Joskus mietin, miten elämäni olisi mennyt, jos olisinkin jäänyt/muuttanut Suomeen asumaan. Olisiko lapsillani Reimatecin välikausihaalarit? Järkevät Goretex -talvikengät? Pelaisivatko pojat jääkiekkoa? Osaisivatko kaikki kolme jo luistella ja hiihtää? Olisiko minulla kesämökki Keski-Suomessa ja S-etukortti? Omistaisinko Älvsby -talon kehyskunnassa ja uudehkon Opelin? Katsoisinko Putousta lasten kanssa?
Vai olisinko sittenkin hipsteri kantakaupungissa, kulkisin spåralla tai vintage -fillarilla viileänvarmana luomukauppaan?
Vai olisinko ihan vaan minä, suomalainen nainen, sama ihminen maasta ja kulttuuriympäristöstä huolimatta?
Olisinko onnellinen?
En ole hipsteri, eikä minulla ole polkupyörää. Sitä on mahdotonta polkea tässä maastossa ja näillä jyrkillä kukkuloilla. Luomua ostan, jos sitä lähikaupassa näen. Ooppeli on parkissa talon edessä, talon, jonka mielelläni vaihtaisin Älvsbyhyn, joka olisi todennäköisesti kunnolla eristetty ja kohtalaisen lämmin. Siinä olisi kuraeteinen.
Lapset eivät osaa hiihtää eivätkä luistella. Jääkiekkomailoja ei tarvita, eikä spåra kulje. Haalarit, talvikengät, kurahousut ja talvipipot odottavat pappalan kaapissa ja ne ovat Anttilan halvinta merkkiä.
Onnellisuutta on perhe, valtameri, villi luonto, kauneus kaikkialla ympärilläni. Kirjallisuus, musiikki, hyvä ruoka ja ystävien tapaaminen. Laadukas punaviini ja tumma suklaa. Matkat Suomeen ja vuokramökki. Kilpajuoksu poikani kanssa vuoristoradan jonoon kesällä. Kesä ja aurinko, talvi ja lumi, satunnainen ruisleipä, horisontti. Suomi ja Irlanti.
Elän nyt tässä, tässä maassa ja tässä hetkessä. En vaihtaisi tätä pois, vaikka sen hinta kirpaisee välillä.
Molemmat maat mansikoita ja mustikoita.
Hintalapussa lukee arki. Se kaikki, mitä minä lapsena elin, on omille lapsilleni jännää turismia. Helsinki on matkakohde.
Sanat, joita käytän lapsille puhuessani ovat stadin slangia vuodelta 1998. Kun käyn Helsingissä, ihmettelen, miksi se ei näytä enää samalta kuin lapsuudessani. En ole vieläkään tottunut Kampin uuteen ilmeeseen, sillä sieluni silmin näen siinä vielä tuulisenankean bussiaseman.
Ja kuka perhana on muuttanut hesarin tabloidiksi? Näpit irti muistoistani, ette saa muuttaa mitään siellä.
Pysäyttäkää aika.
Sinapa sen sanoit, vaikka ulkosuomalaisuus on valintakysymys niin sen hinnan tajuaa vasta aika myöhaan, siltikaan en vaihtaisi tata kahden maan valista olotilaa mista ei eroon paase. Sulla on kiva blogi!
VastaaPoistaKiitos! Tulee hyvä mieli, kun saa hyvää palautetta! : ) Sellaista kahden kodin välissä olemista tämä kyllä on.
VastaaPoista30 vuoden jälkeen tulee mieleen useinkin tämä, millaiseksi elämä Suomessa olisi muodostunut. Jos en olisi lähtenyt, jos olisin palannut. Valintaa en tuntunut koskaan tehneen, siis että jään loppuiäksi ulkomaille, jotenkin elämä vain meni niin. Vaikeaa arvioida, kumpi olisi ollut parempi, mistä tietää? Oman uteliaisuuteni ja maailmannälkäni tuntien voin kuitenkin arvata, että haikailisin Suomessa, mitä kaikkea olisinkaan voinut nähdä ja tehdä, Suomessa on NIIN tylsää...! Eli itsehän tänne halusin.
VastaaPoistaSe, että lapseni eivät ole mitenkään suomalaisia, on tietysti karvas ajatus. Eivät puhu suomea, eivät ole kiinnostuneita matkustamaan enää sinne aikuistuttuaan, eivät tunne mitään kiintosidettä. Isovanhempien kuoltua sukulaiskäynnit vähenivät. Pikemminkin luulen että lapseni tuntevat olevansa puoli-irlantilaisia, jotenkin ulkopuolisia täälläkin. Toisaalta heillä ei ole mihin verrata - tutustuminen toisiin suomalais-irlantilaislapsiin olisi ollut tärkeää! Monet asiat tekisin nyt toisin, mutta kaikkeen ei vain riittänyt voimia. Mistäpä sitä tietää muuten, miten he tuntevat vanhentuessaan, minäkin olen alkanut kiinnostua sukujuuristani vasta keski-iässä!
Hyvin kirjoitettu! Tuo on totta, että itsellänikin näin neljääkymppiä lähestyessäni on alkanut sukulaiset kiinnostamaan paljon enemmän kuin ennen! Kehityspsykologiasta tiedän, että on ikään kuuluva juttu. ; )
VastaaPoistaItsekään en kadu maailmalle lähtöäni, mutta hinta siitä on maksettava, kuten kaikista valinnoistamme. Meillä on täällä Corkissa paljon pieniä puolisuomalaisia, joten jotain kontaktia tulee pidettyä yllä muihin samassa tilanteessa oleviin. Aikuisille meillä on suomikerho, jossa tapaamme kerran kuussa. Jos eksyt Corkin suuntaan, saa liittyä seuraan! : )
Corkissa onkin oikea "clusteri" suomalaisia, samoin Dublinissa, molemmat juuri sen verran kaukana ettei tule lähdetyksi! Mutta kiitos kutsusta, ehkä kesällä...
VastaaPoista