Säästää ja syödä

Seitsemää sorttia pöytään ja sukulaistytön synttäreitä juhlimaan. Niin vähän aikaa ja niin monta kakkua. Kaikkia  ei ehdi eikä pysty maistamaan. 

Olisiko juustokakku kuitenkin ollut parempi valinta kakkulautaselleni kuin marjamoussekakku? Ähky. Ei pysty. Pakko valita jompikumpi. 

Toinen sukulaistyttöni saikin herkkupöydän alla muhevat räkäitkupotkarit: "mutku mä haluuuuuuuun noita kaikkia! Ja sit lisää kans! Ja keksejä ja sipsejä myös!"

Oiva aasinsilta: mitä siis menetän Suomessa ollessani? Mitä hienoja kokemuksia, ystäviä, maisemia, mahdollisuuksia jää pois elämäni käsikikirjoituksesta? Miksi en voi saada kaikkea, mitä haluaisin, byähh, mäyhhhh. Haluan kaikki elämän kakut, mielellään yhtäaikaa.

Aivoni ovat viime aikoina tehneet minulle omituisia tepposia päivittäin. Näen nimittäin muka koko ajan tuttuja kasvoja ympärilläni: tuossahan tulee selvästi muusikko-Mike pyörällä vastaan. Aha, ei tullutkaan, vaan joku ventovieras. Mutta tuolla on naapurin Mary ja sen auto! Moi! Hei moi! Tai sitten ei. 

Usein tuntuu siltä, etten enää tunne itseäni ja identiteettini on tietyllä tavalla hukassa. Haen paikkaani kaikkialla, kotona ja yhteiskunnassa, kuin kohta neljäkymmenvuotias teini. Käteni hamuaa uunihanskaa oikealta, kun se tässä asunnossa onkin vasemmalla. Tunnen itseni poliitikoksi.

Kaikki tunteeni ovat nyt suuria ja erittäin vastakohtaisia: ilo on suunnatonta, vitutus eeppistä. Yhtäaikaa. Tunnen suurta surua ja ikävää sekä lämmittävää riemua ja kiitollisuutta ihan päivittäin. Stressaavaa, mutta mielenkiintoista. 

 

Ventovieraiden kasvojen piirteistä haen tuttua ja turvallista mennyttä ilman riskinottoa tai epävarmuutta. Kokonainen elämä on jäänyt toiseen maahan ja prosessia on varmaan käytävä läpi vielä jonkin aikaa, ennenkuin tunteet selkiytyvät. Tämä elämä on nyt yhtäaikaa sekä tuttua että vierasta kulttuuria ja haen tässä omaa pientä paikkaani, omalla tavallani.

Koko ajan olen edelleen irlantilaistyyliin täysvalmiudessa tervehtimään, vaikka ketään tervehdittäviä ei ole. Tuttuja näkyy kyllä paljon, mutta vain sovittuina aikoina ja sovituissa paikoissa, mutta muuten olen itsekin vain yksi naama satojentuhansien toisilleen vieraiden joukossa. Mikä toisaalta vapauttava ja toisaalta äärimmäisen orpo tunne jatkuvaan sosiaaliseen kanssakäymiseen ja small talkiin tottuneena ja myös osittain niihin lopen, lopen kyllästyneenä. No, siis enimmäkseen vapauttava tunne, se on myönnettävä. Sydämeni on aina ollut kaupunkilaisen sydän, joka nauttii suunnattomasti monimuotoisuudesta sen kaikessa monimuotoisuudessaan: täällä saan olla ihan kuka vaan olenkin. Pihalla oleva paluumuuttaja, hieman ulkopuolinen vieläkin joissakin asioissa, blondi, tummapaahtoisen kahvin ystävä, haistakaa Juhla Mokka! 

Kunhan vain noudatan sorsanruokintakieltoa, olen ajoissa kaikkialla ja kierrätän roskat oikeaoppisesti, pärjään kyllä. Nimittäin se kaikista luotettavin oikean ja väärän mittari, eli sisäinen vaistoni, kiljuu edelleen onnesta paluumuuton vuoksi. Näin vaan kuuluu nyt elämän olla. Marjamoussea.

Syksykö?

Töissä ja sinne matkalla bongattuja asioita:

Ilmat edelleen aivan mahtavat ja kaunista katsottavaa riittää.

Harmittaa, kun tämä bloggaaminen on vähän jäänyt hetkeksi taka-alalle, mutta nyt olen saanut arjen pyörimään sen verran tehokkaasti, että on taas enemmän aikaa näille omille jutuillekin. 

Tämä on tänään tällainen pikapostaus vain, viikonloppuna aion panostaa ja pulauttaa mielestäni kaiken, mitä olen kokenut ja ajatellut täällä olemisesta, muutosta ja sopeutumisesta. Nyt siis kuitenkin vain muutama kuva ja syysfiilis täältä Vantaalta:

Sorsalammen sorsaparkoja ei tietenkään saa ruokkia, koska sääntö.

Pääsin työni puolesta käymään Yhdysvaltojen suurlähetystössä ja sain tuoda puhelimen kameroineen sisään. Otin merimaisemakuvan kattorerassilta, sisällä en olisi kyllä uskaltanut kuvata mitään. 

Satoa. Nam. 

Elämä tuntuu edelleen jotenkin oikealta täällä. Että tämä oli tarkoitettu nyt näin. Tulevaisuudessa sitten mietitään uudestaan, on ihanaa pitää asia sillä tavalla vielä auki, että on vaihtoehtoja ja tietynlainen reissunaisen vapaus. Maailma on kuitenkin pieni paikka loppujen lopuksi. 

Mutta palaan asiaan viikonloppuna! :-)

Pupuna

Tämä työssäkäynti on siitä kummallista, että aikaa jää huomattavasti vähemmän kaikenlaiseen haahuiluun, kuten esimerkiksi bloggaamiseen. Elämän rytmi on muuttunut yhtäkkiä nopeammaksi ja päivät ja viikot kuluvat kuin lentäen. Verrattuna Kinsalen hitauteen, Suomessa aika kulkee kuin pieni citykani.

Syksyn ensi merkit ovat ilmassa: koivuissa näkyy jo keltaista ja aamuisin on kylmä. Ilma on silti ollut aivan upea lähes joka päivä
ja työmatkapyöräilykin on alkanut sujumaan ilman jäätäviä kramppeja pakaroissa, kuten alussa. Olen edelleen täysin ja totaalisesti rakastunut pyörääni ja tähän pyöräilykulttuuriin täällä. Tuuli tukassa ja hiki ylähuulella viiletän kylmän viileästi ohi kehällä seisovien autojonojen. Hah. Olisitte tekin jättäneet autonne kotiin, njähhähhää. Katsokaa takaheijastintani ruuhkaan hajotessanne, muahh. Aaahhahhah.

Ehkä jo ensi viikolla pystyn jopa kävelemään hissille saakka, ilman että reisilihakseni leviävät rappukäytävään rasitusvapinoissaan.

Pääkaupunkiseudulla työmatkamaisemat näyttävät tällaisilta:

Ei hassumpaa. Erilaista kuin Irlannin rannikolla, mutta silti herkän kaunista.