Irlannin parasta

Tässä kaksi asiaa, joita tulen Suomessa kaipaamaan: kävelylenkki Atlantin pieksämällä hiekkarannalla ja sen jälkeiset drinksut takkatulen äärellä jossain maan lukemattomista pikkupubeista. Ikävä tulee olemaan eeppinen, mutta kuten olen jo aikaisemminkin todennut: ulkosuomalainen ikävöi aina jotain jossain kaukana. Harmi, ettei eläke kerry elämästä nauttimalla. No, lomat tullaan sitten viettämään täällä, kuten jo paikallisille ystävillekin lupasin.
Luulen, että osaan arvostaa Irlannin kauneutta ihan eri tavalla, kun pääsen nauttimaan siitä vain loma-aikoina.

Tahtoa rakastaa

Oletteko muuten huomanneet, että maahanmuutto ja rakastuminen noudattavat tasan tarkkaan samaa kaavaa?

Löydetään uusi ihminen/maa. Tutustutaan. Ihastutaan. Uusi ihminen/maa on niin paljon ihanampi kuin mikään ennen tätä hetkeä. Kaikki on niin paljon paremmin nyt. Ärsyttävätkin piirteet ovat niin jännittäviä ja erilaisia. Muutetaan yhteen.

Muutaman vuoden päästä alkaa ärsyttämään ihan todella. Arki astuu kuvioon ja kaikki vituttaa.Vertaillaan exään: tämä uusi ei tee sitä tai tätä. Ei toimi, ottaa päähän. Haukutaan kavereille ja pohditaan eroa.

Joku jää, joku lähtee uuden onnen perään. Ne, jotka jäävät, sopeutuvat hankaluuksiin ja erilaisuuteen ja löytävät rakkauden uudestaan. Ne, jotka lähtevät, löytävät toivon mukaan onnensa toisaalta.

Vastarannalla

Suomen päästä tuli taas tänä aamuna lisää hyviä uutisia. En suinkaan yhtään intoile, enkä tuuleta millään tavoin. En heilu keittiössä puhelin kädessä, enkä tanssi Lidlin vichypullon kanssa lambadaa. En. 
Toivon positiivisen putken jatkuvan!

Tajusin vasta tänä vuonna erään asian itsestäni ja maahanmuuttoasioista. Olen ollut vakaasti sitä mieltä, että ihmiset eläköön maassa maan tavalla, mutta säilyttäköön myös oman kulttuurinsa perinteitä, sikäli kuin ne ovat laillisia, eivätkä satuta ketään. Valtakulttuuriin on kuitenkin syytä sopeutua ja antaa myös lastensa omaksua uusia asioita, jotta kotoutuminen sujuisi mahdollisimman kivuttomasti. Kieli pitää oppia ja uusiin tapoihin tottua, eikä pitää itsepäisesti kiinni vain ja ainoastaan vanhasta kotimaasta ja sen meiningistä.

Toisaalta sitten. Olen itse mamu ja minua tosiaan ärsyttää moni asia Irlannissa. Onko minulla oikeus valittaa ja  kritisoida, vai pitäisikö mamun pysyä kiltisti hiljaa ja sopeutua?
Vastaus on ei.
Oikeastaan yhdenkään mamun missään päin maailmaa ei tule pysyä hiljaa. Kulttuuri kehittyy ja oppii vastalauseiden ja uusien ideoiden myötä, ei jatkuvan konsensuksen. Mitään edistystä ei tapahdu, ellei joku ole eri mieltä, intä vastaan ja esitä ihan upouusia näkökulmia ja ideoita, jotka joko tarttuvat tai sitten eivät. Tärkeää on, että näitä ideoita kuitenkin tulee jostain, oli kyse sitten netistä tai ulkomaalaisista, jotta jokainen yhteiskunta joutuisi pysymään ikäänkuin hereillä ja hieman varpaillaan koko ajan. Ettei jämähdetä tuhoisin seurauksin.

Kritisointi myös vahvistaa niitä asioita, joita ei haluta muuttaa. Elävän elämän esimerkki: jos joku väittää minulle täällä Irlannissa, että abortti on AINA väärin, joudun pohtimaan omaa kantaani hetken. Tiedän, että olen eri mieltä, mutta vastatessani joudun perustelemaan kantaani ja se vahvistuu entisestään, koska perusteluni ovat oman arvomaailmani mukaisia. Toisaalta, jos vastapuolen argumentointi kuulostaa järkevältä, siitä jää jonkinlainen siemen itämään ja saatan jopa muuttaa kantaani, mikäli se on perusteltua ja kuulostaa oikeammalta, loogisemmalta ja moraalisesti kestävämmältä kuin aikaisempi mielipiteeni.

Tätä samaa prosessia on ihmiskunnan historia täynnä sekä hyvässä että pahassa: aluksi valtaväestö on sitä mieltä, että A (kuolemantuomio, rasismi, hyvinvointivaltio, kapitalismi, lastensuojelu, jne.) on hieno ja "normaali" asia. Joku esittää eriävän mielipiteen. Syntyy väittelyä, keskustelua ja lopulta mahdollisesti muutosta asiaan. Tai sitten ei: enemmistö päättää, että pidämme kiinni asiasta A, koska se on  meidän moraalitajumme mukaan oikein ja vastaväitteet ovat vahvistaneet tätä kantaa. Jokatapauksessa, A:ta on nyt pohdittu ja koeteltu ja se on tuotu ihmisten tietoisuuteen, eikä se ole enää pinnan alla kytevä itsestäänselvyys. Jokainen idea on länsimaisessa yhteiskunnassa jatkuvan kritiikin kohteena, jostain suunnasta.

Oletuksena tässä kehitysprosessissa on tietysti se, että ihmiset pohjimmiltaan pyrkivät hyvään ja haluavat toimia moraalisesti oikein, ainakin useimmiten. Itse uskon asian olevan enimmäkseen näin, oman kokemukseni pohjalta.

Sananvapaus, vapaus liikkua ja matkustaa sekä demokratia ovat minulle itselleni äärimmäisen tärkeitä asioita. Näitä tarvitaan, jotta ihmiskunta ei hurahtaisi vaarallisiin ideologioihin ja tuhoisiin ajattelumalleihin, kuten historiamme todistaa. Jo se, että voin kirjoittaa tätä blogia, on nykymaailmassakin vielä luksuselämää. Jokainen vastakkainen mielipide allaolevassa kommenttikentässä, on minulle tärkeä. Kyseenalaistakaa, väittäkää vastaan ja parantakaa maailmaa! Eriävät mielipiteet ovat elämän suola ja varsinkin sen pippuri.

Camel Boots

Kiirettä on pitänyt. Ajatukset harhailevat niin monissa eri asioissa, etten pysy perässä.

Nuorimmaiselle luvattiin jo englanninkielinen hoitopaikka Suomesta, joten ruksia pukkaa tehtävälistalle tasaiseen tahtiin. Hyvä fiilis.
Oma opintieni jää täällä Irlannissa nyt sitten kesken, enää yksi neljän päivän kurssi jäljellä ja sitten olen suorittanut kaksi täyttä vuotta psykoterapiaopintoja. Ajattelin kuitenkin jatkaa samaa linjaa vielä lähitulevaisuudessa Suomen puolella.Olen ikuinen opiskelija, enkä voi sille mitään. Tiedättehän se kliseen työhakemuksissa:" haluan kehittyä ammatillisesti koko elämäni ajan...jatko-opintoja työn ohella...Kursseja...pälählöpöh..." Minä tarkoitan ihan jokaikistä sanaa. Antaudun nörttiyteni edessä.

Sexuality and Gender in Ireland -kurssi päättyi tällä viikolla ja sitä minun tulee ikävä. Tuhtia, mahtavaa tavaraa, vaikka myös raskasta. Irlantilaisten kavereitteni nuoruus on ollut niin kovin erilaista verrattuna omaani; heille kortsua banaanin päälle punastellen vääntävä kouluterkka olisi ollut sydänfilmin paikka. Ja etenkin heidän vanhemmilleen, jotka kasvatettiin käsittämättömän häpeän ja hiljaisuuden kulttuurissa. Samat vaikutteet pullahtivat pintaan parin viime viikon aikana, kun abortti on taas vaihteeksi ollut lehtien otsikoissa. Siitä enemmän huomenna.

Mietin tällä viikolla paljon ystävyyttä ja sen syntymistä. Kuinka joillain ihmisillä on niin avara katse ja sydän, että he näkevät ihmisyyden kulttuurierojen takana. Joskus vaan synkkaa, vaikka toisin luulisi. Irlannissa on  hyvin helppoa tutustua ihmisiin pintapuolisesti ja small talk -tasolla. Tai siis se on oikeastaan pakollista, sillä puhumattomuus on kertakaikkisen outoa ja kamalaa. Siellä missä on ihmisiä, on puhetta. Aina. Tuntemattomuus ei haittaa, puhuttavaa löytyy aina ja yhteisiä serkkujakin 80%:n varmuudella. Ulkomaalaisenkin on hyvin helpoa löytää juttuseuraa irlantilaisista, mikä on vierailijan kannalta mukavaa. Mutta kun yrittää päästä pintaa syvemmälle ystävyyden kehittyessä, tuleekin kivimuuri vastaan. Irlannissa on ikävän usein tapana lakaista huolet ja murheet pubin tervetuliaismaton alle tai ainakin vähätellä niitä rankalla kädellä kevyempien puheenaiheiden paistatellessa parrasvaloissa. Kaikki on aina vaan "grand."

Kolme irlantilaista tosiystävääni ovatkin loppujen lopuksi aika samantyyppisiä: konstailemattomia, rohkeita, vähän erilaisia, kapinallisiakin. Sellaisia, joita ei pinta juuri kiinnosta ja jotka kuuntelevat sisäistä ääntään nupit luoteessa. He uskaltavat paljastaa sisimpänsä ja kuunnella myös minua ilman sosiaalisia naamioita ja pelejä. Samanlaisia ovat myös suomalaiset ystäväni täällä: aitoja hyvässä ja pahassa, rehellisiä, riskinottajia. Heitä  kaikkia minä jään ikävöimään. Ulkosuomalaisella on kuitenkin aina ikävä jonnekin, joten.
Paluumuuton suurimpia plussia ovat sitten ne suomalaiset ystäväni, joita täällä ikävöin. Yllättävää, että hekin ovat aikalailla omien polkujensa kulkijoita, joiden kanssa tiemme ovat kulkeneet ristiin, rastiin, poispäin ja taas rinnakkain jo vuosikymmenten ajan. Joskus, ilman mitään erityisiä urotekoja tai saavutuksia, pelkästään olemalla oma itsensä, saattaa onnekas ihminen saada lahjaksi näitä kauniin pehmeiksi kuluneita, kestäviä ja kasarinostalgian sävyttämiä Camel Boots -ystäviä.

Mieskauneutta

Tänä viikonloppuna olen pieni ja hintelä vaahtosammutin, joka yrittää olla hukkumatta normaalipituisten kainaloihin. 179 cm pitkälle naiselle se on jännittävä saavutus.

Tätä kuitenkin tapahtuu vain ja ainoastaan kerran vuodessa, toukokuun ensimmäisenä viikonloppuna, jolloin Kinsalessa pidetään vuosittainen rugbyturnaus nimeltään Kinsale 7's. Täällä on maanantaina bank holiday eli yleinen vapaapäivä ja meno on aika villiä siis vielä tänäänkin. Tästä keittiöstäni katselen, kun joku tuossa juuri pissaa telttansa ulkopuolella (sinänsä positiivista) naapurin pellolla. Joku nukkuu auton takakontissa, luukku auki sentään.Tunnelma on vähän kuin stadissa vappuna, poliisikin tuolla näköjään partioi jo tähän aikaan aamupäivästä.

Sekä mediaani- ja keskipituuden äkillinen hyppäys johtuu siis siitä, että koko kaupunki on täpötäynnä kaapin, tai oikeastaan keskikokoisen pihasaunan kokoisia miehenjärkäleitä valtaamassa joka pubia, kauppaa ja jalkakäytävää niin, että tälläinen pätkä riukula jää kylmästi jalkoihin. Eiväthän ne edes tajua katsoa näin alas ja taklaaminenkin tapahtuu puolivahingossa. On brittiä, aussia, irkkua, ranskalaista, tummaa, vaaleaa, pitkää ja vielä pidempää. Yhdistävänä tekijänä erittäin hyvä geenipäivä.
Tähän vinkkinä sinkkutytöille: Tänne. Nyt.

https://www.kinsale7s.com/

Dublin

Kukkaloistoa St. Stephen's Greenillä tänään. Ja ihana, tuore hesari!

Dublin on kyllä uskomattoman luokkajakoinen kaupunki. Keskustassa on kauniita, vanhoja rakennuksia, vihreitä puistoja ja tunnelmallisia pubeja. Lähiöiden läpi ajaessa paljastuu sitten ihan toisenlainen maailma: rapistuneita, graffitinpeittämiä kerrostaloja, roskaisia katuja ja armotonta köyhyyttä. Vanhana Itä-Helsingin kasvattina en ole missäänpäin stadia nähnyt mitään vastaavaa. Kontulat, Jakikset ja Itikset kalpenevat luksukseensa Dublinin slummien rinnalla. Dublinilla onkin kaksi totaalisen vastakohtaista lempinimeä: Fair City ja Dirt Old Town. Pitää paikkansa.

Mutta nyt Hjalliksen pariin. Ja Miss Suomen. Maailma muuttuu, mutta missikisat pysyvät uskollisesti 50 -luvulla. Ehkä siinä niiden viehätys onkin. Myyttinen Suomi-neito ei saa muuttua.

Linssi

No niin. Pikku hiljaa tässä alkavat asiat järjestymään Suomen päässä. En uskalla vielä hehkuttaa yhtään mitään, joten shh.  Jokatapauksessa ensi kuun alussa on mentävä hoitamaan asioita sinnepäin. Asuntoasiat ja päivähoito olisivat prioriteettilistalla seuraavana.

Pääsen jo Suomen makuun huomenillalla, kun käyn noutamassa äitini Dublinista. Siellä on kassi taas täynnä herkkuja ja muuta. Näiden viidentoista vuoden aikana minun Suomeni on ikäänkuin tiivistynyt viiteen asiaan, joista unelmoin, joita himoitsen ja joihin koen ansaikosmaista, kosteasilmäistä tunteen paloa: 1. Dominokeksit 2. Halvan salmiakki 3. Fazerin ruisleipä 4. Kartio -lasit (siniset) 5. Päivän hesari. Huomenna istahdan dublinilaisen pubin baaritiskille, tilaan valkoviinin ja levitän nautinnollisesti huokaisten hesarin eteeni. Unelmallista! Ja jos sen viinin saisi siihen Kartioon vielä, niin kyyneltä pukkaisi silkasta nostalgiasta.

Hesarin sivuja hellin ja tunteellisin käsin käännellessäni voin perehtyä taas kerran Citymarketin tarjousjauhelihoihin, Prisman pyörätarjouksiin ja miettiä, miten Käpy-Usva Koikkalainen on oikeastaan aika komea nimi juuri kastetulle vauvalle. Siinä selaillessani sukellan taas pienen pieneksi hetkeksi suomalaiseen arkeen, joka minulle on ollut jo pitkään kummallisen etäinen ja samalla äärimmäisen tuttu ilmiö: olen ollut siinä läsnä, mutta ulkosuomalaisen linssin läpi katsottuna. En ole esimerkiksi koskaan käynyt Suomessa Vappuna sen jälkeen kun lähdin pois. En muista enää lainkaan, millainen on suomalainen toukokuu, koska siitä on kohta koko elämä aikaa.
Talvi on tuttu, jokavuotinen haalari- ja pulkkashow. Lumilinna, Stiga ja sauna. Märkiä pipoja kasassa eteisessä. Hanskat hukassa.
Kesä on armotonta hikoilua vantaalaisessa yksiössä isän ja kolmen auringonblondaamaan vipeltäjän kanssa, automatkoja stadin biitseille ja grillailua Haltialassa. Lintsi. Mökki. Suomenlinna. Merellisen auringon ihanasti sokaisemat silmät ja lokkien kirkuna kauppatorilla. Syvää autuutta. Puoliturismia ja mielikuvia.

Millaisia ovat ne välikaudet, kun ei olla siellä eikä täällä? Kun ei ole joulu, ei pääsiäinen, ei kesäloma?
Käykö meille kaikille niinkuin itselleni optikon näöntarkastuksessa, kun laitetaan just se oikea linssi paikoilleen, koko maailma kirkastuu täyteen kamaluuteensa ja loistoonsa: "Ai, tällaista täällä oikeasti on. Ikkunasta näkyy oikeasti noin kauas, wau. Nurmikkoa, taivasta, merta. Koirankakkakin siellä nurtsilla näköjään köllöttää." Ei ole enää nostalgiaa, ei mielikuvitusta, ei arvailua, ei mitä josseja. On vain pelkkä totuus. Teräviä kulmia ja viivoja siellä, missä ennen oli utuisaa.