Pohjantähden alla

Paluumuuton plussia ja miinuksia:

+
-Kaikki toimii. No, melkein kaikki. Tästä lisää miinuksissa. Mutta jos valitatte terveydenhuoltojärjestelmästä ja lääkärijonoista, kokeilkaa Irlantia. Epic fail, kuten varhaisteinini kommentoisi.

-Teknologia. Mikä onkaan tämä maaginen rouva nimeltään Wilma, jonka informoi minua kaikesta lasten kouluun liittyvästä. Ei lippuja, lappuja tai läpysköjä. Wilma huolehtii. Wilma informoi. Wilma toimii.

-Nettipankki. Joka toimii.

-Päivähoitojärjestelmä. Joka toimii.

-Iltapäiväkerho. Joka maksaa keskimäärin 4 euroa per päivä, mukaanlukien välipalan. Lisänä ilmaisia kerhoja, esimerkiksi, kokkikerho, käsityökerho ja taidekerho. Olen sanaton tämän tehokkuuden alttarin edessä.

-Koulurakennus ja koko koulusysteemi. Lasia, hienoa arkkitehtuuria, isot luokkahuoneet. Kirjasto. Musiikkiluokka. Veistoluokka. Käsityöluokka. Oikeita seiniä, ei homeisia parakkeja, joihin on ahdettu 35 hilluvaa 5-vuotiasta. Ilmaiset koulukirjat. Kouluruoka.
Pinaattiletut.

-Pyörätiet. Jotka eivät lopu keskellä tietä sadan metrin jälkeen. Jotka ovat tasaisia. Jotka ovat merkittyjä. Jotka menevät joka paikkaan. Ihan joka paikkaan.
Tunnenkin nyt pyörääni kohtaan samanlaista lämpöä kuin esimerkiksi Hugh Jackmania Wolverinen asussa. Rrrrrrrrr. Rauh. Pyöräni, sinä luja ja luotettava seikkailijaystäväni. Ihana.

-Ystävälliset kassatyöntekijat ja tehokas asiakaspalvelu. Mielenkiintoista, mutta olen saanut Suomessa ystävällisempää palvelua kuin supersosiaalisessa Irlannissa.

-Julkinen liikenne. Ei tarvitse perustella.

-Se, että on töitä. Mielenkiintoisia töitä. Asiansa osaavia ihmisiä ja haasteita.

Sitten:

-

-KELA. Ei jumalauta. MIKÄ siellä kestää? Mikä? Oikeasti, mikä?

-Zombivallankumous Prismassa. Outoja, kalpeita, roikkoposkisia henkilöitä tulee vastaan kahvihyllyllä. Tyhjine katseineen ne lappaavat tarjousjuhlamokkaa ja presidenttiä kärryynsä ja...vaan jotenkin seisovat siinä. Tyhjinä kuorina. Ikäänkuin kanssaihmisiä ei olisi olemassakaan. Ei mitään reaktioita, vaikka pommi räjähtäisi siellä presidenttipaketissa. Silmissä ikuinen orpo katse lapsen eksyneen.
Samat ihmiset julkisissa kulkuvälineissä räpläävät älypuhelimiaan. Tyhjine kasvoineen. Ulkokuori paksuuntuneena ulkomaailmaa ja muita ihmisiä vastaan: eihän niitä ole olemassakaan, ennenkuin ne on pakko huomata. Ja silloin vituttaa. Toi mummo/vauva/sosiaalinen henkilö keskeytti mun mielettömän tärkeän instagrammaamisen elämänsä äänillään ja pilasi mun tehokkaan ja ihanan itsekeskeisen päiväni. Hyi sitä.


Tähän lasi viiniä. Ahhh. Alkosta, joka on kiinni sunnuntaisin, jotta kansan paheiden kontrollin illuusio säilyisi eheänä. Vapaus tappaa hitaasti kirroosiin.


Olin pari viikkoa sitten ystävieni kanssa pienellä Kallion kierroksella. Sitä hipsterien määrää. Tupakkapaikalla sarvisankaiset polttelivat piippujaan filosofisen näköisinä ja vilauttelivat Flow-rannekkeitaan. Kaikki omistivat jonkilaisen Jopon tai vintagepyörän. Jokaikinen näytti kasvissyöjältä. Tunsin olevani hyvin keski-ikäinen ja äärimmäisen mainstream "kivoine" huiveineni ja "trendikkäine" rillipokineni.

Puhuimme kokemuksistani Suomessa ja kerroin mieltäni kovasti painaneesta asiasta. Eräs lapseni harrastusvetäjä oli nimittäin ollut kovin epäystävällinen ja luotaantyöntävä, hän ei edes moikannut minua tai puhunut minulle yhtään mitään. Kun kysyin jotakin, vastaus oli joko kyllä tai ei. Silmissä tyhjä katse ja sanat säästötilillä.
 Mietin, olisiko lapsellani siellä hyvä olla, jos ohjaaja on noin kylmä ja kauhean etäinen.
 Ystäväni esittivät minulle säälivästi nauraen yhden hyvin selventävän kysymyksen:
Tekikö hän, mitä hänen pitikin harrastuksen ohjaamisen suhteen?
No teki tietenkin. Tehokkaasti.
Asia selvä. Hänhän oli yksinkertaisesti vain ja ainoastaan suomalainen.






-

-

The Hood

Pyöräilimme tänään lähiympäristössä noin kahden kilometrin säteellä uudesta kodistamme:

Ei yhtään yllättänyt, että löysimme vaikka mitä mukavaa: leikkipuistoja, sorsalammen, pienen puron ja puistoalueita. Suomessa ostaan kyllä kaupunkisuunnittelu, se on myönnettävä.

Lisäksi sain vihdoin porattua (no ok, isä porasi, minä pomotin) rakkaita tauluja ja muita juttuja seinille:

Lisäksi ystäväni toi minulle ihanan kukkakimpun uutta asuntoa koristamaan:

Nyt olisi vielä verhonipsuja ostamatta ja muutama hyllykin pitäisi hankkia. Kodilta tämä kuitenkin alkaa jo tuntumaan! Huomenna taas sitten suomalaiseen tyyliin töihin jo kasiksi ja kotiin neljältä. Onneksi on sukua tässä ympärillä, jotka hakevat nuorinta tarhasta ja keskimmäistä ip -kerhosta, jotteivat heidän päivänsä venyisi turhan pitkiksi.
Arki on jees.

Koti

Kuinka kaukaiselta Irlanti tuntuukaan. Kuin jonkun toisen elämä. 

Arki alkoi täällä niin rytinällä, että sukellus suomalaiseen elämään tapahtui kuin laastarin poisto: repäisy, tuskan parahdus ja sitten helpotus. Tää on nyt tätä. 

Vanhin poika tykkää suomalaisten lasten itsenäisyydestä: kouluun saa kävellä itse, pitsan saa lämmittää itse, mutta samalla pitää muistaa myös soittaa äidille ja huolehtia avaimista ja kännykästä ihan itse. Toistaiseksi homma on lähtenyt ihan hyvin käyntiin. Nuorimmat menevät tarhaan ja iltapäiväkerhoon, joten heiltä ei vielä vaadita omatoimisuutta sen enempää kuin Irlannissakaan.

Aamulla, kun lähden töihin, on hyvä mieli ja sellainen jotenkin lämmin olo, kuin saunan jälkeen. Arki on ihan jees. Työ on ihan jees. Jos lapset pärjäävät, olen tyytyväinen. Ratkaisumme tuntuu oikealta ja hyvältä, ainakin vielä.

Nyt sataa. Muistan yhtäkkiä Kinsalen ja veneet. Horisontin, pubin takkatulen ja takapuoleeni täydellisesti muotoutuneen sohvatyynyn. Itkettää vähän. 

Koteja siellä ja täällä. Täytyy illalla vähän muotoilla uutta sohvatyynyä.

Tästä se lähtee

Hirveän härdelliviikon jälkeen alamme pikku hiljaa asettumaan. Asunnossa oli kaikenlaista pikkuremppaa ja säätämistä, vielä odottelen uutta hellaa. Huomenna saan uuden luurin ja numeronkin, joka vielä tuntuu kovin vieraalta verrattuna vanhaan irkkupuhelinnumerooni, joka oli käytössäni viimeiset kymmenen vuotta.
Kaikki on täällä uutta, ihan kaikki.
Tyhjä taulu ja puhdas pöytä. Ikeasta ja itse koottu..
Kirjoittamaton sivu.

Kun sain kukan parvekkeelle ja muutaman rakkaan esineen kirjahyllyyn, aloin henkisesti kotiutumaan.

Tämän paluumuuttajan lista:

-Kela
-Muuttoilmoitus
-Uusi pankkikortti
-Vuokrasopimus
-Vuokran maksu
-Taas kela (liitteiden toimittaminen)
-Puhelinliittymä ja uusi puhelin
-Sama lapsille
-laajakaistasopimus kotiin
-Taas kela (joku liite tietenkin puuttui)
-Sähkösopimus
-Uuden kodin maalaamista
-Isännöitsijälle valitus rikkinäisestä jääkaapin kahvasta, kattolampun sokeripalasta ja rikkinäisestä hellasta. Useaan kertaan.
-Verokortti
- Työsopimuksen allekirjoittaminen
-Töihin meno
-Nuorimmaisen tarhaan tutustuminen
-Tarhan papereiden täyttäminen
-Työhöntulolääkärintarkastus
-Kahvinkeittimen, imurin, leivänpaahtimen ja mikrouunin osto
-Muutto uuteen kotiin
-Suursiivous
-Laatikoiden loputonta purkamista
-Pyörän osto
-Pyörällä ajamisen uudelleen opettelu lasten nauraessa vieressä.
-Ikeaan eksyminen ja sieltä utfart satunnaisten lampunjalkojen, grillihaarukoiden, pöytäliinojen, koristetyynyjen, pehmolelujen, kynttilöiden ja servettejen kera.
-Yllämainittujen tuotteiden hämmästely: mistä hitosta nämä oikein tarttuivat mukaani? Mitä siellä oikeastaan oikein tapahtui?

Väsyttää.

Puhtoinen lähiöni

Eppuja lainatakseni:

Katson ulos ikkunasta
Kai tää on mesta nasta?
En tiedä paremmasta
Ainakin kaupunginjohtajasta
Tää lähentelee taivasta.

Ei mieltä maailmallinen tavara paina
Jos ei oo siitä pula
Jos riittää nappulä
Mut talo jossa on aravalaina
Ei ole avara aina.

Olen palannut juurilleni lähiöön. Itä-Helsingin pahamaineisten katujen kasvatti ui sulavasti kuin rotta viemärissä näiden betoniseinien välistä ja suoraan kelaan.

No ok, huijasin. Ghettoromantiikkaa ei lapsuudestani juuri löydy. Oikeasti asuin Jollaksessa, jossa ei koskaan ikinä tapahtunut yhtään mitään jännittävää. Ja tuskin tapahtuu tällaisessa kaupunkisuunnittelun helmessäkään värikkäine taloineen ja kukkien täyttämine parvekkeineen täällä Vantaalla.
Niin, Vantaa. Vanha stadilainen potee täällä identiteettikriisiä uusvantaalaisuutensa vuoksi. Taidan viedä lapset kohta varmuuden vuoksi hengailemaan steissille ja Stockalle, jotta he imisivät itseensä hieman kaupunkikulttuuria.

Ensin tosin menemme hernepellolle poimimaan ilmaisia herneitä. Matkalla sinne kävelemme kauniissa jokimaisemissa kukkaniittyjen ympäröiminä ja katselemme hevosia. Sitten uimarannalle, jossa on tietenkin iso leikkipuisto ja jäätelökioski ja lämmin uimavesi.

Ehkä tämä Vantaa onkin ihan kiva paikka.

Vielä yksi, kaunis.

Planxty - Christy Moore - Cliffs Of Dooneen

Sanaton

Nojaan sohvatyynyä vasten ja ikävöin sitä jo. Niin monta vuotta se on siinä tukenut selkääni ja todistanut huonoja tv-ohjelmia. Mitä sekin on nähnyt tähänastisessa elämässään. Samaa kai kuin minäkin. Kaikki se on nähnyt: lapset sylissä, jonkun itkevän, jonkun haluavan keksiä.

Autossa on Suomen lippu. Tarra takaikkunassa. Huomenna se revitään siitä pois ja vieraat lapset istuvat siellä, missä omani tappelivat, katselivat värityskirjaa matkalla hiekkarannalle ja joivat pillimehujaan. Niin monta kertaa, aina sama uudestaan. Minä olen silloin jo kaukana.

Kaikki, mitä nyt näen, muistuttaa minua viidestätoista eletystä vuodesta. Kaikki lapset syntyivät täällä, tämä on ollut ainoa koti.
Olen ihan hiljaa ja yritän käsittää.

Huomenna lähdemme pois.