Palikoita

Ihan turha keksiä mitään tekosyitä, koska oikeasti en ole vain jaksanut/viitsinyt blogata. Ja mitä kauemmin aikaa on edellisestä kyhäelmästä, sitä korkeampi kynnys.

Ehkä elämä on ollut jotenkin niin yhtäaikaisen asettunutta ja kiireistä, että. Sitä arkea. 

Mutta myös uuden asuinympäristöni tutkimista avoimin silmin:

Pari kilsaa Helsinki-Vantaalta löytyy koskia ja peltomaisemaa. Tätä minä Suomessa rakastan: cityelämää ja pöndeä ihan sulassa sovussa vierekkäin. 

Koska asun stadissa (Vantaalla, mutta) on omatuntoni käskenyt minua nauttimaan myös kulttuuritarjonnasta, koska sitä kerran on. Kaupunkilaisenhan kuuluu sivistää itseään ja olla ajantasainen, koska sillä saa henkistä pääomaa korvaamaan itse pääoman puutetta.

Mikä tämä on? Spielbergin joku ylijäämä? En tiedä, mutta se on kulttuuria, koska se on Kiasmassa ja se on iso:

Kukahan nuokin Legot joutuu siivoamaan?

Tuohan esittää jotain. Tajusin tämän.

Kiasmasta jäi kaiken vitsailun jälkeen loppujen lopuksi erinomaisen hieno fiilis. Ei siellä mitään pidä tajutakaan, olla vaan. Katsella. Välillä jopa kosketellakin. Ja antaa teosten tulla jälkeenpäin uniinkin kummittelemaan ja alitajunnan aaltoja nostattelemaan. Olen nyt kulttuurihenkilöitä, dahlings.

Citymarketin kurpitsa haisee muuten sisältä ihan yhtä kaamealle kuin Supervalunkin. Tässä omat, ehkä aika syvällä piilevät, kuvanveistäjän kykyni olivat koetuksella. Huu. Nyt jouluvaloja ripustamaan. Ehkä alan naapuruston migreenilaukaisemeksi ja koristelen partsin tyypilliseen irkkutyyliin, eli mahdollisimman paljon vilkkuvia värivaloja mahdollisimman pienessä tilassa mahdollisimman muovisen näköisinä. Hyvää pikkujoulukautta kaikille!

Syksy Vantaalla

Laitan nyt vain muutaman kuvan tanne ja kirjoitan lisaa myohemmin. Uudessa ipadissa ei ole skandeja (irlannista tuotettu), joten teksti nayttaa ulcosuomalaiselta pahimmillaan.

Tama ruska vaan on niin taivaallista. Sita oli ikava.

Elämää hetkessä

Syksy Irlannissa ei ole koskaan ollut lempivuodenaikojeni joukossa, joten on mukavaa muistaa, miten kaunis suomalainen syksy parhaimmillaan onkaan. Siitä on yli kymmenen vuotta, kun viimeksi sain nähdä näin upeita ruskan sävyjä missään. Leudossa Irlannissa puut eivät nimittäin muutu yhtä loistavan värisiksi kuin hallaöisessä Suomessa.

Ikävöin edelleen monia asioita "omasta" (=pankin) kodistani Kinsalessa, mutta muistan myös homeen seinällä, työttömyyden ja masentavan lamailmapiirin. Olenkin nyt oppinut ihan vaan nauttimaan hetkestä, elämään kliseen mukaisesti päivän kerrallaan. Pysähtymään kauniin maiseman ääreen nautiskelemaan ja iloitsemaan helposta elämästä toimivassa, suomalaisessa järjestelmässä. Jos pitää tehdä jotain, sen voi aina tehdä netin kautta. Ihan kaiken. 

Rakastan myös kuljeskella rakkaassa stadissani, meren äärellä ja tutuissa kortteleissa. Helsinki on kaunis, todella kaunis. Ensi viikolla minulla on keskellä viikkoa ylimääräinen vapaapäivä, jonka aion viettää ihan vaan keskustassa pyörien ja kahviloissa istuen. Taidan ostaa jonkun suomalaisen kirjailijan tuotoksen ja  nauttia siitä korvapuustin kera, ehkä näillä ilmoilla jopa katuterassilla kaffitellen.

Lapset viihtyvät edelleen erinomaisesti uudessa koulussaan ja uusien kavereiden kanssa. Ainoa, mikä tökkii ja on vaikeaa on suomen kielen opiskelu, mutta sekin on pikkuhiljaa lähtenyt joten kuten käyntiin. Suomalaiset sanahirviöt pelottavat juuri lukemaan oppinutta lasta pituudellaan ja Ä:t ja A:t menevät vielä senoissa sakaisin. Läksyjä on suunnilleen saman verran kuin Irlannissakin ja koulupäivän pituus on myös neljäsluokkalaisella suurinpiirteiden tasoissa. Ekaluokkalaisen päivä puolestaan jatkuu ip- kerhossa, jonne onkin järkätty vaikka mitä: taidekerho, urheilukerho, kokkikerho, kuoro, käsityökerho... I am impressed.

Tulipa tässä käytyä myös pienellä Tallinnan reissulla suomalaista viinarallia todistamassa ja buffettia mättämässä. Tallinnan satamaan jäikin muutama örisijä, joilta kiellettiin pääsy takaisin laivaan, lapsiperheiden suureksi helpotukseksi. Muuten porukka oli siistiä ja nautiskeli vain muutaman oluen tai viinin, vähän niinkuin irlantilaiseen tyyliin. Mukavaa oli.

Saaristomaisemat olivat aurinkoisessa säässä aivan upeita:

Tallinna oli paremman näköinen ja jotenkin siistimpi kaikin puolin verrattuna edelliseen vierailuuni yli kymmenen vuotta sitten:

Vana Tallinn kahvia, nam! :-)

Säästää ja syödä

Seitsemää sorttia pöytään ja sukulaistytön synttäreitä juhlimaan. Niin vähän aikaa ja niin monta kakkua. Kaikkia  ei ehdi eikä pysty maistamaan. 

Olisiko juustokakku kuitenkin ollut parempi valinta kakkulautaselleni kuin marjamoussekakku? Ähky. Ei pysty. Pakko valita jompikumpi. 

Toinen sukulaistyttöni saikin herkkupöydän alla muhevat räkäitkupotkarit: "mutku mä haluuuuuuuun noita kaikkia! Ja sit lisää kans! Ja keksejä ja sipsejä myös!"

Oiva aasinsilta: mitä siis menetän Suomessa ollessani? Mitä hienoja kokemuksia, ystäviä, maisemia, mahdollisuuksia jää pois elämäni käsikikirjoituksesta? Miksi en voi saada kaikkea, mitä haluaisin, byähh, mäyhhhh. Haluan kaikki elämän kakut, mielellään yhtäaikaa.

Aivoni ovat viime aikoina tehneet minulle omituisia tepposia päivittäin. Näen nimittäin muka koko ajan tuttuja kasvoja ympärilläni: tuossahan tulee selvästi muusikko-Mike pyörällä vastaan. Aha, ei tullutkaan, vaan joku ventovieras. Mutta tuolla on naapurin Mary ja sen auto! Moi! Hei moi! Tai sitten ei. 

Usein tuntuu siltä, etten enää tunne itseäni ja identiteettini on tietyllä tavalla hukassa. Haen paikkaani kaikkialla, kotona ja yhteiskunnassa, kuin kohta neljäkymmenvuotias teini. Käteni hamuaa uunihanskaa oikealta, kun se tässä asunnossa onkin vasemmalla. Tunnen itseni poliitikoksi.

Kaikki tunteeni ovat nyt suuria ja erittäin vastakohtaisia: ilo on suunnatonta, vitutus eeppistä. Yhtäaikaa. Tunnen suurta surua ja ikävää sekä lämmittävää riemua ja kiitollisuutta ihan päivittäin. Stressaavaa, mutta mielenkiintoista. 

 

Ventovieraiden kasvojen piirteistä haen tuttua ja turvallista mennyttä ilman riskinottoa tai epävarmuutta. Kokonainen elämä on jäänyt toiseen maahan ja prosessia on varmaan käytävä läpi vielä jonkin aikaa, ennenkuin tunteet selkiytyvät. Tämä elämä on nyt yhtäaikaa sekä tuttua että vierasta kulttuuria ja haen tässä omaa pientä paikkaani, omalla tavallani.

Koko ajan olen edelleen irlantilaistyyliin täysvalmiudessa tervehtimään, vaikka ketään tervehdittäviä ei ole. Tuttuja näkyy kyllä paljon, mutta vain sovittuina aikoina ja sovituissa paikoissa, mutta muuten olen itsekin vain yksi naama satojentuhansien toisilleen vieraiden joukossa. Mikä toisaalta vapauttava ja toisaalta äärimmäisen orpo tunne jatkuvaan sosiaaliseen kanssakäymiseen ja small talkiin tottuneena ja myös osittain niihin lopen, lopen kyllästyneenä. No, siis enimmäkseen vapauttava tunne, se on myönnettävä. Sydämeni on aina ollut kaupunkilaisen sydän, joka nauttii suunnattomasti monimuotoisuudesta sen kaikessa monimuotoisuudessaan: täällä saan olla ihan kuka vaan olenkin. Pihalla oleva paluumuuttaja, hieman ulkopuolinen vieläkin joissakin asioissa, blondi, tummapaahtoisen kahvin ystävä, haistakaa Juhla Mokka! 

Kunhan vain noudatan sorsanruokintakieltoa, olen ajoissa kaikkialla ja kierrätän roskat oikeaoppisesti, pärjään kyllä. Nimittäin se kaikista luotettavin oikean ja väärän mittari, eli sisäinen vaistoni, kiljuu edelleen onnesta paluumuuton vuoksi. Näin vaan kuuluu nyt elämän olla. Marjamoussea.

Syksykö?

Töissä ja sinne matkalla bongattuja asioita:

Ilmat edelleen aivan mahtavat ja kaunista katsottavaa riittää.

Harmittaa, kun tämä bloggaaminen on vähän jäänyt hetkeksi taka-alalle, mutta nyt olen saanut arjen pyörimään sen verran tehokkaasti, että on taas enemmän aikaa näille omille jutuillekin. 

Tämä on tänään tällainen pikapostaus vain, viikonloppuna aion panostaa ja pulauttaa mielestäni kaiken, mitä olen kokenut ja ajatellut täällä olemisesta, muutosta ja sopeutumisesta. Nyt siis kuitenkin vain muutama kuva ja syysfiilis täältä Vantaalta:

Sorsalammen sorsaparkoja ei tietenkään saa ruokkia, koska sääntö.

Pääsin työni puolesta käymään Yhdysvaltojen suurlähetystössä ja sain tuoda puhelimen kameroineen sisään. Otin merimaisemakuvan kattorerassilta, sisällä en olisi kyllä uskaltanut kuvata mitään. 

Satoa. Nam. 

Elämä tuntuu edelleen jotenkin oikealta täällä. Että tämä oli tarkoitettu nyt näin. Tulevaisuudessa sitten mietitään uudestaan, on ihanaa pitää asia sillä tavalla vielä auki, että on vaihtoehtoja ja tietynlainen reissunaisen vapaus. Maailma on kuitenkin pieni paikka loppujen lopuksi. 

Mutta palaan asiaan viikonloppuna! :-)

Pupuna

Tämä työssäkäynti on siitä kummallista, että aikaa jää huomattavasti vähemmän kaikenlaiseen haahuiluun, kuten esimerkiksi bloggaamiseen. Elämän rytmi on muuttunut yhtäkkiä nopeammaksi ja päivät ja viikot kuluvat kuin lentäen. Verrattuna Kinsalen hitauteen, Suomessa aika kulkee kuin pieni citykani.

Syksyn ensi merkit ovat ilmassa: koivuissa näkyy jo keltaista ja aamuisin on kylmä. Ilma on silti ollut aivan upea lähes joka päivä
ja työmatkapyöräilykin on alkanut sujumaan ilman jäätäviä kramppeja pakaroissa, kuten alussa. Olen edelleen täysin ja totaalisesti rakastunut pyörääni ja tähän pyöräilykulttuuriin täällä. Tuuli tukassa ja hiki ylähuulella viiletän kylmän viileästi ohi kehällä seisovien autojonojen. Hah. Olisitte tekin jättäneet autonne kotiin, njähhähhää. Katsokaa takaheijastintani ruuhkaan hajotessanne, muahh. Aaahhahhah.

Ehkä jo ensi viikolla pystyn jopa kävelemään hissille saakka, ilman että reisilihakseni leviävät rappukäytävään rasitusvapinoissaan.

Pääkaupunkiseudulla työmatkamaisemat näyttävät tällaisilta:

Ei hassumpaa. Erilaista kuin Irlannin rannikolla, mutta silti herkän kaunista.

Pohjantähden alla

Paluumuuton plussia ja miinuksia:

+
-Kaikki toimii. No, melkein kaikki. Tästä lisää miinuksissa. Mutta jos valitatte terveydenhuoltojärjestelmästä ja lääkärijonoista, kokeilkaa Irlantia. Epic fail, kuten varhaisteinini kommentoisi.

-Teknologia. Mikä onkaan tämä maaginen rouva nimeltään Wilma, jonka informoi minua kaikesta lasten kouluun liittyvästä. Ei lippuja, lappuja tai läpysköjä. Wilma huolehtii. Wilma informoi. Wilma toimii.

-Nettipankki. Joka toimii.

-Päivähoitojärjestelmä. Joka toimii.

-Iltapäiväkerho. Joka maksaa keskimäärin 4 euroa per päivä, mukaanlukien välipalan. Lisänä ilmaisia kerhoja, esimerkiksi, kokkikerho, käsityökerho ja taidekerho. Olen sanaton tämän tehokkuuden alttarin edessä.

-Koulurakennus ja koko koulusysteemi. Lasia, hienoa arkkitehtuuria, isot luokkahuoneet. Kirjasto. Musiikkiluokka. Veistoluokka. Käsityöluokka. Oikeita seiniä, ei homeisia parakkeja, joihin on ahdettu 35 hilluvaa 5-vuotiasta. Ilmaiset koulukirjat. Kouluruoka.
Pinaattiletut.

-Pyörätiet. Jotka eivät lopu keskellä tietä sadan metrin jälkeen. Jotka ovat tasaisia. Jotka ovat merkittyjä. Jotka menevät joka paikkaan. Ihan joka paikkaan.
Tunnenkin nyt pyörääni kohtaan samanlaista lämpöä kuin esimerkiksi Hugh Jackmania Wolverinen asussa. Rrrrrrrrr. Rauh. Pyöräni, sinä luja ja luotettava seikkailijaystäväni. Ihana.

-Ystävälliset kassatyöntekijat ja tehokas asiakaspalvelu. Mielenkiintoista, mutta olen saanut Suomessa ystävällisempää palvelua kuin supersosiaalisessa Irlannissa.

-Julkinen liikenne. Ei tarvitse perustella.

-Se, että on töitä. Mielenkiintoisia töitä. Asiansa osaavia ihmisiä ja haasteita.

Sitten:

-

-KELA. Ei jumalauta. MIKÄ siellä kestää? Mikä? Oikeasti, mikä?

-Zombivallankumous Prismassa. Outoja, kalpeita, roikkoposkisia henkilöitä tulee vastaan kahvihyllyllä. Tyhjine katseineen ne lappaavat tarjousjuhlamokkaa ja presidenttiä kärryynsä ja...vaan jotenkin seisovat siinä. Tyhjinä kuorina. Ikäänkuin kanssaihmisiä ei olisi olemassakaan. Ei mitään reaktioita, vaikka pommi räjähtäisi siellä presidenttipaketissa. Silmissä ikuinen orpo katse lapsen eksyneen.
Samat ihmiset julkisissa kulkuvälineissä räpläävät älypuhelimiaan. Tyhjine kasvoineen. Ulkokuori paksuuntuneena ulkomaailmaa ja muita ihmisiä vastaan: eihän niitä ole olemassakaan, ennenkuin ne on pakko huomata. Ja silloin vituttaa. Toi mummo/vauva/sosiaalinen henkilö keskeytti mun mielettömän tärkeän instagrammaamisen elämänsä äänillään ja pilasi mun tehokkaan ja ihanan itsekeskeisen päiväni. Hyi sitä.


Tähän lasi viiniä. Ahhh. Alkosta, joka on kiinni sunnuntaisin, jotta kansan paheiden kontrollin illuusio säilyisi eheänä. Vapaus tappaa hitaasti kirroosiin.


Olin pari viikkoa sitten ystävieni kanssa pienellä Kallion kierroksella. Sitä hipsterien määrää. Tupakkapaikalla sarvisankaiset polttelivat piippujaan filosofisen näköisinä ja vilauttelivat Flow-rannekkeitaan. Kaikki omistivat jonkilaisen Jopon tai vintagepyörän. Jokaikinen näytti kasvissyöjältä. Tunsin olevani hyvin keski-ikäinen ja äärimmäisen mainstream "kivoine" huiveineni ja "trendikkäine" rillipokineni.

Puhuimme kokemuksistani Suomessa ja kerroin mieltäni kovasti painaneesta asiasta. Eräs lapseni harrastusvetäjä oli nimittäin ollut kovin epäystävällinen ja luotaantyöntävä, hän ei edes moikannut minua tai puhunut minulle yhtään mitään. Kun kysyin jotakin, vastaus oli joko kyllä tai ei. Silmissä tyhjä katse ja sanat säästötilillä.
 Mietin, olisiko lapsellani siellä hyvä olla, jos ohjaaja on noin kylmä ja kauhean etäinen.
 Ystäväni esittivät minulle säälivästi nauraen yhden hyvin selventävän kysymyksen:
Tekikö hän, mitä hänen pitikin harrastuksen ohjaamisen suhteen?
No teki tietenkin. Tehokkaasti.
Asia selvä. Hänhän oli yksinkertaisesti vain ja ainoastaan suomalainen.






-

-