Achtung

Ensimmäinen asia, josta oikeasti tajusin olevani taas Irlannissa, oli ihoni.

Suomessa kummallisen, atooppisen kuiva nahkani tuntuikin yhtäkkiä joustavalta ja kosteutetulta jo ennen kuin olin ensimmäisenä paluuaamunani silmiäni avannut. Hyvästi, Aqualan! So long, Humektan! Tervehdys, Irlannin kostea meri-ilmasto, joka hellii kuivaihoista ja veetuttaa suunnattomasti sellaisia, joiden hiuksilla on taipumusta käkkäröityä mitä mielenkiintoisimmille rinkuloille.

Epäreilua siis ihan kaikille irlantilaisille paksuine kiharapilvineen. Tiedän olevani ainoa koko naapurustossa, joka EI omista suoristusrautaa. Koska kostea ilma pakottaa hiukset luontaiseen kuosiinsa, minulla ne ovat aina piikkisuorat, latteat ja liukkaat, papintyttären keskijakauksella. Juuri sellaiset, joista naapurin Siobhan kateellisena haaveilee minun vilkuillessani vihreänä hänen upeaa, villiä, paksua ja pikimustaa kuontaloaan. Ei voi voittaa.

Toinen asia oli ovikello. 

Viisi minuuttia, ja leikkihuone oli täynnä pieniä ihmisiä. Ei puhettakaan siitä, että annettaisiin naapurille muuttorauha. Tai yhtään mikään rauha, koska pakko on tulla heti tarkkailemaan paluumuuttajia luonnollisessa ympäristössään. "Miten kauan te olitte poissa? Onko teillä suklaata? Tulitteko eilen illalla? Onko teillä keksejä? Saanko ottaa kaapista keksejä? Tuleeko nuo takaisin meidän luokalle? Mitä suklaata tää on? Kiva, että tulitte takas! Lähdettekö te taas pois? Saako teille tulla leikkimään aina koulun jälkeen?" Irlantilainen on aina siellä, missä on jotain äksöniä. Varsinkin lapset.

Minä poistuin ja pakenin Lidlin rauhalliseen maailmaan, joka on aina turvallisen sama kaikkialla. Kun astun Kinsalen Lidliin, se voisi olla yhtäaikaa sekä Tikkurilassa että Vuosaaressa että Carrigalinessa. Sama hyllyjärjestys, samat suklaat, samat hollantilaiset juustot, vesipullot, murot, pastat. Lidl tuo kuivakan, ennustettavan saksalaisen järjestyksen sinne, missä on kaoottinen mieli ja liikaa ajateltavaa. Aivojen Merkel.

Miten kauan me olimme poissa, kysyi joku lapsi. 

Vuoden. Miljoona vuotta. Ei päivääkään.

Kalenterissa vuoden, mielessäni miljoona vuotta. Toisaalta ei päivääkään. Kakkoskierroksen paluumuutto on nimittäin hullun hommaa. Tai lapsen, jonka aikakäsitys ei ole lineaarinen, vaan perustuu aina nykyhetkeen ja kokemukseen, jotka vaan kiertävät kehää. Lähtö on aina kamalaa, byää, ikävä, saapuminen on ihanaa. On ihan sama, mistä lähdetään ja mihin mennään ja kauanko missään ollaan oltu. On elettävä nykyhetkessä.

Jos ulkosuomalaisen identiteetti on joskus hukassa, on se paluumuuttajalla vielä enemmän hukassa. Entä tuplapaluumuuttajan? Olen lähtenyt Suomesta kahdesti ja saapunut Irlantiin kahdesti. Molemmilla kerroilla on työjutuilla ollut osuutta asiaan, mutta työkuvioita ja muita käytännön syitä paluumuuttooni avaan seuraavassa postauksessani, nyt on pakko hetki pohdiskella tunnepuolta.

Kesälomaillessamme täällä heinäkuussa puristin viimeisenä lomapäivänäni nyrkkiini ylläkuvatun West Corkin hiekkarannan kullanvaaleaa hiekkaa ja minua itketti. Sydämeni irlantilainen osa soitti haikeaa tinapilliä ja halusi jäädä kotimaahansa. Suomalainen osa odotti paluuta Suomen kauneimpaan suveen, mikä olikin aikamoisen upea tänä vuonna. Loppuheinäkuu oli pelkkää uimarantaa, järveä, merta, saunaa, laituria, terassia, makkaraa nuotiolla tähtien valossa. Täydellistä suomalaisuutta kaikkine tykötarpeineen. Tietenkin lähtö sieltä oli järjettömän vaikeaa ja haikeaa, kun Suomi antoi kaikkein kauneintaan taas kerran.

Suosittelenkin kaikenlaisia lähtöjä mielummin sateessa, pimeässä ja huonolla tuulella.

Ennen Suomeen muuttoani tunsin olevani kahden maan lapsi, jakautunut keskeltä siististi kahtia. 

Nyt tunnen tuon tunteen tuhatkertaisena, mielessäni muutakin kuin pelkkä loma Suomessa. Nyt meillä oli kokonainen elämä siellä laskuineen, kouluineen, työpaikkoineen, vakio tv-ohjelmineen, iltapäiväkerhoineen. Meillä oli kokemus arjesta, ei vain juhlasta. Nyt en ole enää siististi jakautunut, vaan Fiskarsin kirveellä poikkaistu. Ajatukset alkavat vasta pikkuhiljaa jäsentymään päässäni: mikä minä nyt olen? Kuinka voin kuvata kokemuksia, tunteita, paikkoja, ajatuksia, joita koimme viimeisen vuoden ajan? Mihin ja miten järjestäisin ne kaikki? 

Nyt kuitenkin seuraan poikani esimerkkiä hetkessä elämisestä ja haen kaapista Lidlin keksin. Palaan pian.

Paluu Tulevaisuuteen

Itsekin asiasta hyvin yllättyneenä heräsin tässä eräänä alkusyksyisenä aamuna taas Irlannissa. 

Vihreys iski tajuntaani ja olin kotona taas.

Se, miten me tänne takaisin päädyimme onkin pitempi tarina, johon palaan pian. Nyt hetken istun ja ihmettelen tätä ihmisen koheltamista ja elämänpituista seikkailua, jotta pysyisin itse menossa mukana. Parasta mindfulnessia sekavia tilanteita varten on tietenkin Irlannin jylhä kauneus, joka yllättää melkein joka kulman takana:

 

Jos ei ajatus selkene, niin johan on.

I'll be back. Oli jo sen verran ikävä omaa blogiani, että tämäkin lyhyt postaus on minulle pieni kotiinpaluu.

Maa muistojen

Jari Sillanpää. Ei mitään hajua. Joku iskelmähemmo. Mutta huomenna olisi Siltsun konsertti rakkaiden lapsuudenystävieni seurassa.

Tajusin juuri, että minulla on hyvin vähän muistoja Suomesta, koska olen elänyt aikuiselämäni Irlannissa. Olen ihan pihalla. Kun ystävilläni on kertynyt näitä Merkityksellisiä Biisejä viimeisen viidentoista vuoden ajalta, ovat samaiset biisit minulle vain hissijatsia. Kun yritän juutuubettaa ystävilleni minun elämäni soundtrackiä, saan vastaukseksi lähinnä tyhjiä, kohteliaita katseita. Kohteliaisuudesta silti pisteet. Ystävyys on lopulta jatkuvaa ymmärryksen kuminauhan venyttämistä.

Mutta venyyhän se, puolin ja toisin. 

Tuo ihanainen ystävien ryhmittymä, joista jokainen on päätynyt erinäisten vaiheiden kautta taas kerran neliyhteyteensä, on kestänyt vuosikausien erot, eikä helpolla hajoa. Heidän vuokseen menen ihan mihin tahansa konserttiin. Ihan mihin tahansa. Kirjoitetaan tässä nyt yhdessä uutta sountrackiä taas kerran. 

He ovat nähneet permikseni, järkyttävät poikaystäväni, elämänteinituskani ja dingohuivini. He antoivat minulle liian pienet lenkkarinsa, kun Ruisrockissa vuonna 1992 joku angstinen Pera Salosta veti minua turpaan Bon Jovin eturivissä ja hukkasin väkijoukon jalkoihin talloutuessani koko maallisen omaisuuteni.  Nuo 90 -luvun enkelini, jotka näkivät minut, ihan vaan minut, permikseni ja passiivis-aggressiivisen nörttiyteni alla. 

Juuri tällaisten ihmisten vuoksi sekä jääminen, että lähteminen mistä ja mihin tahansa on järkyttävän vaikeaa. Näitä ihmisiä löysin myös Irlannista, näitä nykyajan Jeesuksia ja samarialaisia, jotka eivät edes huomaa omaa kauneuttaan.

Tänään taas ihmettelin, mitä ihmettä oikein tapahtui. Miten nopeasti kaikki muuttui taas. Sekunnin ajan nimittäin etsin takkaani, johon heittää käytetty nenäliina. 

Takka jäi Irlantiin. Kuten myös niin moni rakas.

Sylvian joululaulun heviversiota kuunnellessani (Juutubettakaa. Oikeasti. Suomi.) mietin, että se sirkuttaja olisi voinut olla ihan onnellinenkin häkissään. Tietämätön.

Mutta avoin ovi on avoin ovi, ja siitähän mennään, eikä meinata. Elämän moottoritie on kuuma ja sisko ei tahtonut jäädä. 

No, ainakin olen elänyt, kokenut ja kokenut vielä kerran. 

Kahta en vaihda. Toinen on Irlanti ja toinen on Suomi.

Palikoita

Ihan turha keksiä mitään tekosyitä, koska oikeasti en ole vain jaksanut/viitsinyt blogata. Ja mitä kauemmin aikaa on edellisestä kyhäelmästä, sitä korkeampi kynnys.

Ehkä elämä on ollut jotenkin niin yhtäaikaisen asettunutta ja kiireistä, että. Sitä arkea. 

Mutta myös uuden asuinympäristöni tutkimista avoimin silmin:

Pari kilsaa Helsinki-Vantaalta löytyy koskia ja peltomaisemaa. Tätä minä Suomessa rakastan: cityelämää ja pöndeä ihan sulassa sovussa vierekkäin. 

Koska asun stadissa (Vantaalla, mutta) on omatuntoni käskenyt minua nauttimaan myös kulttuuritarjonnasta, koska sitä kerran on. Kaupunkilaisenhan kuuluu sivistää itseään ja olla ajantasainen, koska sillä saa henkistä pääomaa korvaamaan itse pääoman puutetta.

Mikä tämä on? Spielbergin joku ylijäämä? En tiedä, mutta se on kulttuuria, koska se on Kiasmassa ja se on iso:

Kukahan nuokin Legot joutuu siivoamaan?

Tuohan esittää jotain. Tajusin tämän.

Kiasmasta jäi kaiken vitsailun jälkeen loppujen lopuksi erinomaisen hieno fiilis. Ei siellä mitään pidä tajutakaan, olla vaan. Katsella. Välillä jopa kosketellakin. Ja antaa teosten tulla jälkeenpäin uniinkin kummittelemaan ja alitajunnan aaltoja nostattelemaan. Olen nyt kulttuurihenkilöitä, dahlings.

Citymarketin kurpitsa haisee muuten sisältä ihan yhtä kaamealle kuin Supervalunkin. Tässä omat, ehkä aika syvällä piilevät, kuvanveistäjän kykyni olivat koetuksella. Huu. Nyt jouluvaloja ripustamaan. Ehkä alan naapuruston migreenilaukaisemeksi ja koristelen partsin tyypilliseen irkkutyyliin, eli mahdollisimman paljon vilkkuvia värivaloja mahdollisimman pienessä tilassa mahdollisimman muovisen näköisinä. Hyvää pikkujoulukautta kaikille!

Syksy Vantaalla

Laitan nyt vain muutaman kuvan tanne ja kirjoitan lisaa myohemmin. Uudessa ipadissa ei ole skandeja (irlannista tuotettu), joten teksti nayttaa ulcosuomalaiselta pahimmillaan.

Tama ruska vaan on niin taivaallista. Sita oli ikava.

Elämää hetkessä

Syksy Irlannissa ei ole koskaan ollut lempivuodenaikojeni joukossa, joten on mukavaa muistaa, miten kaunis suomalainen syksy parhaimmillaan onkaan. Siitä on yli kymmenen vuotta, kun viimeksi sain nähdä näin upeita ruskan sävyjä missään. Leudossa Irlannissa puut eivät nimittäin muutu yhtä loistavan värisiksi kuin hallaöisessä Suomessa.

Ikävöin edelleen monia asioita "omasta" (=pankin) kodistani Kinsalessa, mutta muistan myös homeen seinällä, työttömyyden ja masentavan lamailmapiirin. Olenkin nyt oppinut ihan vaan nauttimaan hetkestä, elämään kliseen mukaisesti päivän kerrallaan. Pysähtymään kauniin maiseman ääreen nautiskelemaan ja iloitsemaan helposta elämästä toimivassa, suomalaisessa järjestelmässä. Jos pitää tehdä jotain, sen voi aina tehdä netin kautta. Ihan kaiken. 

Rakastan myös kuljeskella rakkaassa stadissani, meren äärellä ja tutuissa kortteleissa. Helsinki on kaunis, todella kaunis. Ensi viikolla minulla on keskellä viikkoa ylimääräinen vapaapäivä, jonka aion viettää ihan vaan keskustassa pyörien ja kahviloissa istuen. Taidan ostaa jonkun suomalaisen kirjailijan tuotoksen ja  nauttia siitä korvapuustin kera, ehkä näillä ilmoilla jopa katuterassilla kaffitellen.

Lapset viihtyvät edelleen erinomaisesti uudessa koulussaan ja uusien kavereiden kanssa. Ainoa, mikä tökkii ja on vaikeaa on suomen kielen opiskelu, mutta sekin on pikkuhiljaa lähtenyt joten kuten käyntiin. Suomalaiset sanahirviöt pelottavat juuri lukemaan oppinutta lasta pituudellaan ja Ä:t ja A:t menevät vielä senoissa sakaisin. Läksyjä on suunnilleen saman verran kuin Irlannissakin ja koulupäivän pituus on myös neljäsluokkalaisella suurinpiirteiden tasoissa. Ekaluokkalaisen päivä puolestaan jatkuu ip- kerhossa, jonne onkin järkätty vaikka mitä: taidekerho, urheilukerho, kokkikerho, kuoro, käsityökerho... I am impressed.

Tulipa tässä käytyä myös pienellä Tallinnan reissulla suomalaista viinarallia todistamassa ja buffettia mättämässä. Tallinnan satamaan jäikin muutama örisijä, joilta kiellettiin pääsy takaisin laivaan, lapsiperheiden suureksi helpotukseksi. Muuten porukka oli siistiä ja nautiskeli vain muutaman oluen tai viinin, vähän niinkuin irlantilaiseen tyyliin. Mukavaa oli.

Saaristomaisemat olivat aurinkoisessa säässä aivan upeita:

Tallinna oli paremman näköinen ja jotenkin siistimpi kaikin puolin verrattuna edelliseen vierailuuni yli kymmenen vuotta sitten:

Vana Tallinn kahvia, nam! :-)

Säästää ja syödä

Seitsemää sorttia pöytään ja sukulaistytön synttäreitä juhlimaan. Niin vähän aikaa ja niin monta kakkua. Kaikkia  ei ehdi eikä pysty maistamaan. 

Olisiko juustokakku kuitenkin ollut parempi valinta kakkulautaselleni kuin marjamoussekakku? Ähky. Ei pysty. Pakko valita jompikumpi. 

Toinen sukulaistyttöni saikin herkkupöydän alla muhevat räkäitkupotkarit: "mutku mä haluuuuuuuun noita kaikkia! Ja sit lisää kans! Ja keksejä ja sipsejä myös!"

Oiva aasinsilta: mitä siis menetän Suomessa ollessani? Mitä hienoja kokemuksia, ystäviä, maisemia, mahdollisuuksia jää pois elämäni käsikikirjoituksesta? Miksi en voi saada kaikkea, mitä haluaisin, byähh, mäyhhhh. Haluan kaikki elämän kakut, mielellään yhtäaikaa.

Aivoni ovat viime aikoina tehneet minulle omituisia tepposia päivittäin. Näen nimittäin muka koko ajan tuttuja kasvoja ympärilläni: tuossahan tulee selvästi muusikko-Mike pyörällä vastaan. Aha, ei tullutkaan, vaan joku ventovieras. Mutta tuolla on naapurin Mary ja sen auto! Moi! Hei moi! Tai sitten ei. 

Usein tuntuu siltä, etten enää tunne itseäni ja identiteettini on tietyllä tavalla hukassa. Haen paikkaani kaikkialla, kotona ja yhteiskunnassa, kuin kohta neljäkymmenvuotias teini. Käteni hamuaa uunihanskaa oikealta, kun se tässä asunnossa onkin vasemmalla. Tunnen itseni poliitikoksi.

Kaikki tunteeni ovat nyt suuria ja erittäin vastakohtaisia: ilo on suunnatonta, vitutus eeppistä. Yhtäaikaa. Tunnen suurta surua ja ikävää sekä lämmittävää riemua ja kiitollisuutta ihan päivittäin. Stressaavaa, mutta mielenkiintoista. 

 

Ventovieraiden kasvojen piirteistä haen tuttua ja turvallista mennyttä ilman riskinottoa tai epävarmuutta. Kokonainen elämä on jäänyt toiseen maahan ja prosessia on varmaan käytävä läpi vielä jonkin aikaa, ennenkuin tunteet selkiytyvät. Tämä elämä on nyt yhtäaikaa sekä tuttua että vierasta kulttuuria ja haen tässä omaa pientä paikkaani, omalla tavallani.

Koko ajan olen edelleen irlantilaistyyliin täysvalmiudessa tervehtimään, vaikka ketään tervehdittäviä ei ole. Tuttuja näkyy kyllä paljon, mutta vain sovittuina aikoina ja sovituissa paikoissa, mutta muuten olen itsekin vain yksi naama satojentuhansien toisilleen vieraiden joukossa. Mikä toisaalta vapauttava ja toisaalta äärimmäisen orpo tunne jatkuvaan sosiaaliseen kanssakäymiseen ja small talkiin tottuneena ja myös osittain niihin lopen, lopen kyllästyneenä. No, siis enimmäkseen vapauttava tunne, se on myönnettävä. Sydämeni on aina ollut kaupunkilaisen sydän, joka nauttii suunnattomasti monimuotoisuudesta sen kaikessa monimuotoisuudessaan: täällä saan olla ihan kuka vaan olenkin. Pihalla oleva paluumuuttaja, hieman ulkopuolinen vieläkin joissakin asioissa, blondi, tummapaahtoisen kahvin ystävä, haistakaa Juhla Mokka! 

Kunhan vain noudatan sorsanruokintakieltoa, olen ajoissa kaikkialla ja kierrätän roskat oikeaoppisesti, pärjään kyllä. Nimittäin se kaikista luotettavin oikean ja väärän mittari, eli sisäinen vaistoni, kiljuu edelleen onnesta paluumuuton vuoksi. Näin vaan kuuluu nyt elämän olla. Marjamoussea.