Isoveli

Olen tässä viimeisen parin viikon aikana joutunut jälleen kasvokkain kulttuurierojen kanssa, mikä on ollut outo tunne pitkään ulkomailla asuneelle. Olin jo ehtinyt viidessätoista vuodessa tottumaan irlantilaisen elämänmenoon, kunnes taas yhtäkkiä pääsinkin eturivin paikalle tarkkailemaan sekä suomalaista että irlantilaista meininkiä ihan tuoreeltaan.

Moni muukin ulkosuomalainen todennäköisesti tuntee itsensä ikäänkuin kulttuuriantropologiksi vieraan, kummallisen ja mielenkiintoisen heimon keskuudessa. Sisällä, mutta ainakin pikkuisen pihalla. Olen kirjoittanut tästä jo aikaisemminkin, mutta minulle todella kirkastui tässä viimeisen vuoden aikana se, miten monissa asioissa Irlanti ja Suomi ovat toistensa täydellisiä vastakohtia. Usein tuntuu siltä, että ne asiat, jotka Suomessa toimivat erinomaisesti, ovat Irlannissa aivan lapsenkengissään, ja päinvastoin.

Otetaan esimerkkinä vaikkapa suhtautuminen valtioon ja erilaisiin yhteiskunnallisiin auktoriteetteihin. 

Irlannissa on juuri nyt käynnissä vesimittareiden asennus, jotta äskettäin perustettu valtion omistama vesiyhtiö pääsee laskuttamaan kansalaisia veden käytöstä. Tähän saakka vedestä on maksettu veroina, jotka eivät kuitenkaan alene lainkaan uuden systeemin myötä. Eli tästähän seuraa luonnollisesti sotatila hiljaisen purinan ja marinan muodossa. Facebookin uutisvirta on täynnä valitusta ja vaikerrusta ja ehdotuksia mittareiden asentamisen pysäyttämiseksi. Kaikki vannovat, etteivät missään nimessä suostu maksamaan "palvelusta", josta jo laskutetaan verojen muodossa. Oletetaan, että kaikessa on aina takana jokin viranomaisten salamyhkäinen juoni, jolla päästään mahdollisimman tehokkaasti pissimään kansalaista silmään.

Tämän seurauksena se, mikä irlantilaisia pelottaa vesilaskussa eniten on sosiaaliturvatunnuksen eli PPS -numeron luovuttaminen vesiyhtiölle. Uhkakuvat Big Brother -vesikorporaation häikäilemättömästä kansalaisten henkilökohtaisten tietojen hyväksikäytöstä nousevat uutisotsikoihin saakka. Eihän noin henkilökohtaista informaatiota saa missään nimessä luovuttaa kasvottoman valtion viraston epäluotettaviin käsiin! Ei heihin voi luottaa!

Suomessa henkilötunnus annetaan kuin automaatista ikään, oli kyse sitten kirjastokortista, terveyskeskuksesta tai veroilmoituksesta. Suomalainen luottaa valtioon ja virkamieheen, eikä kyseenalaista koko yhteiskunnan kattavaa tietopankkia kansalaisistaan. 

Irlannissa puolestaan PPS -numeroani ei tiedä lääkärini, ei apteekkari, ei poliisi, eikä varsinkaan kirjastonhoitaja. Täällä ei sellaista infoa jaeta noin vaan ympäriinsä, koska valtio ja erilaiset viranomaiset katsotaan lähtökohtaisesti epäilyttäviksi instituutioiksi, jotka odottavat silmät kiiluen tilaisuutta päästä lypsämään kansalaisten kovalla työllä ansaitut pennoset. Valtio on sellainen kärttyinen Roope Ankka, joka rahakirstun päällä istuessaan hykertelee hyytävästi kolikkojen kilahdellessa kassaan. 

Tästä seuraa se, että myös kansalaisen on vaikeaa järjestellä asioitaan, koska eri virastot eivät jaa juuri mitään tietoja keskenään. Esimerkiksi rikosrekisteriotteen saaminen on koominen prosessi, jota juuri nyt käyn itse parhaillani läpi. 

Tarvitsen siis rikosrekisteriotteen sekä Suomesta että Irlannista uutta työpaikkaani varten. Suomesta sen saa nettilomakkeella, johon laitan henkilötunnukseni. Lomake tulla tupsahtaa suomalaisen tehokkaasti postiluukustani viikossa. Homma selvä.

Irlannissa puolestaan pääsin täyttämään lomaketta, joka on... No, hyvin irlantilainen. Lomakkeeseen on täytettävä jokaikinen osoite, jossa olen Irlannissa asunut. Tarkka osoite. Tämän jälkeen työnantaja lähettää lomakkeen rikosrekisteriotteita käsittelevään toimistoon. Tästä toimistosta sitten poliisi soittelee  antamieni osoitteiden perusteella paikallisille poliisiasemille ja kyselee, josko se-ja-se olisi siellä joskus jotain rikollista toimintaa harjoittanut. Siis jos olen asunut esimerkiksi kuudessa eri osoitteessa, soittaa poliisi kuudelle eri asemalle kyselläkseen tietoja minusta.

Erinomaista työllistämistä ainakin, jos ei muuta. 

Täällä nyt sitten odottelen, että saan tämän Garda Clearancen, jotta pääsen aloittelemaan uudessa työpaikassani. Siihen voi mennä jopa kaksi kuukautta, näin minua varoitettiin. 

Mutta eipähän valvo isoveli ainakaan.