oli ihoni.

Suomessa kummallisen, atooppisen kuiva nahkani tuntuikin yhtäkkiä joustavalta ja kosteutetulta jo ennen kuin olin ensimmäisenä paluuaamunani silmiäni avannut. Hyvästi, Aqualan! So long, Humektan! Tervehdys, Irlannin kostea meri-ilmasto, joka hellii kuivaihoista ja veetuttaa suunnattomasti sellaisia, joiden hiuksilla on taipumusta käkkäröityä mitä mielenkiintoisimmille rinkuloille.

Epäreilua siis ihan kaikille irlantilaisille paksuine kiharapilvineen. Tiedän olevani ainoa koko naapurustossa, joka EI omista suoristusrautaa. Koska kostea ilma pakottaa hiukset luontaiseen kuosiinsa, minulla ne ovat aina piikkisuorat, latteat ja liukkaat, papintyttären keskijakauksella. Juuri sellaiset, joista naapurin Siobhan kateellisena haaveilee minun vilkuillessani vihreänä hänen upeaa, villiä, paksua ja pikimustaa kuontaloaan. Ei voi voittaa.

Toinen asia oli ovikello. 

Viisi minuuttia, ja leikkihuone oli täynnä pieniä ihmisiä. Ei puhettakaan siitä, että annettaisiin naapurille muuttorauha. Tai yhtään mikään rauha, koska pakko on tulla heti tarkkailemaan paluumuuttajia luonnollisessa ympäristössään. "Miten kauan te olitte poissa? Onko teillä suklaata? Tulitteko eilen illalla? Onko teillä keksejä? Saanko ottaa kaapista keksejä? Tuleeko nuo takaisin meidän luokalle? Mitä suklaata tää on? Kiva, että tulitte takas! Lähdettekö te taas pois? Saako teille tulla leikkimään aina koulun jälkeen?" Irlantilainen on aina siellä, missä on jotain äksöniä. Varsinkin lapset.

Minä poistuin ja pakenin Lidlin rauhalliseen maailmaan, joka on aina turvallisen sama kaikkialla. Kun astun Kinsalen Lidliin, se voisi olla yhtäaikaa sekä Tikkurilassa että Vuosaaressa että Carrigalinessa. Sama hyllyjärjestys, samat suklaat, samat hollantilaiset juustot, vesipullot, murot, pastat. Lidl tuo kuivakan, ennustettavan saksalaisen järjestyksen sinne, missä on kaoottinen mieli ja liikaa ajateltavaa. Aivojen Merkel.

Miten kauan me olimme poissa, kysyi joku lapsi. 

Vuoden. Miljoona vuotta. Ei päivääkään.

Kalenterissa vuoden, mielessäni miljoona vuotta. Toisaalta ei päivääkään. Kakkoskierroksen paluumuutto on nimittäin hullun hommaa. Tai lapsen, jonka aikakäsitys ei ole lineaarinen, vaan perustuu aina nykyhetkeen ja kokemukseen, jotka vaan kiertävät kehää. Lähtö on aina kamalaa, byää, ikävä, saapuminen on ihanaa. On ihan sama, mistä lähdetään ja mihin mennään ja kauanko missään ollaan oltu. On elettävä nykyhetkessä.

Jos ulkosuomalaisen identiteetti on joskus hukassa, on se paluumuuttajalla vielä enemmän hukassa. Entä tuplapaluumuuttajan? Olen lähtenyt Suomesta kahdesti ja saapunut Irlantiin kahdesti. Molemmilla kerroilla on työjutuilla ollut osuutta asiaan, mutta työkuvioita ja muita käytännön syitä paluumuuttooni avaan seuraavassa postauksessani, nyt on pakko hetki pohdiskella tunnepuolta.

Kesälomaillessamme täällä heinäkuussa puristin viimeisenä lomapäivänäni nyrkkiini ylläkuvatun West Corkin hiekkarannan kullanvaaleaa hiekkaa ja minua itketti. Sydämeni irlantilainen osa soitti haikeaa tinapilliä ja halusi jäädä kotimaahansa. Suomalainen osa odotti paluuta Suomen kauneimpaan suveen, mikä olikin aikamoisen upea tänä vuonna. Loppuheinäkuu oli pelkkää uimarantaa, järveä, merta, saunaa, laituria, terassia, makkaraa nuotiolla tähtien valossa. Täydellistä suomalaisuutta kaikkine tykötarpeineen. Tietenkin lähtö sieltä oli järjettömän vaikeaa ja haikeaa, kun Suomi antoi kaikkein kauneintaan taas kerran.

Suosittelenkin kaikenlaisia lähtöjä mielummin sateessa, pimeässä ja huonolla tuulella.

Ennen Suomeen muuttoani tunsin olevani kahden maan lapsi, jakautunut keskeltä siististi kahtia. 

Nyt tunnen tuon tunteen tuhatkertaisena, mielessäni muutakin kuin pelkkä loma Suomessa. Nyt meillä oli kokonainen elämä siellä laskuineen, kouluineen, työpaikkoineen, vakio tv-ohjelmineen, iltapäiväkerhoineen. Meillä oli kokemus arjesta, ei vain juhlasta. Nyt en ole enää siististi jakautunut, vaan Fiskarsin kirveellä poikkaistu. Ajatukset alkavat vasta pikkuhiljaa jäsentymään päässäni: mikä minä nyt olen? Kuinka voin kuvata kokemuksia, tunteita, paikkoja, ajatuksia, joita koimme viimeisen vuoden ajan? Mihin ja miten järjestäisin ne kaikki? 

Nyt kuitenkin seuraan poikani esimerkkiä hetkessä elämisestä ja haen kaapista Lidlin keksin. Palaan pian.

Paluu Tulevaisuuteen

Itsekin asiasta hyvin yllättyneenä heräsin tässä eräänä alkusyksyisenä aamuna taas Irlannissa. 

Vihreys iski tajuntaani ja olin kotona taas.

Se, miten me tänne takaisin päädyimme onkin pitempi tarina, johon palaan pian. Nyt hetken istun ja ihmettelen tätä ihmisen koheltamista ja elämänpituista seikkailua, jotta pysyisin itse menossa mukana. Parasta mindfulnessia sekavia tilanteita varten on tietenkin Irlannin jylhä kauneus, joka yllättää melkein joka kulman takana:

 

Jos ei ajatus selkene, niin johan on.

I'll be back. Oli jo sen verran ikävä omaa blogiani, että tämäkin lyhyt postaus on minulle pieni kotiinpaluu.

Maa muistojen

Jari Sillanpää. Ei mitään hajua. Joku iskelmähemmo. Mutta huomenna olisi Siltsun konsertti rakkaiden lapsuudenystävieni seurassa.

Tajusin juuri, että minulla on hyvin vähän muistoja Suomesta, koska olen elänyt aikuiselämäni Irlannissa. Olen ihan pihalla. Kun ystävilläni on kertynyt näitä Merkityksellisiä Biisejä viimeisen viidentoista vuoden ajalta, ovat samaiset biisit minulle vain hissijatsia. Kun yritän juutuubettaa ystävilleni minun elämäni soundtrackiä, saan vastaukseksi lähinnä tyhjiä, kohteliaita katseita. Kohteliaisuudesta silti pisteet. Ystävyys on lopulta jatkuvaa ymmärryksen kuminauhan venyttämistä.

Mutta venyyhän se, puolin ja toisin. 

Tuo ihanainen ystävien ryhmittymä, joista jokainen on päätynyt erinäisten vaiheiden kautta taas kerran neliyhteyteensä, on kestänyt vuosikausien erot, eikä helpolla hajoa. Heidän vuokseen menen ihan mihin tahansa konserttiin. Ihan mihin tahansa. Kirjoitetaan tässä nyt yhdessä uutta sountrackiä taas kerran. 

He ovat nähneet permikseni, järkyttävät poikaystäväni, elämänteinituskani ja dingohuivini. He antoivat minulle liian pienet lenkkarinsa, kun Ruisrockissa vuonna 1992 joku angstinen Pera Salosta veti minua turpaan Bon Jovin eturivissä ja hukkasin väkijoukon jalkoihin talloutuessani koko maallisen omaisuuteni.  Nuo 90 -luvun enkelini, jotka näkivät minut, ihan vaan minut, permikseni ja passiivis-aggressiivisen nörttiyteni alla. 

Juuri tällaisten ihmisten vuoksi sekä jääminen, että lähteminen mistä ja mihin tahansa on järkyttävän vaikeaa. Näitä ihmisiä löysin myös Irlannista, näitä nykyajan Jeesuksia ja samarialaisia, jotka eivät edes huomaa omaa kauneuttaan.

Tänään taas ihmettelin, mitä ihmettä oikein tapahtui. Miten nopeasti kaikki muuttui taas. Sekunnin ajan nimittäin etsin takkaani, johon heittää käytetty nenäliina. 

Takka jäi Irlantiin. Kuten myös niin moni rakas.

Sylvian joululaulun heviversiota kuunnellessani (Juutubettakaa. Oikeasti. Suomi.) mietin, että se sirkuttaja olisi voinut olla ihan onnellinenkin häkissään. Tietämätön.

Mutta avoin ovi on avoin ovi, ja siitähän mennään, eikä meinata. Elämän moottoritie on kuuma ja sisko ei tahtonut jäädä. 

No, ainakin olen elänyt, kokenut ja kokenut vielä kerran. 

Kahta en vaihda. Toinen on Irlanti ja toinen on Suomi.

Palikoita

Ihan turha keksiä mitään tekosyitä, koska oikeasti en ole vain jaksanut/viitsinyt blogata. Ja mitä kauemmin aikaa on edellisestä kyhäelmästä, sitä korkeampi kynnys.

Ehkä elämä on ollut jotenkin niin yhtäaikaisen asettunutta ja kiireistä, että. Sitä arkea. 

Mutta myös uuden asuinympäristöni tutkimista avoimin silmin:

Pari kilsaa Helsinki-Vantaalta löytyy koskia ja peltomaisemaa. Tätä minä Suomessa rakastan: cityelämää ja pöndeä ihan sulassa sovussa vierekkäin. 

Koska asun stadissa (Vantaalla, mutta) on omatuntoni käskenyt minua nauttimaan myös kulttuuritarjonnasta, koska sitä kerran on. Kaupunkilaisenhan kuuluu sivistää itseään ja olla ajantasainen, koska sillä saa henkistä pääomaa korvaamaan itse pääoman puutetta.

Mikä tämä on? Spielbergin joku ylijäämä? En tiedä, mutta se on kulttuuria, koska se on Kiasmassa ja se on iso:

Kukahan nuokin Legot joutuu siivoamaan?

Tuohan esittää jotain. Tajusin tämän.

Kiasmasta jäi kaiken vitsailun jälkeen loppujen lopuksi erinomaisen hieno fiilis. Ei siellä mitään pidä tajutakaan, olla vaan. Katsella. Välillä jopa kosketellakin. Ja antaa teosten tulla jälkeenpäin uniinkin kummittelemaan ja alitajunnan aaltoja nostattelemaan. Olen nyt kulttuurihenkilöitä, dahlings.

Citymarketin kurpitsa haisee muuten sisältä ihan yhtä kaamealle kuin Supervalunkin. Tässä omat, ehkä aika syvällä piilevät, kuvanveistäjän kykyni olivat koetuksella. Huu. Nyt jouluvaloja ripustamaan. Ehkä alan naapuruston migreenilaukaisemeksi ja koristelen partsin tyypilliseen irkkutyyliin, eli mahdollisimman paljon vilkkuvia värivaloja mahdollisimman pienessä tilassa mahdollisimman muovisen näköisinä. Hyvää pikkujoulukautta kaikille!

Syksy Vantaalla

Laitan nyt vain muutaman kuvan tanne ja kirjoitan lisaa myohemmin. Uudessa ipadissa ei ole skandeja (irlannista tuotettu), joten teksti nayttaa ulcosuomalaiselta pahimmillaan.

Tama ruska vaan on niin taivaallista. Sita oli ikava.

Elämää hetkessä

Syksy Irlannissa ei ole koskaan ollut lempivuodenaikojeni joukossa, joten on mukavaa muistaa, miten kaunis suomalainen syksy parhaimmillaan onkaan. Siitä on yli kymmenen vuotta, kun viimeksi sain nähdä näin upeita ruskan sävyjä missään. Leudossa Irlannissa puut eivät nimittäin muutu yhtä loistavan värisiksi kuin hallaöisessä Suomessa.

Ikävöin edelleen monia asioita "omasta" (=pankin) kodistani Kinsalessa, mutta muistan myös homeen seinällä, työttömyyden ja masentavan lamailmapiirin. Olenkin nyt oppinut ihan vaan nauttimaan hetkestä, elämään kliseen mukaisesti päivän kerrallaan. Pysähtymään kauniin maiseman ääreen nautiskelemaan ja iloitsemaan helposta elämästä toimivassa, suomalaisessa järjestelmässä. Jos pitää tehdä jotain, sen voi aina tehdä netin kautta. Ihan kaiken. 

Rakastan myös kuljeskella rakkaassa stadissani, meren äärellä ja tutuissa kortteleissa. Helsinki on kaunis, todella kaunis. Ensi viikolla minulla on keskellä viikkoa ylimääräinen vapaapäivä, jonka aion viettää ihan vaan keskustassa pyörien ja kahviloissa istuen. Taidan ostaa jonkun suomalaisen kirjailijan tuotoksen ja  nauttia siitä korvapuustin kera, ehkä näillä ilmoilla jopa katuterassilla kaffitellen.

Lapset viihtyvät edelleen erinomaisesti uudessa koulussaan ja uusien kavereiden kanssa. Ainoa, mikä tökkii ja on vaikeaa on suomen kielen opiskelu, mutta sekin on pikkuhiljaa lähtenyt joten kuten käyntiin. Suomalaiset sanahirviöt pelottavat juuri lukemaan oppinutta lasta pituudellaan ja Ä:t ja A:t menevät vielä senoissa sakaisin. Läksyjä on suunnilleen saman verran kuin Irlannissakin ja koulupäivän pituus on myös neljäsluokkalaisella suurinpiirteiden tasoissa. Ekaluokkalaisen päivä puolestaan jatkuu ip- kerhossa, jonne onkin järkätty vaikka mitä: taidekerho, urheilukerho, kokkikerho, kuoro, käsityökerho... I am impressed.

Tulipa tässä käytyä myös pienellä Tallinnan reissulla suomalaista viinarallia todistamassa ja buffettia mättämässä. Tallinnan satamaan jäikin muutama örisijä, joilta kiellettiin pääsy takaisin laivaan, lapsiperheiden suureksi helpotukseksi. Muuten porukka oli siistiä ja nautiskeli vain muutaman oluen tai viinin, vähän niinkuin irlantilaiseen tyyliin. Mukavaa oli.

Saaristomaisemat olivat aurinkoisessa säässä aivan upeita:

Tallinna oli paremman näköinen ja jotenkin siistimpi kaikin puolin verrattuna edelliseen vierailuuni yli kymmenen vuotta sitten:

Vana Tallinn kahvia, nam! :-)

Säästää ja syödä

Seitsemää sorttia pöytään ja sukulaistytön synttäreitä juhlimaan. Niin vähän aikaa ja niin monta kakkua. Kaikkia  ei ehdi eikä pysty maistamaan. 

Olisiko juustokakku kuitenkin ollut parempi valinta kakkulautaselleni kuin marjamoussekakku? Ähky. Ei pysty. Pakko valita jompikumpi. 

Toinen sukulaistyttöni saikin herkkupöydän alla muhevat räkäitkupotkarit: "mutku mä haluuuuuuuun noita kaikkia! Ja sit lisää kans! Ja keksejä ja sipsejä myös!"

Oiva aasinsilta: mitä siis menetän Suomessa ollessani? Mitä hienoja kokemuksia, ystäviä, maisemia, mahdollisuuksia jää pois elämäni käsikikirjoituksesta? Miksi en voi saada kaikkea, mitä haluaisin, byähh, mäyhhhh. Haluan kaikki elämän kakut, mielellään yhtäaikaa.

Aivoni ovat viime aikoina tehneet minulle omituisia tepposia päivittäin. Näen nimittäin muka koko ajan tuttuja kasvoja ympärilläni: tuossahan tulee selvästi muusikko-Mike pyörällä vastaan. Aha, ei tullutkaan, vaan joku ventovieras. Mutta tuolla on naapurin Mary ja sen auto! Moi! Hei moi! Tai sitten ei. 

Usein tuntuu siltä, etten enää tunne itseäni ja identiteettini on tietyllä tavalla hukassa. Haen paikkaani kaikkialla, kotona ja yhteiskunnassa, kuin kohta neljäkymmenvuotias teini. Käteni hamuaa uunihanskaa oikealta, kun se tässä asunnossa onkin vasemmalla. Tunnen itseni poliitikoksi.

Kaikki tunteeni ovat nyt suuria ja erittäin vastakohtaisia: ilo on suunnatonta, vitutus eeppistä. Yhtäaikaa. Tunnen suurta surua ja ikävää sekä lämmittävää riemua ja kiitollisuutta ihan päivittäin. Stressaavaa, mutta mielenkiintoista. 

 

Ventovieraiden kasvojen piirteistä haen tuttua ja turvallista mennyttä ilman riskinottoa tai epävarmuutta. Kokonainen elämä on jäänyt toiseen maahan ja prosessia on varmaan käytävä läpi vielä jonkin aikaa, ennenkuin tunteet selkiytyvät. Tämä elämä on nyt yhtäaikaa sekä tuttua että vierasta kulttuuria ja haen tässä omaa pientä paikkaani, omalla tavallani.

Koko ajan olen edelleen irlantilaistyyliin täysvalmiudessa tervehtimään, vaikka ketään tervehdittäviä ei ole. Tuttuja näkyy kyllä paljon, mutta vain sovittuina aikoina ja sovituissa paikoissa, mutta muuten olen itsekin vain yksi naama satojentuhansien toisilleen vieraiden joukossa. Mikä toisaalta vapauttava ja toisaalta äärimmäisen orpo tunne jatkuvaan sosiaaliseen kanssakäymiseen ja small talkiin tottuneena ja myös osittain niihin lopen, lopen kyllästyneenä. No, siis enimmäkseen vapauttava tunne, se on myönnettävä. Sydämeni on aina ollut kaupunkilaisen sydän, joka nauttii suunnattomasti monimuotoisuudesta sen kaikessa monimuotoisuudessaan: täällä saan olla ihan kuka vaan olenkin. Pihalla oleva paluumuuttaja, hieman ulkopuolinen vieläkin joissakin asioissa, blondi, tummapaahtoisen kahvin ystävä, haistakaa Juhla Mokka! 

Kunhan vain noudatan sorsanruokintakieltoa, olen ajoissa kaikkialla ja kierrätän roskat oikeaoppisesti, pärjään kyllä. Nimittäin se kaikista luotettavin oikean ja väärän mittari, eli sisäinen vaistoni, kiljuu edelleen onnesta paluumuuton vuoksi. Näin vaan kuuluu nyt elämän olla. Marjamoussea.

Syksykö?

Töissä ja sinne matkalla bongattuja asioita:

Ilmat edelleen aivan mahtavat ja kaunista katsottavaa riittää.

Harmittaa, kun tämä bloggaaminen on vähän jäänyt hetkeksi taka-alalle, mutta nyt olen saanut arjen pyörimään sen verran tehokkaasti, että on taas enemmän aikaa näille omille jutuillekin. 

Tämä on tänään tällainen pikapostaus vain, viikonloppuna aion panostaa ja pulauttaa mielestäni kaiken, mitä olen kokenut ja ajatellut täällä olemisesta, muutosta ja sopeutumisesta. Nyt siis kuitenkin vain muutama kuva ja syysfiilis täältä Vantaalta:

Sorsalammen sorsaparkoja ei tietenkään saa ruokkia, koska sääntö.

Pääsin työni puolesta käymään Yhdysvaltojen suurlähetystössä ja sain tuoda puhelimen kameroineen sisään. Otin merimaisemakuvan kattorerassilta, sisällä en olisi kyllä uskaltanut kuvata mitään. 

Satoa. Nam. 

Elämä tuntuu edelleen jotenkin oikealta täällä. Että tämä oli tarkoitettu nyt näin. Tulevaisuudessa sitten mietitään uudestaan, on ihanaa pitää asia sillä tavalla vielä auki, että on vaihtoehtoja ja tietynlainen reissunaisen vapaus. Maailma on kuitenkin pieni paikka loppujen lopuksi. 

Mutta palaan asiaan viikonloppuna! :-)

Pupuna

Tämä työssäkäynti on siitä kummallista, että aikaa jää huomattavasti vähemmän kaikenlaiseen haahuiluun, kuten esimerkiksi bloggaamiseen. Elämän rytmi on muuttunut yhtäkkiä nopeammaksi ja päivät ja viikot kuluvat kuin lentäen. Verrattuna Kinsalen hitauteen, Suomessa aika kulkee kuin pieni citykani.

Syksyn ensi merkit ovat ilmassa: koivuissa näkyy jo keltaista ja aamuisin on kylmä. Ilma on silti ollut aivan upea lähes joka päivä
ja työmatkapyöräilykin on alkanut sujumaan ilman jäätäviä kramppeja pakaroissa, kuten alussa. Olen edelleen täysin ja totaalisesti rakastunut pyörääni ja tähän pyöräilykulttuuriin täällä. Tuuli tukassa ja hiki ylähuulella viiletän kylmän viileästi ohi kehällä seisovien autojonojen. Hah. Olisitte tekin jättäneet autonne kotiin, njähhähhää. Katsokaa takaheijastintani ruuhkaan hajotessanne, muahh. Aaahhahhah.

Ehkä jo ensi viikolla pystyn jopa kävelemään hissille saakka, ilman että reisilihakseni leviävät rappukäytävään rasitusvapinoissaan.

Pääkaupunkiseudulla työmatkamaisemat näyttävät tällaisilta:

Ei hassumpaa. Erilaista kuin Irlannin rannikolla, mutta silti herkän kaunista.

Pohjantähden alla

Paluumuuton plussia ja miinuksia:

+
-Kaikki toimii. No, melkein kaikki. Tästä lisää miinuksissa. Mutta jos valitatte terveydenhuoltojärjestelmästä ja lääkärijonoista, kokeilkaa Irlantia. Epic fail, kuten varhaisteinini kommentoisi.

-Teknologia. Mikä onkaan tämä maaginen rouva nimeltään Wilma, jonka informoi minua kaikesta lasten kouluun liittyvästä. Ei lippuja, lappuja tai läpysköjä. Wilma huolehtii. Wilma informoi. Wilma toimii.

-Nettipankki. Joka toimii.

-Päivähoitojärjestelmä. Joka toimii.

-Iltapäiväkerho. Joka maksaa keskimäärin 4 euroa per päivä, mukaanlukien välipalan. Lisänä ilmaisia kerhoja, esimerkiksi, kokkikerho, käsityökerho ja taidekerho. Olen sanaton tämän tehokkuuden alttarin edessä.

-Koulurakennus ja koko koulusysteemi. Lasia, hienoa arkkitehtuuria, isot luokkahuoneet. Kirjasto. Musiikkiluokka. Veistoluokka. Käsityöluokka. Oikeita seiniä, ei homeisia parakkeja, joihin on ahdettu 35 hilluvaa 5-vuotiasta. Ilmaiset koulukirjat. Kouluruoka.
Pinaattiletut.

-Pyörätiet. Jotka eivät lopu keskellä tietä sadan metrin jälkeen. Jotka ovat tasaisia. Jotka ovat merkittyjä. Jotka menevät joka paikkaan. Ihan joka paikkaan.
Tunnenkin nyt pyörääni kohtaan samanlaista lämpöä kuin esimerkiksi Hugh Jackmania Wolverinen asussa. Rrrrrrrrr. Rauh. Pyöräni, sinä luja ja luotettava seikkailijaystäväni. Ihana.

-Ystävälliset kassatyöntekijat ja tehokas asiakaspalvelu. Mielenkiintoista, mutta olen saanut Suomessa ystävällisempää palvelua kuin supersosiaalisessa Irlannissa.

-Julkinen liikenne. Ei tarvitse perustella.

-Se, että on töitä. Mielenkiintoisia töitä. Asiansa osaavia ihmisiä ja haasteita.

Sitten:

-

-KELA. Ei jumalauta. MIKÄ siellä kestää? Mikä? Oikeasti, mikä?

-Zombivallankumous Prismassa. Outoja, kalpeita, roikkoposkisia henkilöitä tulee vastaan kahvihyllyllä. Tyhjine katseineen ne lappaavat tarjousjuhlamokkaa ja presidenttiä kärryynsä ja...vaan jotenkin seisovat siinä. Tyhjinä kuorina. Ikäänkuin kanssaihmisiä ei olisi olemassakaan. Ei mitään reaktioita, vaikka pommi räjähtäisi siellä presidenttipaketissa. Silmissä ikuinen orpo katse lapsen eksyneen.
Samat ihmiset julkisissa kulkuvälineissä räpläävät älypuhelimiaan. Tyhjine kasvoineen. Ulkokuori paksuuntuneena ulkomaailmaa ja muita ihmisiä vastaan: eihän niitä ole olemassakaan, ennenkuin ne on pakko huomata. Ja silloin vituttaa. Toi mummo/vauva/sosiaalinen henkilö keskeytti mun mielettömän tärkeän instagrammaamisen elämänsä äänillään ja pilasi mun tehokkaan ja ihanan itsekeskeisen päiväni. Hyi sitä.


Tähän lasi viiniä. Ahhh. Alkosta, joka on kiinni sunnuntaisin, jotta kansan paheiden kontrollin illuusio säilyisi eheänä. Vapaus tappaa hitaasti kirroosiin.


Olin pari viikkoa sitten ystävieni kanssa pienellä Kallion kierroksella. Sitä hipsterien määrää. Tupakkapaikalla sarvisankaiset polttelivat piippujaan filosofisen näköisinä ja vilauttelivat Flow-rannekkeitaan. Kaikki omistivat jonkilaisen Jopon tai vintagepyörän. Jokaikinen näytti kasvissyöjältä. Tunsin olevani hyvin keski-ikäinen ja äärimmäisen mainstream "kivoine" huiveineni ja "trendikkäine" rillipokineni.

Puhuimme kokemuksistani Suomessa ja kerroin mieltäni kovasti painaneesta asiasta. Eräs lapseni harrastusvetäjä oli nimittäin ollut kovin epäystävällinen ja luotaantyöntävä, hän ei edes moikannut minua tai puhunut minulle yhtään mitään. Kun kysyin jotakin, vastaus oli joko kyllä tai ei. Silmissä tyhjä katse ja sanat säästötilillä.
 Mietin, olisiko lapsellani siellä hyvä olla, jos ohjaaja on noin kylmä ja kauhean etäinen.
 Ystäväni esittivät minulle säälivästi nauraen yhden hyvin selventävän kysymyksen:
Tekikö hän, mitä hänen pitikin harrastuksen ohjaamisen suhteen?
No teki tietenkin. Tehokkaasti.
Asia selvä. Hänhän oli yksinkertaisesti vain ja ainoastaan suomalainen.






-

-

The Hood

Pyöräilimme tänään lähiympäristössä noin kahden kilometrin säteellä uudesta kodistamme:

Ei yhtään yllättänyt, että löysimme vaikka mitä mukavaa: leikkipuistoja, sorsalammen, pienen puron ja puistoalueita. Suomessa ostaan kyllä kaupunkisuunnittelu, se on myönnettävä.

Lisäksi sain vihdoin porattua (no ok, isä porasi, minä pomotin) rakkaita tauluja ja muita juttuja seinille:

Lisäksi ystäväni toi minulle ihanan kukkakimpun uutta asuntoa koristamaan:

Nyt olisi vielä verhonipsuja ostamatta ja muutama hyllykin pitäisi hankkia. Kodilta tämä kuitenkin alkaa jo tuntumaan! Huomenna taas sitten suomalaiseen tyyliin töihin jo kasiksi ja kotiin neljältä. Onneksi on sukua tässä ympärillä, jotka hakevat nuorinta tarhasta ja keskimmäistä ip -kerhosta, jotteivat heidän päivänsä venyisi turhan pitkiksi.
Arki on jees.

Koti

Kuinka kaukaiselta Irlanti tuntuukaan. Kuin jonkun toisen elämä. 

Arki alkoi täällä niin rytinällä, että sukellus suomalaiseen elämään tapahtui kuin laastarin poisto: repäisy, tuskan parahdus ja sitten helpotus. Tää on nyt tätä. 

Vanhin poika tykkää suomalaisten lasten itsenäisyydestä: kouluun saa kävellä itse, pitsan saa lämmittää itse, mutta samalla pitää muistaa myös soittaa äidille ja huolehtia avaimista ja kännykästä ihan itse. Toistaiseksi homma on lähtenyt ihan hyvin käyntiin. Nuorimmat menevät tarhaan ja iltapäiväkerhoon, joten heiltä ei vielä vaadita omatoimisuutta sen enempää kuin Irlannissakaan.

Aamulla, kun lähden töihin, on hyvä mieli ja sellainen jotenkin lämmin olo, kuin saunan jälkeen. Arki on ihan jees. Työ on ihan jees. Jos lapset pärjäävät, olen tyytyväinen. Ratkaisumme tuntuu oikealta ja hyvältä, ainakin vielä.

Nyt sataa. Muistan yhtäkkiä Kinsalen ja veneet. Horisontin, pubin takkatulen ja takapuoleeni täydellisesti muotoutuneen sohvatyynyn. Itkettää vähän. 

Koteja siellä ja täällä. Täytyy illalla vähän muotoilla uutta sohvatyynyä.

Tästä se lähtee

Hirveän härdelliviikon jälkeen alamme pikku hiljaa asettumaan. Asunnossa oli kaikenlaista pikkuremppaa ja säätämistä, vielä odottelen uutta hellaa. Huomenna saan uuden luurin ja numeronkin, joka vielä tuntuu kovin vieraalta verrattuna vanhaan irkkupuhelinnumerooni, joka oli käytössäni viimeiset kymmenen vuotta.
Kaikki on täällä uutta, ihan kaikki.
Tyhjä taulu ja puhdas pöytä. Ikeasta ja itse koottu..
Kirjoittamaton sivu.

Kun sain kukan parvekkeelle ja muutaman rakkaan esineen kirjahyllyyn, aloin henkisesti kotiutumaan.