Suomessa kummallisen, atooppisen kuiva nahkani tuntuikin yhtäkkiä joustavalta ja kosteutetulta jo ennen kuin olin ensimmäisenä paluuaamunani silmiäni avannut. Hyvästi, Aqualan! So long, Humektan! Tervehdys, Irlannin kostea meri-ilmasto, joka hellii kuivaihoista ja veetuttaa suunnattomasti sellaisia, joiden hiuksilla on taipumusta käkkäröityä mitä mielenkiintoisimmille rinkuloille.
Epäreilua siis ihan kaikille irlantilaisille paksuine kiharapilvineen. Tiedän olevani ainoa koko naapurustossa, joka EI omista suoristusrautaa. Koska kostea ilma pakottaa hiukset luontaiseen kuosiinsa, minulla ne ovat aina piikkisuorat, latteat ja liukkaat, papintyttären keskijakauksella. Juuri sellaiset, joista naapurin Siobhan kateellisena haaveilee minun vilkuillessani vihreänä hänen upeaa, villiä, paksua ja pikimustaa kuontaloaan. Ei voi voittaa.
Toinen asia oli ovikello.
Viisi minuuttia, ja leikkihuone oli täynnä pieniä ihmisiä. Ei puhettakaan siitä, että annettaisiin naapurille muuttorauha. Tai yhtään mikään rauha, koska pakko on tulla heti tarkkailemaan paluumuuttajia luonnollisessa ympäristössään. "Miten kauan te olitte poissa? Onko teillä suklaata? Tulitteko eilen illalla? Onko teillä keksejä? Saanko ottaa kaapista keksejä? Tuleeko nuo takaisin meidän luokalle? Mitä suklaata tää on? Kiva, että tulitte takas! Lähdettekö te taas pois? Saako teille tulla leikkimään aina koulun jälkeen?" Irlantilainen on aina siellä, missä on jotain äksöniä. Varsinkin lapset.
Minä poistuin ja pakenin Lidlin rauhalliseen maailmaan, joka on aina turvallisen sama kaikkialla. Kun astun Kinsalen Lidliin, se voisi olla yhtäaikaa sekä Tikkurilassa että Vuosaaressa että Carrigalinessa. Sama hyllyjärjestys, samat suklaat, samat hollantilaiset juustot, vesipullot, murot, pastat. Lidl tuo kuivakan, ennustettavan saksalaisen järjestyksen sinne, missä on kaoottinen mieli ja liikaa ajateltavaa. Aivojen Merkel.
Miten kauan me olimme poissa, kysyi joku lapsi.
Vuoden. Miljoona vuotta. Ei päivääkään.
Kalenterissa vuoden, mielessäni miljoona vuotta. Toisaalta ei päivääkään. Kakkoskierroksen paluumuutto on nimittäin hullun hommaa. Tai lapsen, jonka aikakäsitys ei ole lineaarinen, vaan perustuu aina nykyhetkeen ja kokemukseen, jotka vaan kiertävät kehää. Lähtö on aina kamalaa, byää, ikävä, saapuminen on ihanaa. On ihan sama, mistä lähdetään ja mihin mennään ja kauanko missään ollaan oltu. On elettävä nykyhetkessä.
Jos ulkosuomalaisen identiteetti on joskus hukassa, on se paluumuuttajalla vielä enemmän hukassa. Entä tuplapaluumuuttajan? Olen lähtenyt Suomesta kahdesti ja saapunut Irlantiin kahdesti. Molemmilla kerroilla on työjutuilla ollut osuutta asiaan, mutta työkuvioita ja muita käytännön syitä paluumuuttooni avaan seuraavassa postauksessani, nyt on pakko hetki pohdiskella tunnepuolta.
Kesälomaillessamme täällä heinäkuussa puristin viimeisenä lomapäivänäni nyrkkiini ylläkuvatun West Corkin hiekkarannan kullanvaaleaa hiekkaa ja minua itketti. Sydämeni irlantilainen osa soitti haikeaa tinapilliä ja halusi jäädä kotimaahansa. Suomalainen osa odotti paluuta Suomen kauneimpaan suveen, mikä olikin aikamoisen upea tänä vuonna. Loppuheinäkuu oli pelkkää uimarantaa, järveä, merta, saunaa, laituria, terassia, makkaraa nuotiolla tähtien valossa. Täydellistä suomalaisuutta kaikkine tykötarpeineen. Tietenkin lähtö sieltä oli järjettömän vaikeaa ja haikeaa, kun Suomi antoi kaikkein kauneintaan taas kerran.
Suosittelenkin kaikenlaisia lähtöjä mielummin sateessa, pimeässä ja huonolla tuulella.
Ennen Suomeen muuttoani tunsin olevani kahden maan lapsi, jakautunut keskeltä siististi kahtia.
Nyt tunnen tuon tunteen tuhatkertaisena, mielessäni muutakin kuin pelkkä loma Suomessa. Nyt meillä oli kokonainen elämä siellä laskuineen, kouluineen, työpaikkoineen, vakio tv-ohjelmineen, iltapäiväkerhoineen. Meillä oli kokemus arjesta, ei vain juhlasta. Nyt en ole enää siististi jakautunut, vaan Fiskarsin kirveellä poikkaistu. Ajatukset alkavat vasta pikkuhiljaa jäsentymään päässäni: mikä minä nyt olen? Kuinka voin kuvata kokemuksia, tunteita, paikkoja, ajatuksia, joita koimme viimeisen vuoden ajan? Mihin ja miten järjestäisin ne kaikki?
Nyt kuitenkin seuraan poikani esimerkkiä hetkessä elämisestä ja haen kaapista Lidlin keksin. Palaan pian.
Voi kun ihanaa, että olet palannut takaisin, siis ensinäkin blogimaailmaan! Kyllä olen kaivannutkin juttujasi. Ajattelin nyreänä, että sinne se nyt meni takaisin Suomeen, eikä ehdi enää edes kirjoittaa kuulumisia, mahtaa olla mahtavaa! No, Irlanti ei ole poissaollessasi muuttunut yhtään miksikään, ja huom. viime kesä oli todella poikkeuksellinen täällä, pelkkää poutaa ja lämmintä, samoin syyskuu oli kuivin sitten vuoden 1933. Käväisin myös Suomen helteissä elokuussa ja upeaa oli sielläkin. Nyt sää on asettunut takaisin luotettavaan epäluotettavaan joten relax! Tervetuloa takaisin.
VastaaPoista