Minusta tulee nyt mies. Äijä. Metsästäjä.
Luin nimittäin Sheryl Sandbergin (Facebook CEO) haastattelun, jossa hän kritisoi naisten vaatimattomuutta työnhaussa. Nainen ei hae työpaikkaa, ellei hän täytä lähes 100% ilmoituksen vaatimuksista ja toiveista. Miehelle riittää se, että hän täyttää 60% ja oppii sitten loput itse työnteossa. Niin totta, ainakin omalla kohdallani. Entisenä eturivin kilttinä hikarityttönä en ole uskaltanut ottaa riskejä työpaikkailmoituksia selatessani, koska hui.
Päätin muuttaa työnhakustrategiaani siis aika radikaalisti. Haen nyt töitä Suomesta, vaikka en täytä 100 % ilmoitusten vaatimuksista ja otan riskin, koska tiedän olevani nopea oppimaan ja omaksumaan uutta. Yritän ajatella itseäni ja kykyjäni realistisesti, en varman päälle pelaamisen suojista. Opettelen siis ajattelemaan kuin vaatimaton mies.
Se, että joku sanoo minulle "ei, et saanut nyt tätä työpaikkaa" ei nimittäin loppujen lopuksi tapa minua, eikä edes loukkaa millään henkilökohtaisella tasolla. Kyse on ihmisistä, jotka eivät tunne minua, he vain yksinkertaisesti hakevat parasta mahdollista työntekijää joukkoonsa ja sillä hyvä. Itsekin tekisin ihan samalla tavalla, jos olisin rekrytoija. Hekin yrittävät tehdä hommansa mahdollisimman hyvin ja tunnollisesti.
Epäonnistuminen opettaa ja kasvattaa valtavan paljon ihan oikeasti, eikä tämä ole vain kalifornialaista hippipuhetta. Kunhan sitä ei ota henkilökohtaisesti, eikä itketä sisäistä kympintyttöään tahallaan liikaa.
Syytän tästä uudesta, kiiltävästä minästäni psykoterapiakoulutustani ja mindfulnessia. En enää häiriinny ihan pienistä, vaan yksinkertaisesti yritän uudestaan. Suomalainen sisu on ehkä maailman hienoin asia ketsupin ja auringonpaisteen jälkeen. Miksi en oikeastaan kirjoittaisi siihen perustuvaa Self-Help -kirjaa Ameriikan markkinoille, haastaen mindfulness -hipit. Haa, ajattelen jo kuin uusi idolini Sheryl.
Hänellä on pakko olla joku suomalainen esi-isä jossain, sen verran kova mimmi.
Rehellisesti sanottuna osa minusta psyykkaa itseään vastaanottamaan ei kiitos -meilejä, joita saattaa alkaa tulla ensi viikolla, kun hakemieni työpaikkojen hakuajat umpeutuvat. Mindfulness-minä kestää tyynenä takapakit, hikariminä hajoaa hiukan, kun ei ollutkaan paras. Sisu ja optimismi sieltä kuitenkin aina päätyvät mitalisijoille, tavalla tai toisella. Suomineito palaa kesällä kotikoivujen katveeseen, vaikka tiellä olisi risuja, männynkäpyjä tai harmaita kiviä. Rakennan niistä vaikka majan, prkl.
P.S. Katsoin yliopistojen ranking -listalta vanhan opinahjoni eli UCC:n sijoituksen. Suomalaisista yliopistoista vain Helsinki ja Aalto olivat korkeammalla sijalla, UCC päihitti mm. Tampereen, Jyväskylän, Vaasan, Oulun, Turun ja Joensuun. Up The Rebels (heiluttaa Corkin punalippua), jei!! Kilpailuhenkinen, ai minäkö? En olisi tiennyt tuota, ellen olisi saanut linkkiä kyseiseen listaan, eli:
http://www.timeshighereducation.co.uk/world-university-rankings/2012-13/world-ranking.
Sieltä voi katsoa oman alma materinsa listasijan. Kriteerit ovat kuulemma muuttuneet muutama vuosi sitten ja ovat suht luotettavat.
Irlannin yliopistot sijoittuivat todella hyvin, koska Irlanti panostaa lamankin keskellä koulutukseen (vielä) kiitettävästi. Siitä se vielä talouskin joskus nousee! Kehtaisiko tuota mainostaa jotenkin, kun lukemieni paluumuuttajien pelottelujuttujen perusteella Suomessa ei kuulemma arvosteta ulkomaista tutkintoa...? Onkohan asia tosiaan näin? Suomalaiset kuitenkin matkustavat, opiskelevat ja työskentelevät paljonkin pitkin maailmaa, joten se olisi aika omituista ja lyhytnäköistä. Lisäksi tulee vielä bonuksena kaikki se hinnoittelematon elämänkokemus, mitä matkustellessa ja ulkomailla asuessa ihan pakostakin haalii sisimpäänsä.
torstai 28. maaliskuuta 2013
tiistai 26. maaliskuuta 2013
Kevättä asennetaan........Odota
Universumi lähetti selkeän viestin Suomeen muutosta: otas tyttö lumikola, harja ja lapio esiin ja katsotaan, muistatko vielä. Tässä sinulle pieni annos realismia. Kestätkö tätä jokaikinen aamu vähintään neljä kuukautta vuodessa? Katoaako nostalgia jo?
Haaste vastaanotettu. Pien lumisadehan vaan piristää Suomineitoa.
Seuraavana ohjelmassa tunnin verran liukastelua kesärenkailla Corkiin ja yliopistolle asti. Apua. Viimeksi, kun täällä tuli lunta, ajoin onneksi hiekoitusauton perässä koko matkan. Eli siis pikkukuormurin lavalla seisoi horjuva mies, jolla säkillinen hiekkaa. Sieltä se sitten heitteli kourallisen tielle muutaman metrin välein.
Haaste vastaanotettu. Pien lumisadehan vaan piristää Suomineitoa.
Seuraavana ohjelmassa tunnin verran liukastelua kesärenkailla Corkiin ja yliopistolle asti. Apua. Viimeksi, kun täällä tuli lunta, ajoin onneksi hiekoitusauton perässä koko matkan. Eli siis pikkukuormurin lavalla seisoi horjuva mies, jolla säkillinen hiekkaa. Sieltä se sitten heitteli kourallisen tielle muutaman metrin välein.
maanantai 25. maaliskuuta 2013
Stonehenge Light
Käyskennellessäni täällä etelärannikkon loputtomilla rannoilla ja kukkuloilla kuulen aina mielessäni David Attenborough:n jumalallisen dokumenttiäänen: "Here on the South Coast... The winter is harsh for the wildlife...(merkityksellinen hiljaisuus ja zuumataan yksinäistä hyljettä)...This year spring is late and food is scarce for the grey seal... (kamera siirtyy kuvaamaan pesiviä lokkeja jylhällä jyrkänteellä)... The Atlantic Ocean can be both cruel and nurturing for these young birds... " Ahh. Matkin sitä usein lasteni seurassa, joilla ei ole hajuakaan, mitä äiti taas säätää siellä.
Tänään kävimme pienellä ajelulla ja vierailimme Drombegin kiviympyrällä, joka vähän sellainen diettiversio Stonehengestä. Mielenkiintoinen paikka. Kiviympyrä on rakennettu noin vuonna 1000 ennen ajanlaskumme alkua ja sijoittuu täällä Irlannissa siis pronssikauteen. Kiviympyrän lähiympäristössä on myös kivikautisia hautakumpuja ja pronssikautisten asumusten raunioita. Joista en ottanut kuvaa, koska tuolla oli kertakaikkisen jäätävän kylmää, siis kylmempää kuin olen koskaan Helsingissä kokenut. Ikinä. Ai, sanoo merituuli, sinulla on joku Himalaja-superpartio-Antartika-kuoripuku, Goretexiä ja kommandopipo? Muahh. Ahhahhaa, nauraa tuuli.
Homo Sapiens ei vielä ole keksinyt mitään, mikä pärjäisi sille.
Drombeg on rakennettu samoja periaatteita noudattaen kuin Stonehenge, eli talvi- ja kesäpäivänseisausten aikaan aurinko nousee osuen tarkkaan harkittuihin rakoihin kivien välissä. Tällaisia kiviympyröitä on Irlannissa pilvin pimein, usein ihan vaan keskellä jonkun maanviljelijän peltoa. Tekisi mieli joskus vielä liittyä paikallisten hippien seuraan juhlimaan jussia oikein kunnon pakanatyyliin, kukkia hiuksissa ja mead:iä juoden, joka on sellainen simamainen, vanha ja perinteinen alkoholijuoma täälläpäin. Pitänee odottaa, että lapset ensin kasvavat ja sitten rupean biibiiciitä puhuvaksi uushippimummoksi West Corkiin.
lauantai 23. maaliskuuta 2013
Irlannin murre -pikakurssi
Esimerkiksi:
"How's the craic? What's the story, boy?"
"Ah sure Jaysus, that fecking gobshite borrowed my phone and lost it, you know your man from Dublin."
"Oh shite, did you give out to him?"
"Ah sure you know yourself, the lads said there was no point anyway. He is always acting the maggot."
"So he is."
Kouluenglanti kannattaa unohtaa täällä siis ihan täysin. Näillä on ihan oma kielensä. :-)
torstai 21. maaliskuuta 2013
Pimeää materiaa, osa 2.
Laitoin tiistaina tänne muutaman maisemakuvan ja kerroin vähäsen nykyirlantilaisten suhteesta katoliseen kirkkoon. Irlanti maallistui 90 -luvulla huimaa vahtia ja kirkon sisäiset pedofiiliskandaalit sekä yhteiskunnan yhtäkkinen vauraus vauhdittivat tätä prosessia. Entisestä köyhästä siirtomaa-peräkylästä tuli yhtäkkiä, muutamassa vuodessa, kapitalistinen unelma. Ne kymmenen vuotta, jotka itse elin tämän "Celtic Tiger:in" keskellä olivat kuin missä tahansa länsimaassa nousukauden keskellä: ihmiset unelmoivat hyvästä, vakaasta ja vauraammasta tulevaisuudesta myös lapsilleen ja hurahtivat täysillä kulutusjuhlaan. Yleinen ilmapiiri oli hyvin optimistinen, positiivinen, eteenpäinsuuntautunut ja iloinen. Vuosisatojen ajan jatkunut muuttoliike vauraammille rannoille oli ensimmäistä kertaa historiaa. Irlannilla oli kerrankin mahdollisuus nousta köyhyyden ja sorron suosta ja ihmisten itsetunto kohosi ihan silmissä: "mehän osaamme sittenkin! Me pärjäämme ihan itse!". Tätä ennenkuulumatonta hyvinvointia piti jatkua hamaan tulevaisuuteen, sillä näin Dublinin herrat lupasivat yhä uudelleen ja uudelleen.
Laman iskiessä tapahtui jotain mielenkiintoista. Vanha alistunut, passiivis-aggressiivinen siirtomaamentaliteetti olikin ollut vain ohuen pinnan alla piilossa, mistä se putkahti nopeasti kunniapaikalleen. Suomalainenkin tunnistaa samantapaisen ajattelutavan sanontojen kautta: "Itku pitkästä ilosta." "Joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa." On parempi olla hiljaa ja kusettaa herroja selän takana, minkä kerkiää. Huomaamattomuus on avainsana, sillä avoin kapina johtaa vain pahempiin ikävyyksiin.
Köyhän kyykkyasento olikin vielä sukupolvien lihasmuistissa.
Yleisönosastoilla puhuttiin jopa synnin palkasta: siitä saitte, te mammonaan eksyneet lampaat. Moni sanoi olevansa jopa helpottunut, että saatiin taas veisata vanhaa ja tuttua syntisen virttä ja aloittaa loputon katumusharjoitus Euroopan Unionin ja Angela Merkelin ottaessa sekä katolisen kirkon että englantilaisen kartanonherran roolin.Vauraus ja optimismi eivät sopineetkaan irlantilaiseen kansanluonteeseen, oli parempi palata suosiolla ja vähin äänin takaisin hiljaisten ruotuun ja luovuttaa valta vanhasta tottumuksesta ulkopuolisille. Keskiluokalta lypsetään nyt viimeisetkin pennoset pankkien velkojen maksuun, mutta keskiluokka ei kapinoi, koska pahempaa voi seurata. Kakka otetaan kiltisti vastaan. Jos ei kestä, voi aina lähteä sinne, minne kapinalliset esi-isätkin lähtivät paremman elämän toivossa.
Kapina jatkuu siellä, missä se on vuosisatojen ajan kytenytkin: lauluissa, tarinoissa, ihmisten puheissa, paossa muille maille. Muutamassa kesyssä mielenosoituksessa ja lehtien kitkerissä pääkirjoituksissa. Elleivät irlantilaiset itse usko, että he ansaitsevat parempaa ja enemmän, ei muutosta tule tapahtumaan. Siirtomaaherrat on opittava kohtaamaan ottamatta automaattisesti lakkia nöyrästi käteen.
Laman iskiessä tapahtui jotain mielenkiintoista. Vanha alistunut, passiivis-aggressiivinen siirtomaamentaliteetti olikin ollut vain ohuen pinnan alla piilossa, mistä se putkahti nopeasti kunniapaikalleen. Suomalainenkin tunnistaa samantapaisen ajattelutavan sanontojen kautta: "Itku pitkästä ilosta." "Joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa." On parempi olla hiljaa ja kusettaa herroja selän takana, minkä kerkiää. Huomaamattomuus on avainsana, sillä avoin kapina johtaa vain pahempiin ikävyyksiin.
Köyhän kyykkyasento olikin vielä sukupolvien lihasmuistissa.
Yleisönosastoilla puhuttiin jopa synnin palkasta: siitä saitte, te mammonaan eksyneet lampaat. Moni sanoi olevansa jopa helpottunut, että saatiin taas veisata vanhaa ja tuttua syntisen virttä ja aloittaa loputon katumusharjoitus Euroopan Unionin ja Angela Merkelin ottaessa sekä katolisen kirkon että englantilaisen kartanonherran roolin.Vauraus ja optimismi eivät sopineetkaan irlantilaiseen kansanluonteeseen, oli parempi palata suosiolla ja vähin äänin takaisin hiljaisten ruotuun ja luovuttaa valta vanhasta tottumuksesta ulkopuolisille. Keskiluokalta lypsetään nyt viimeisetkin pennoset pankkien velkojen maksuun, mutta keskiluokka ei kapinoi, koska pahempaa voi seurata. Kakka otetaan kiltisti vastaan. Jos ei kestä, voi aina lähteä sinne, minne kapinalliset esi-isätkin lähtivät paremman elämän toivossa.
Kapina jatkuu siellä, missä se on vuosisatojen ajan kytenytkin: lauluissa, tarinoissa, ihmisten puheissa, paossa muille maille. Muutamassa kesyssä mielenosoituksessa ja lehtien kitkerissä pääkirjoituksissa. Elleivät irlantilaiset itse usko, että he ansaitsevat parempaa ja enemmän, ei muutosta tule tapahtumaan. Siirtomaaherrat on opittava kohtaamaan ottamatta automaattisesti lakkia nöyrästi käteen.
Pimeää materiaa, osa 1.
Facebookia ja muta elämänmenoa on kiva analysoida, kun ulkona "sataa", eli siis tuuli puhaltaa alaviistosta ja jatkuvasti suuntaa vaihtaen jotain todella kylmää ja märkää suoraan rilleihini. Mitä antaisinkaan minikokoisista tuulilasinpyyhkijöistä. Vihaan sadepisaroita rilleissä, siis todella vihaan. Syvästi, paheksuen ja energiaani ihan turhaa tuhlaten. Mutta vihaan silti, periaatteesta.
Siis siitä facebookista. Minulla on 212 kaveria, joista 61% on Kinsalesta. Eli siis suurehko osa naapuruston populaatiosta näkee päivitykseni. Niitä on siis mietittävä tarkkaan; yksikin varomaton sana tai siellä täällä saattaa johtaa juoruun. Naapurini esimerkiksi vitsaili facebookissa viikonloppuna myyvänsä talonsa. Ei olisi kannattanut. Nyt hän nimittäin on saanut selitellä asiaa vasemmalle ja oikealle ja vakuutella ihmisiä ettei ole myymässä yhtään mitään, sehän oli vitsi! Hauskinta on, että häntä ei uskota, sillä juoru on kivempi ja mehukkaampi ja tarjoaa enemmän puheenaihetta, joten se valitaan mielummin totuudeksi. Juorua ilmiönä tulisikin mielestäni tutkia ydinfysiikan keinoin, koska se ei näytä tottelevan tunnettuja luonnonlakeja lainkaan. Se on selvästi pimeää materiaa.
Olen usein miettinyt, miksi irlantilaiset eivät nouse kapinaan hallitusta vastaan, kuten kreikkalaiset ja kyproslaiset ja jopa islantilaiset nousivat. Ehkä selitykset ovat samat kuin jatkuvalla juoruilulla ja loputtomalla puhumisella ilman konkreettisia tekoja: kolonialismi ja sen mukanaan tuoma mentaliteetti yhdistettynä katolisen kirkon täydelliseen diktaattoriasemaan aina 1980 -luvulle asti. Ihmiset kapinoivat kyllä, mutta vain hiljaa ja aina selän takana. Avoin kapina on hyödytöntä ja synnillistä, eikä herrojen elkeiden sovi tarttua renkiin. Juoruilulla ja piilossa vatvomisella sitten puretaan omaa pahaa oloa ja suuttumusta muihin. Briteiltä peritty äärimmäisen luokkajakoinen yhteiskunta ei myöskään onnistu yhdistämään ihmisiä yhteisen edun nimissä, vaan eri luokat puhuvat tasapuolisesti pahaa toisistaan.
Uskon vakaasti, että ihmisluonto sinänsä on jokseenkin muuttumaton, vain olosuhteet (kulttuuri) ympärillämme ovat erilaiset. Kun tuntee kulttuurin, ymmärtää miksi ihmiset topimivat siinä tietyllä tavalla. Siinä on aina nimittäin tiettyä logiikkaa ja järkeenkäypyyttä. Avaan hieman tätä ajatusta muutamalla esimerkillä.
Kaverini, kutsun häntä tässä vaikkapa nimellä Sarah, on 42 -vuotias. Hän kävi koulunsa nunnaluostarissa, jossa toimi katolilainen tyttökoulu. Ihan tyypillinen tarina siis 1980 -luvun koulunkäynnistä ja onhan noita tyttö- ja poikakouluja paljon edelleenkin. Sarah on kertonut minulle paljonkin kouluajoistaan, joita hän ja hänen ikäluokkansa usein kauhulla muistelee. Tässä vähän esimerkkejä.
Nunnat saivat hakata lapsia aivan vapaasti, siihen ei puututtu millään tavalla. Karttakepistä sai, jos hame oli liian lyhyt, kotiläksy tekemättä, jos puhui tunnilla tai joskus myös jos nunnalla nyt sattui olemaan kettumainen päivä ihan muuten vaan. Kepillä hakkaaminen ei ollut ainoa rangaistus, sillä nunnilla oli monia mielikuvituksellisiä nöyryytyskeinoja käytettävissään: seisotettiin oppilasta yhdellä jalalla koko tunti luokan edessä ja hakattiin, jos toinen jalka koski maata. Haukuttiin tyhmäksi luokan edessä. Peloteltiin jatkuvasti helvetillä ja haukuttiin protestantteja, köyhiä ja peloteltiin synnin (seksin) seurauksilla. Lapsen murtaminen oli päätarkoitus, tottelevaisuus kaiken a ja o. Kirkkoa ei kertakaikkiaan voinut kyseenalaistaa millään tavoin, sen valta oli jumalan valta. Ihmisiin iskostettiin syvä ja kyseenalaistamaton herran (ja pappien) pelko jo pienenä.
Kerran koulussa järjestettiin disko yhdessä viereisen poikakoulun kanssa. Voi sitä riemua! Nunnat muistivat kuitenkin varoittaa tyttöjä synnistä ja siitä, että jos oli ihan pakko istua jonkun pojan sylissä, piti laittaa puhelinluettelo siihen väliin. Muuten tulisi välittömästi raskaaksi. Kiiltävät kengät hameen kanssa olivat myös kiellettyjä. Miksi? No koska kengän kiiltävältä pinnalta saattaisi joku poika nähdä alushousujen heijastuksen hameen alta. Mistä tietenkin seuraisi synti ja synnistä välitön raskautuminen, ikuinen häpeä, erottaminen yhteisöstä ja tuhoutunut elämä kirkon ulkopuolella.
Siinä olikin kokonaisuudessaan kaverini saama seksivalistus.
Irlannissa onkin sanonta kyseistä organisaatiosta: "The Sisters of Mercy have no mercy."
Diktaattorimainen valta korruptoi nimittäin idealistisimmankin uskonsisaren.
Paradoksaalista sinänsä, että irlantilaiset vaihtovat aikanaan brittien siirtomaavallan vielä pahempaan diktatuuriin katolisen kirkon muodossa. Koska katolilaisuus nähtiin olennaisena osana irlantilaista identiteettiä erotuksena brittiläisestä, sitä tuettiin kaikin mahdolisin poliittisin keinoin uuden valtion vakauttamiseksi ja kirkon erityisasema kirjattiin jopa perustuslakiin. Ojasta allikkoon.
Jatkan iltapäivällä osalla 2.
Siis siitä facebookista. Minulla on 212 kaveria, joista 61% on Kinsalesta. Eli siis suurehko osa naapuruston populaatiosta näkee päivitykseni. Niitä on siis mietittävä tarkkaan; yksikin varomaton sana tai siellä täällä saattaa johtaa juoruun. Naapurini esimerkiksi vitsaili facebookissa viikonloppuna myyvänsä talonsa. Ei olisi kannattanut. Nyt hän nimittäin on saanut selitellä asiaa vasemmalle ja oikealle ja vakuutella ihmisiä ettei ole myymässä yhtään mitään, sehän oli vitsi! Hauskinta on, että häntä ei uskota, sillä juoru on kivempi ja mehukkaampi ja tarjoaa enemmän puheenaihetta, joten se valitaan mielummin totuudeksi. Juorua ilmiönä tulisikin mielestäni tutkia ydinfysiikan keinoin, koska se ei näytä tottelevan tunnettuja luonnonlakeja lainkaan. Se on selvästi pimeää materiaa.
Olen usein miettinyt, miksi irlantilaiset eivät nouse kapinaan hallitusta vastaan, kuten kreikkalaiset ja kyproslaiset ja jopa islantilaiset nousivat. Ehkä selitykset ovat samat kuin jatkuvalla juoruilulla ja loputtomalla puhumisella ilman konkreettisia tekoja: kolonialismi ja sen mukanaan tuoma mentaliteetti yhdistettynä katolisen kirkon täydelliseen diktaattoriasemaan aina 1980 -luvulle asti. Ihmiset kapinoivat kyllä, mutta vain hiljaa ja aina selän takana. Avoin kapina on hyödytöntä ja synnillistä, eikä herrojen elkeiden sovi tarttua renkiin. Juoruilulla ja piilossa vatvomisella sitten puretaan omaa pahaa oloa ja suuttumusta muihin. Briteiltä peritty äärimmäisen luokkajakoinen yhteiskunta ei myöskään onnistu yhdistämään ihmisiä yhteisen edun nimissä, vaan eri luokat puhuvat tasapuolisesti pahaa toisistaan.
Uskon vakaasti, että ihmisluonto sinänsä on jokseenkin muuttumaton, vain olosuhteet (kulttuuri) ympärillämme ovat erilaiset. Kun tuntee kulttuurin, ymmärtää miksi ihmiset topimivat siinä tietyllä tavalla. Siinä on aina nimittäin tiettyä logiikkaa ja järkeenkäypyyttä. Avaan hieman tätä ajatusta muutamalla esimerkillä.
Kaverini, kutsun häntä tässä vaikkapa nimellä Sarah, on 42 -vuotias. Hän kävi koulunsa nunnaluostarissa, jossa toimi katolilainen tyttökoulu. Ihan tyypillinen tarina siis 1980 -luvun koulunkäynnistä ja onhan noita tyttö- ja poikakouluja paljon edelleenkin. Sarah on kertonut minulle paljonkin kouluajoistaan, joita hän ja hänen ikäluokkansa usein kauhulla muistelee. Tässä vähän esimerkkejä.
Nunnat saivat hakata lapsia aivan vapaasti, siihen ei puututtu millään tavalla. Karttakepistä sai, jos hame oli liian lyhyt, kotiläksy tekemättä, jos puhui tunnilla tai joskus myös jos nunnalla nyt sattui olemaan kettumainen päivä ihan muuten vaan. Kepillä hakkaaminen ei ollut ainoa rangaistus, sillä nunnilla oli monia mielikuvituksellisiä nöyryytyskeinoja käytettävissään: seisotettiin oppilasta yhdellä jalalla koko tunti luokan edessä ja hakattiin, jos toinen jalka koski maata. Haukuttiin tyhmäksi luokan edessä. Peloteltiin jatkuvasti helvetillä ja haukuttiin protestantteja, köyhiä ja peloteltiin synnin (seksin) seurauksilla. Lapsen murtaminen oli päätarkoitus, tottelevaisuus kaiken a ja o. Kirkkoa ei kertakaikkiaan voinut kyseenalaistaa millään tavoin, sen valta oli jumalan valta. Ihmisiin iskostettiin syvä ja kyseenalaistamaton herran (ja pappien) pelko jo pienenä.
Kerran koulussa järjestettiin disko yhdessä viereisen poikakoulun kanssa. Voi sitä riemua! Nunnat muistivat kuitenkin varoittaa tyttöjä synnistä ja siitä, että jos oli ihan pakko istua jonkun pojan sylissä, piti laittaa puhelinluettelo siihen väliin. Muuten tulisi välittömästi raskaaksi. Kiiltävät kengät hameen kanssa olivat myös kiellettyjä. Miksi? No koska kengän kiiltävältä pinnalta saattaisi joku poika nähdä alushousujen heijastuksen hameen alta. Mistä tietenkin seuraisi synti ja synnistä välitön raskautuminen, ikuinen häpeä, erottaminen yhteisöstä ja tuhoutunut elämä kirkon ulkopuolella.
Siinä olikin kokonaisuudessaan kaverini saama seksivalistus.
Irlannissa onkin sanonta kyseistä organisaatiosta: "The Sisters of Mercy have no mercy."
Diktaattorimainen valta korruptoi nimittäin idealistisimmankin uskonsisaren.
Paradoksaalista sinänsä, että irlantilaiset vaihtovat aikanaan brittien siirtomaavallan vielä pahempaan diktatuuriin katolisen kirkon muodossa. Koska katolilaisuus nähtiin olennaisena osana irlantilaista identiteettiä erotuksena brittiläisestä, sitä tuettiin kaikin mahdolisin poliittisin keinoin uuden valtion vakauttamiseksi ja kirkon erityisasema kirjattiin jopa perustuslakiin. Ojasta allikkoon.
Jatkan iltapäivällä osalla 2.
tiistai 19. maaliskuuta 2013
Kävelyllä taas
Kaikenlaisia mielenkiintoisia juttuja sitä löytääkin, kun pitää silmänsä auki kävelylenkillä. Noita Marian patsaita löytyy joka kylästä ja lähiöstä täälläpäin. Niiden luona rukoilemassa käy enää nykyään lähinnä vanhempaa sukupolvea, nuoremmat eivät enää uskonnosta niinkään juuri perusta. Kirkossa käydään kuitenkin vielä ahkerasti, ainakin jouluna, pääsiäisenä ja juhlissa (häät, ristiäiset, jne.) ja maaseudulla yllättävän moni nuorempikin ihminen käy sunnuntain messussa ihan vaan yhteisöllisyyden takia, vaikkei katolisen kirkon oppeja noudattaisikaan noin muuten elämässään.
sunnuntai 17. maaliskuuta 2013
Lá Fhéile Pádraig
Tässäpä vähän tunnelmia meidän landeparaatistamme. Lasten koulukin oli mukana ja vanhin poikani siellä ylpeänä heilutteli Irlannin lippuaan.
Ilma oli upea ja ihmiset juhlatuulella.
Hyvää Pyhän Patrickin päivää kaikille, me lähdemme nyt tapaamaan naapuriperheitä olohuoneeseemme eli tietenkin lähipubiin!
Ilma oli upea ja ihmiset juhlatuulella.
Hyvää Pyhän Patrickin päivää kaikille, me lähdemme nyt tapaamaan naapuriperheitä olohuoneeseemme eli tietenkin lähipubiin!
perjantai 15. maaliskuuta 2013
Ylistystä sinne, minne sitä ei usein anneta
Minä täällä opiskelen itsekseni Suomen sos. lainsäädäntöä ja lueskelen, mitä kaikkea uutta sille saralle Suomessa kuuluu, syntymänörtti kun olen. Ja olen Syvästi Vaikuttunut. Ehkä tämä ulkomailla asuminen on antanut tiettyä perspektiiviä asioihin, mutta en voi muuta sanoa kuin hiljaa mielessäni että wau. Ero Irlannin ja Suomen välillä sosiaalialalla on kuin kaatopaikalla ja pingviinillä. Eli siis niillä ei ole yhtään mitään yhteistä. Paitsi että ne saattavat haista kalalle. Mutta siis noin niinku, tiedätte kyllä.
Suomessa näyttää olevan kehitystä, innovaatiota ja motivaatiota kehittää uusia lähestymistapoja ja etsiä uusia keinoja esimerkiksi syrjäytymisen ehkäisemiseen. Yliopistoista valmistuu jatkuvasti uutta verta puhaltamaan uusia tuulia, asioita tutkitaan, niistä väitellään, niistä kirjoitetaan mediassa ja ongelmiin ainakin pyritään puuttumaan ennaltaehkäisevästi. Eli siis mielestäni näin ulkopuolelta tarkasteltuna Suomessa koko sosiaaliala on elinvoimainen ja kehittyvä, vaikka tietenkin aina löytyy kritisoitavaa ja parantamisen varaa. Tiedän, sielläkin leikataan, tehostetaan ja leikataan vähän lisää. Mutta silti: kokonaisuutta tarkastellessa näen, että sosiaalityöhön panostetaan. Pingviiniä ruokitaan. Sitä pidetään tärkeänä yhteiskunnan toimivuuden kannalta ja se on mielestäni edelleen tärkeä osa suomalaista arvomaailmaa
Meanwhile, täällä sosiaalityön kaatopaikalla on rekrytointikielto, vakava resurssipula ja brain drain muualle Eurooppaan. Nyt annan tulla vihaisen täyslaidallisen.
Minkäänlaista ennaltaehkäisevää sosiaalityötä ei tunneta, vaan jälkiä paikataan vasta, kun vahinko on jo tapahtunut. Sosiaalialaa ei edes ole olemassa täällä. Ja tästä olemattomastakin leikataan jatkuvasti. Jos sanon olevani turhautunut, olen oikeassa. Tätä ei voi mitenkään edes yrittää kaunistella: tässä yhteiskunnassa on jotain vakavasti pielessä, ihan sen perusteissa asti. Vaikka miten kaivelen, en oikein pysty nimeämään minkäänlaista koherenttia ideologiaa tai suunnitelmaa tätä hommaa kannattelemassa.
Keskustelemme usein näistä asioista irlantilaisten ystävieni kanssa ja kaikki ovat samaa mieltä: poliittisissä päätöksissä ei ole suunnitelmallisuutta, eikä mitään päätä taikka edes häntää. Tilanne on pelottava. Yhteiskunnalliseen toimivuuteen tarvitaan jonkinlaista pitkäjänteisyyttä ja myös arvoja, joiden perusteella päätökset tehdään. Nyt tunnen kiikkuvani laivassa, joka on myrskyn kourissa menettänyt miehistönsä ja jota ohjaa vähän kuka sattuu, milloin sattuu huvittamaan ja mihin tuuli nyt sattuu viemään. Satamasta ei kellään ole hajuakaan.
Joten nostan sunnuntaina Pyhän Patrikin päivän maljani suomalaiselle sosiaalityölle. Kaikille teille puurtajille, päättäjille, suunnittelijoille ja tutkijoille. Minä arvostan teitä ja työtänne valtavasti ja toivon pääseväni vielä joukkoon mukaan! Slainte!
Suomessa näyttää olevan kehitystä, innovaatiota ja motivaatiota kehittää uusia lähestymistapoja ja etsiä uusia keinoja esimerkiksi syrjäytymisen ehkäisemiseen. Yliopistoista valmistuu jatkuvasti uutta verta puhaltamaan uusia tuulia, asioita tutkitaan, niistä väitellään, niistä kirjoitetaan mediassa ja ongelmiin ainakin pyritään puuttumaan ennaltaehkäisevästi. Eli siis mielestäni näin ulkopuolelta tarkasteltuna Suomessa koko sosiaaliala on elinvoimainen ja kehittyvä, vaikka tietenkin aina löytyy kritisoitavaa ja parantamisen varaa. Tiedän, sielläkin leikataan, tehostetaan ja leikataan vähän lisää. Mutta silti: kokonaisuutta tarkastellessa näen, että sosiaalityöhön panostetaan. Pingviiniä ruokitaan. Sitä pidetään tärkeänä yhteiskunnan toimivuuden kannalta ja se on mielestäni edelleen tärkeä osa suomalaista arvomaailmaa
Meanwhile, täällä sosiaalityön kaatopaikalla on rekrytointikielto, vakava resurssipula ja brain drain muualle Eurooppaan. Nyt annan tulla vihaisen täyslaidallisen.
Minkäänlaista ennaltaehkäisevää sosiaalityötä ei tunneta, vaan jälkiä paikataan vasta, kun vahinko on jo tapahtunut. Sosiaalialaa ei edes ole olemassa täällä. Ja tästä olemattomastakin leikataan jatkuvasti. Jos sanon olevani turhautunut, olen oikeassa. Tätä ei voi mitenkään edes yrittää kaunistella: tässä yhteiskunnassa on jotain vakavasti pielessä, ihan sen perusteissa asti. Vaikka miten kaivelen, en oikein pysty nimeämään minkäänlaista koherenttia ideologiaa tai suunnitelmaa tätä hommaa kannattelemassa.
Keskustelemme usein näistä asioista irlantilaisten ystävieni kanssa ja kaikki ovat samaa mieltä: poliittisissä päätöksissä ei ole suunnitelmallisuutta, eikä mitään päätä taikka edes häntää. Tilanne on pelottava. Yhteiskunnalliseen toimivuuteen tarvitaan jonkinlaista pitkäjänteisyyttä ja myös arvoja, joiden perusteella päätökset tehdään. Nyt tunnen kiikkuvani laivassa, joka on myrskyn kourissa menettänyt miehistönsä ja jota ohjaa vähän kuka sattuu, milloin sattuu huvittamaan ja mihin tuuli nyt sattuu viemään. Satamasta ei kellään ole hajuakaan.
Joten nostan sunnuntaina Pyhän Patrikin päivän maljani suomalaiselle sosiaalityölle. Kaikille teille puurtajille, päättäjille, suunnittelijoille ja tutkijoille. Minä arvostan teitä ja työtänne valtavasti ja toivon pääseväni vielä joukkoon mukaan! Slainte!
Juhlintaa
Sunnuntaina sitten taas juhlitaan Irlannin kansallispäivää eli St. Patrick's Day:tä. On vihreää olutta, vihreiksi valaistuja virastoja, tuhansia paraateja ja överiksi vedettyä juhlimista. Itse tietenkin juhlin sivistyneesti, eli lasten kanssa paraatin jälkeen lähipubissa muiden naapuruston lasten ja vanhempien seurassa. Slainte!
torstai 14. maaliskuuta 2013
Koiralenkillä, osa 364.
Oli niin kaunis aamu tänään. Tätä maisemaa minulla tulee Suomessa kyllä hirveä ikävä! Tyyni meri, täydellinen hiljaisuus ja horisontti, siinä sielu ja mieli lepäävät.
keskiviikko 13. maaliskuuta 2013
Visaista
Tässä muutama kysymys huomisesta pubivisailustamme:
ROUND THREE
1. Born in California, I became famous when I
starred in 7 movies and two television show episodes but died less than 18
years old. Who was I?
2. In February 2009 the newspapers reported that
the Gardai had issued many speeding tickets to a Mr. “Prawo Jazdy”. Why was that newsworthy?
3.
J.K. Rowling wrote the Harry Potter books, what does the K stand
for ?
5.
In the Chronicles of Narnia what is the name of
the lion ?
6.
Who was the author of the Noddy children’s books?
7. U2
is of course the biggest selling Irish musical act of all time, which is the
second biggest ?
8.
Who was the last Prime Minister of the United
Kingdom who had no wife ?
9.
Which manufacturing company produces the largest
number or tyres each year ?
10. Nokia is a well known brand of mobile phone, can
you tell us what other product Nokia are more famous for in their native
Finland ?
11. What
was ABBA’s only number one hit in the USA ?
12. What
is “Dihydrogen Monoxide” more commonly known as?
13. What
were the events that Oscar Pistorius competed in in the 2012 Olympics?
Osa kysymyksistä on kompakysymyksiä. Lisäksi tulee vielä kuva-arvoituksia, musiikintunnistusta ja munkinsyöntikilpailu: jokainen joukkue valitsee kilpailijan, jonka on syötävä tuore munkki nuolaisematta kertaakaan huuliaan. Ihan ja täysin mahdotonta, olen nimittäin kokeillut!
Arjen pyörä pyörii
Olen viettänyt melkein koko aikuisen elämäni täällä Irlannissa. Viisitoista vuotta vihreän eri sävyjä, kesät talvet. Olen opiskellut täällä kaksi tutkintoa, mennyt naimisiin, synnyttänyt kolme lasta, omistanut kaksi koiraa ja yhden velkaisen talon. Olen käynyt töissä ja olen ollut kotona lasten kanssa. Olen viettänyt ihan tavallista elämää laskuineen, lainoineen, autonhuoltoineen ja lasten kuskaamisineen. Kaupassa vilautan Dunnesin tai Tescon etukorttia ja päätän taas kerran siirtyä Lidliin, noiden perhanan kahden jätin monopolia boikotoimaan. Arki on sitä samaa säätöä kaikkialla.
Vai onko?
Pidän täällä itseestäänselvänä sitä, että yhteisö auttaa, kun tulee hätä. Ja sitä, että lähipubissa käydään lasten kanssa ja että ruoho pitää leikata jo maaliskuussa. Naapureita on moikattava aina, small talk on loputonta ja joku paikka on aina kotona ihanasti rempallaan/homeessa/mahdollisesti tulessa. Saattaa jopa olla yhtäaikaa sekä homeessa että tulessa, sekin on nähty (kermavaahtovatkain, pitkä tarina).
Millainen kulttuurishokki Suomeen muutto siis oikeastaan onkaan?
Nyt tässä kohtaa blogipostausta minun kuuluisi pohtia syvällisiä ja kaivella aivojeni perukoilta sosiologista teoriaa monikulttuurisuudesta ja muuta yhtä häikäisevää.
Mutta flunssaisentukkoiseen ja täysin väsähtäneeseen mieleeni tulee vain kaksi asiaa.
Ensinnäkin rahka. Ah, rahka. Ah. Rahka. Laktoositon rahka. Rahkapulla. Rahkapiirakka.Vähärasvainen rahka. Täysrasvainen rahka. Alerahka. Mansikkarahkaa kermavaahdolla. Rahkapurkkien ylväs, mutta arkinen rivistö citymarketin hyllyssä. Ah.
Entäs sitten pyöräteline. Että jossain on joku tehdas, jossa taotaan raudasta telineitä, joihin mahtuu selkeään ja järjestelmälliseen riviin sekä lasten- että aikuisten pyörät! Siinä ne sitten ovat, joka toinen pieni ja joka toinen iso. Perheenä, niin liikuttavasti. Jopot, Helkamat ja japanilaiset sporttipyörät sulassa sovussa siinä. Niin toimiva ja simppeli arkiasia, jota tuskin kukaan Suomessa asuva edes pysähtyy miettimään sen kummemmin. Paitsi ehkä joku äiti, jonka kolmevuotias on maistellut sitä vähäsen paukkupakkasella.
Mietin jo, minkä pyörän ostaisin elokuussa. Joku ihan arkinen vaan, vaikka sieltä cittarista, kun ostan laktoositonta rahkaa siinä samalla. Ja vilautan etukorttia.
Vai onko?
Pidän täällä itseestäänselvänä sitä, että yhteisö auttaa, kun tulee hätä. Ja sitä, että lähipubissa käydään lasten kanssa ja että ruoho pitää leikata jo maaliskuussa. Naapureita on moikattava aina, small talk on loputonta ja joku paikka on aina kotona ihanasti rempallaan/homeessa/mahdollisesti tulessa. Saattaa jopa olla yhtäaikaa sekä homeessa että tulessa, sekin on nähty (kermavaahtovatkain, pitkä tarina).
Millainen kulttuurishokki Suomeen muutto siis oikeastaan onkaan?
Nyt tässä kohtaa blogipostausta minun kuuluisi pohtia syvällisiä ja kaivella aivojeni perukoilta sosiologista teoriaa monikulttuurisuudesta ja muuta yhtä häikäisevää.
Mutta flunssaisentukkoiseen ja täysin väsähtäneeseen mieleeni tulee vain kaksi asiaa.
Ensinnäkin rahka. Ah, rahka. Ah. Rahka. Laktoositon rahka. Rahkapulla. Rahkapiirakka.Vähärasvainen rahka. Täysrasvainen rahka. Alerahka. Mansikkarahkaa kermavaahdolla. Rahkapurkkien ylväs, mutta arkinen rivistö citymarketin hyllyssä. Ah.
Entäs sitten pyöräteline. Että jossain on joku tehdas, jossa taotaan raudasta telineitä, joihin mahtuu selkeään ja järjestelmälliseen riviin sekä lasten- että aikuisten pyörät! Siinä ne sitten ovat, joka toinen pieni ja joka toinen iso. Perheenä, niin liikuttavasti. Jopot, Helkamat ja japanilaiset sporttipyörät sulassa sovussa siinä. Niin toimiva ja simppeli arkiasia, jota tuskin kukaan Suomessa asuva edes pysähtyy miettimään sen kummemmin. Paitsi ehkä joku äiti, jonka kolmevuotias on maistellut sitä vähäsen paukkupakkasella.
Mietin jo, minkä pyörän ostaisin elokuussa. Joku ihan arkinen vaan, vaikka sieltä cittarista, kun ostan laktoositonta rahkaa siinä samalla. Ja vilautan etukorttia.
maanantai 11. maaliskuuta 2013
Hunajata mulle
Olen alkanut ymmärtämään turkulaisia.
Kui? No koska Corkin kaupunki on nimittäin selvästi Turku. On joki, on linna, on satama, on yliopisto, on traumoja pääkaupunkikeskeisestä mediasta. Vihataan pääkaupunkilaisia ja niiden rumaa kaupunkia, koska Cork on sentään ollut kulttuuripääkaupunkinakin ja on muutenkin kaikin tavoin ylivertainen Dubliniin nähden. Pääkaupunkilaiset ovat niin pinnallisia, itsekeskeisiä ja niiden urheilujoukkueetkin on niin mukava piestä 6 - 0.
Cork on tietenkin maan Oikea Pääkaupunki. Corkilaiset ovat miettineet jopa oman valtion perustamista: "The People's Republic of Cork", virallisia t-paitojakin on ollut jo pitkään myynnissä. Corkilaiset ovat erittäin ylpeitä historiastaan ja County Corkin lempinimi onkin "Rebel County", mikä kuvaa hyvin paikallisten asennetta pääkaupunkiin nähden. "Up The Rebels!" huudetaan kaikissa matseissa punavalkoiset liput raivoisasti liehuen.
Lee -joki jakaa Corkin kaupungin tiukasti kahtia. Jos olet "from the North side", olet epäilyttävä ja työväenluokkainen henkilö. Jos olet täl puolt jokke, eikun siis "from the south side", olet hienohelma.
Corkin aksentti on käsittämätöntä kielellistä vääntöä ja tarttuu kuin vesirokko hoplopissa. Jo parin päivän jälkeen lopetat joka lauseen sanalla "like" tai "boy" ja viljelet paikallisia kirosanoja. Esimerkiksi näin:
"How's it going, boy?"
"Grand, boy. Jaysus, the weather is shite today, like!"
"Weather my arse, how about a pint, boy?"
Jotenkin voin kuvitella tuon keskustelun myös Turun murteella käytäväksi.
Minusta sekä Turun murre että Corkin aksentti ovat ihanan sympaattisia, jotenkin kuin tehty hauskojen tarinoiden kertomista varten. Vaikka olenkin syntyperäinen stadilainen, voisin mielelläni asua Turussa, koska mielestäni Turku on aina ollut todella kaunis ja tunnelmallinen kaupunki. Jos ne huolisivat minut, siis.
Itse asun ilmeisesti nyt Naantalissa: merellinen, kesäinen pikkukaupunki Oikean Pääkaupungin kupeessa. On veneitä, on vanhoja taloja, on kesäterasseja, on japanilaisia turisteja.
Ja onhan tuo lähipubi vähän sellainen Muumimaailma.
Kui? No koska Corkin kaupunki on nimittäin selvästi Turku. On joki, on linna, on satama, on yliopisto, on traumoja pääkaupunkikeskeisestä mediasta. Vihataan pääkaupunkilaisia ja niiden rumaa kaupunkia, koska Cork on sentään ollut kulttuuripääkaupunkinakin ja on muutenkin kaikin tavoin ylivertainen Dubliniin nähden. Pääkaupunkilaiset ovat niin pinnallisia, itsekeskeisiä ja niiden urheilujoukkueetkin on niin mukava piestä 6 - 0.
Cork on tietenkin maan Oikea Pääkaupunki. Corkilaiset ovat miettineet jopa oman valtion perustamista: "The People's Republic of Cork", virallisia t-paitojakin on ollut jo pitkään myynnissä. Corkilaiset ovat erittäin ylpeitä historiastaan ja County Corkin lempinimi onkin "Rebel County", mikä kuvaa hyvin paikallisten asennetta pääkaupunkiin nähden. "Up The Rebels!" huudetaan kaikissa matseissa punavalkoiset liput raivoisasti liehuen.
Lee -joki jakaa Corkin kaupungin tiukasti kahtia. Jos olet "from the North side", olet epäilyttävä ja työväenluokkainen henkilö. Jos olet täl puolt jokke, eikun siis "from the south side", olet hienohelma.
Corkin aksentti on käsittämätöntä kielellistä vääntöä ja tarttuu kuin vesirokko hoplopissa. Jo parin päivän jälkeen lopetat joka lauseen sanalla "like" tai "boy" ja viljelet paikallisia kirosanoja. Esimerkiksi näin:
"How's it going, boy?"
"Grand, boy. Jaysus, the weather is shite today, like!"
"Weather my arse, how about a pint, boy?"
Jotenkin voin kuvitella tuon keskustelun myös Turun murteella käytäväksi.
Minusta sekä Turun murre että Corkin aksentti ovat ihanan sympaattisia, jotenkin kuin tehty hauskojen tarinoiden kertomista varten. Vaikka olenkin syntyperäinen stadilainen, voisin mielelläni asua Turussa, koska mielestäni Turku on aina ollut todella kaunis ja tunnelmallinen kaupunki. Jos ne huolisivat minut, siis.
Itse asun ilmeisesti nyt Naantalissa: merellinen, kesäinen pikkukaupunki Oikean Pääkaupungin kupeessa. On veneitä, on vanhoja taloja, on kesäterasseja, on japanilaisia turisteja.
Ja onhan tuo lähipubi vähän sellainen Muumimaailma.
sunnuntai 10. maaliskuuta 2013
Tipuja
Täällä vietetään tänään äitienpäivää. Lapset laittoivat minulle koristellun rairuohon lahjaksi. Siemenet oli ostettu Suomesta, sillä täällä ei rairuohoa tunneta lainkaan. Ruoho vihertää tuolla ulkona vuoden ympäri (taas pitää ottaa ruohonleikkuri esiin näköjään), joten eipä sillä olisikaan samanlaista symbolista merkitystä täällä. Hyvää irkkuäitienpäivää jokatapauksessa kaikille!
lauantai 9. maaliskuuta 2013
Home sweet home
Sanokaa nyt, ettei tuollainen kosteusvaurio ole normaalia! Nyt siinä kasvaa keskellä joku musta homekukkanen. Tyttärelläni on astma, joten mahtavaa. Rakennusmiehen kommentti: "Joo, tuo seinä on merelle päin ja sieltä tulee niin paljon kosteutta... Minkäs sille voi, sellaista se on meillä kaikilla."
@€&%#%! Onneksi tuossa on tuo Eli Lillyn tehdas parin kilsan päässä, siellä nimittäin valmistetaan Euroopan Prozacit. Ei ihme, että irlantilaiset pakenevat tunnelmallisiin pubeihin viikonloppuisin. Itsekin taidan tänään tai huomenna käväistä tuossa mäen alla hermojani lepuuttamassa. Huomennahan on täällä muuten äitienpäiväkin, joten pubit ovat täynnä juhlivia äitejä, nuoria ja vanhoja ja siltä väliltä. ISO punaviinilasillinen (täällä ei senttilitrojen kanssa läträillä) maksaa 5,50 ja livemusiikki on aina ilmaista viihdettä murheiden vastapainoksi.
@€&%#%! Onneksi tuossa on tuo Eli Lillyn tehdas parin kilsan päässä, siellä nimittäin valmistetaan Euroopan Prozacit. Ei ihme, että irlantilaiset pakenevat tunnelmallisiin pubeihin viikonloppuisin. Itsekin taidan tänään tai huomenna käväistä tuossa mäen alla hermojani lepuuttamassa. Huomennahan on täällä muuten äitienpäiväkin, joten pubit ovat täynnä juhlivia äitejä, nuoria ja vanhoja ja siltä väliltä. ISO punaviinilasillinen (täällä ei senttilitrojen kanssa läträillä) maksaa 5,50 ja livemusiikki on aina ilmaista viihdettä murheiden vastapainoksi.
perjantai 8. maaliskuuta 2013
Love Thy Neighbour
Aivan hirveä flunssa. Veto täysin poissa. Olen makoillut nyt pedissä kaksi vuorokautta putkeen ja edelleen yrittää kuume nousta. Onkohan muualla maailmassa tällä hetkellä pahoja tauteja liikkeellä? Suomessa? Irlannissa on ainakin lääkärin mukaan ollut todella harvinaisen paha tautitalvi.
Kunhan tästä toivun, kirjoittelen lisää. Nyt on vaan pakko vetää panadolia nassuun ja tuijottaa kattoon ja keskittyä hengittämiseen. Tavallaan tietysti rentouttavaa ja hyvin trendikästä mindfulnessia.
Tämän kattoon tuijottelun muuten mahdollistaa se, että asun irlantilaisessa pikkukaupungissa. Täällä on porukka niin yhteisöllistä, ettei minun ole tarvinnut viedä tai hakea lapsia koulusta, koska naapurit ovat hoitaneet homman ihan pyytämättäkin. Kaikki tekevät koko ajan pieniä palveluksia toisilleen ja auttavat heikompaa hädässä. Onnistuukohan sama Suomessa, kun/jos sinne nyt sitten palaamme? Tällaiset sinänsä pienet jutut ovat nimittäin ihmisen hyvinvoinnille yllättävän tärkeitä.
Kunhan tästä toivun, kirjoittelen lisää. Nyt on vaan pakko vetää panadolia nassuun ja tuijottaa kattoon ja keskittyä hengittämiseen. Tavallaan tietysti rentouttavaa ja hyvin trendikästä mindfulnessia.
Tämän kattoon tuijottelun muuten mahdollistaa se, että asun irlantilaisessa pikkukaupungissa. Täällä on porukka niin yhteisöllistä, ettei minun ole tarvinnut viedä tai hakea lapsia koulusta, koska naapurit ovat hoitaneet homman ihan pyytämättäkin. Kaikki tekevät koko ajan pieniä palveluksia toisilleen ja auttavat heikompaa hädässä. Onnistuukohan sama Suomessa, kun/jos sinne nyt sitten palaamme? Tällaiset sinänsä pienet jutut ovat nimittäin ihmisen hyvinvoinnille yllättävän tärkeitä.
keskiviikko 6. maaliskuuta 2013
Lapamato
Kun olen tässä nyt viime viikkojen ajan pohtinut ja kaivellut mieleni sopukoita, olen tullut siihen tulokseen, että koko paluumuuttoprojektin avainsana on toivo. Olen nimittäin luontainen optimisti, jota ei ihan helpolla masenneta. Jaksan aina toivoa asioiden kääntyvän vielä nousuun, oli tilanne mikä tahansa. No okei, myönnän, ensin puin nyrkkiä ja vaivun epätoivon mustaan kaivoon läträämään itsesäälin sameassa nesteessä ja päästän sisäisen uhmaikäiseni kirkuen karkkihyllylle. Mutta siitä sitten aina nopeasti nousen ja pistän sisäisen taaperoni takaisin ruotuun. Koska aina on toivoa, aina voi katsoa eteenpäin. Tulevaisuudessa näkyy aina jotain, mihin tähdätä ja mihin pyrkiä.
Toivossa on ollut lapamadon hyvä elää.
Paitsi nyt.
Muistan sen hetken, kun lama alkoi. Se oli toisiaan ihan yksittäinen päivä syksyllä 2008, kun odotin kolmatta lastani. Yhtäkkiä hiljalleen taivaalle kerääntyneet pilvet räjähtivät mediassa ukkosmyrskyksi, joka pyyhkäisi kaiken sen, mikä oli hetki sitten ollut normaalia katuviemäriin. Koska odotin vauvaa, ei luontainen optimismini viisari juurikaan heilahtanut: kyllä tämä tästä, talous laskee ja nousee. Poika syntyi, lasku jatkui. Jatkui seuraavankin vuoden. Paheni edelleen sitä seuraavana. Ja sitä seuraavana.
Viime syksynä aloin tuntemaan epävarmuutta ihan tosissani ensimmäistä kertaa. Lapsilisiä oli jo leikattu erittäin tuntuvasti pariinkin kertaan ja kaikenlaisia maksuja ja veroja korotettu jatkuvalla syötöllä. Lompakossa alkoi yhtäkkiä tuntumaan sellaiset asiat, joita olin ennen pitänyt ihan itsestäänselvinä: lääkärikäynnit, lääkkeet, lasten synttärit, jokavuotiset matkat Suomeen. Silloin ymmärsin, ettei tämä mihinkään tästä ole nousemassa, ei vielä pitkään aikaan. Pohjalla ollaan ja siellä lillutaan vielä jokunen tovi.
Olin vihainen. Olin vihainen itseni, mieheni, lasteni ja kaikkien tavallisten irlantilaisten puolesta, jotka oli pistetty maksumiehiksi toisten peliveloille. Tunsin itseni jotenkin huijatuksi, koska eihän tämän näin pitänyt mennä. Enkä ole ainoa. Sunday Independent -lehdessä on ollut monta mielenkiintoista analyysia tavallisten irlantilaisten tuntemuksista laman kourissa: syvä pettymys ja turhautuneisuus hallitsevat ihmisten mieliä. Kokonainen sukupolvi on luopunut pienistä, arkisista unelmistaan ja joutunut kohtamaan kylmän todellisuuden: rahaa ei ole. Työtä ei ole. Toivoa ei ole. Paitsi jälleen kerran niillä kaukaisilla rannoilla, minne jo lamasukupolven esi-isät seilasivat perunasatojen mädännyttyä pelloille 1800 -luvulla.
Taas kerran lauletaan lähipubeissa kautta maan Christy Mooren sanoilla, joita luulin vielä muutama vuosi sitten auttamattoman vanhanaikaisiksi:
I'm an ordinary man
Nothing special, nothing grand.
I've had to work for everything I own.
I never asked for a lot
I was happy with what I got
Enough to keep my family and my home.
Now they say the times are hard
And they've handed me my cards
They say there's not the work to go around
When the whistle blows
The gates will finally close
Tonight they're gonna shut this factory down
Then they tear it down
And so condemned I stand
Just an ordinary man
Like thousands beside me in the queue
I watch my darling wife trying to make the best of life
God knows what the kids are going to do
Now that we are faced with this human waste
A generation cast aside
For as long as I live, I never will forgive
You've stripped me of my dignity & pride
You've stripped me bare.
Slan Abhaile, Ystäväni, jotka olette lähdössä Australian rakennustyömaille, Kanadan sairaaloihin ja kouluihin ja Lähi-Idän öljykentille. Nähdään viimeistään 40 -vuotissynttäreilläni Helsingissä vuoden päästä, ja lauletaan ihan uusia laulujamme sitten.
Toivossa on ollut lapamadon hyvä elää.
Paitsi nyt.
Muistan sen hetken, kun lama alkoi. Se oli toisiaan ihan yksittäinen päivä syksyllä 2008, kun odotin kolmatta lastani. Yhtäkkiä hiljalleen taivaalle kerääntyneet pilvet räjähtivät mediassa ukkosmyrskyksi, joka pyyhkäisi kaiken sen, mikä oli hetki sitten ollut normaalia katuviemäriin. Koska odotin vauvaa, ei luontainen optimismini viisari juurikaan heilahtanut: kyllä tämä tästä, talous laskee ja nousee. Poika syntyi, lasku jatkui. Jatkui seuraavankin vuoden. Paheni edelleen sitä seuraavana. Ja sitä seuraavana.
Viime syksynä aloin tuntemaan epävarmuutta ihan tosissani ensimmäistä kertaa. Lapsilisiä oli jo leikattu erittäin tuntuvasti pariinkin kertaan ja kaikenlaisia maksuja ja veroja korotettu jatkuvalla syötöllä. Lompakossa alkoi yhtäkkiä tuntumaan sellaiset asiat, joita olin ennen pitänyt ihan itsestäänselvinä: lääkärikäynnit, lääkkeet, lasten synttärit, jokavuotiset matkat Suomeen. Silloin ymmärsin, ettei tämä mihinkään tästä ole nousemassa, ei vielä pitkään aikaan. Pohjalla ollaan ja siellä lillutaan vielä jokunen tovi.
Olin vihainen. Olin vihainen itseni, mieheni, lasteni ja kaikkien tavallisten irlantilaisten puolesta, jotka oli pistetty maksumiehiksi toisten peliveloille. Tunsin itseni jotenkin huijatuksi, koska eihän tämän näin pitänyt mennä. Enkä ole ainoa. Sunday Independent -lehdessä on ollut monta mielenkiintoista analyysia tavallisten irlantilaisten tuntemuksista laman kourissa: syvä pettymys ja turhautuneisuus hallitsevat ihmisten mieliä. Kokonainen sukupolvi on luopunut pienistä, arkisista unelmistaan ja joutunut kohtamaan kylmän todellisuuden: rahaa ei ole. Työtä ei ole. Toivoa ei ole. Paitsi jälleen kerran niillä kaukaisilla rannoilla, minne jo lamasukupolven esi-isät seilasivat perunasatojen mädännyttyä pelloille 1800 -luvulla.
Taas kerran lauletaan lähipubeissa kautta maan Christy Mooren sanoilla, joita luulin vielä muutama vuosi sitten auttamattoman vanhanaikaisiksi:
I'm an ordinary man
Nothing special, nothing grand.
I've had to work for everything I own.
I never asked for a lot
I was happy with what I got
Enough to keep my family and my home.
Now they say the times are hard
And they've handed me my cards
They say there's not the work to go around
When the whistle blows
The gates will finally close
Tonight they're gonna shut this factory down
Then they tear it down
And so condemned I stand
Just an ordinary man
Like thousands beside me in the queue
I watch my darling wife trying to make the best of life
God knows what the kids are going to do
Now that we are faced with this human waste
A generation cast aside
For as long as I live, I never will forgive
You've stripped me of my dignity & pride
You've stripped me bare.
Slan Abhaile, Ystäväni, jotka olette lähdössä Australian rakennustyömaille, Kanadan sairaaloihin ja kouluihin ja Lähi-Idän öljykentille. Nähdään viimeistään 40 -vuotissynttäreilläni Helsingissä vuoden päästä, ja lauletaan ihan uusia laulujamme sitten.
maanantai 4. maaliskuuta 2013
Elämää
Puuhakas päivä tänään. Laitoin juuri asuntohakemukset vetämään, täytin yhteishaussa aikuiskoulutushakemuksen itselleni ja hain lisäksi kahta työpaikkaa stadista. Miehen CV lähti parille firmalle myös. Nyt sitten nuorimmaisen päivähoitohakemusta täyttämään!
Sähkömies kävi aamulla ja sanoi palaavansa Aivan Varmasti klo 14.30. Tai mahdollisesti 15.30. Tai myöhemmin illalla. Mutta viimeistään huomenaamulla. Itkisinkö vai nauraisinko...? Nauru pidentää kaikkea mahdollista positiivista, joten nauran siis. Sillälailla kuin Woody Allenin elokuville nauretaan.
Sähkömies kävi aamulla ja sanoi palaavansa Aivan Varmasti klo 14.30. Tai mahdollisesti 15.30. Tai myöhemmin illalla. Mutta viimeistään huomenaamulla. Itkisinkö vai nauraisinko...? Nauru pidentää kaikkea mahdollista positiivista, joten nauran siis. Sillälailla kuin Woody Allenin elokuville nauretaan.
Nyt paloi käämi
Mies herätti minut tänä aamuna ennen töihinlähtöä ja pyysi soittamaan sähkömiehelle. "Ei kai taas", ajattelin. Olisihan se vasta viides kerta vuoden sisään. Pitäähän työmiehen saada voita leivän ja ylähuulen väliin. Mikä tällä kertaa. Vedenlämmitin? Lattialämmitys? Jääkaappi? Joku ihan uusi ylläri kenties?
Uusi ylläri todellakin. Sulakekaapissa on nimittäin musta, palanut reikä. Nice one. Joskus yöllä ilmeisesti vioittunut lattialämmitys/viallinen sulake on saanut aikaan sen, että sulaketaulussa on syttynyt pienehkö tulipalo. Ei yhtään pelota asua tässä talossa, ei. Jos vielä tulee yksikin sähköylläri, lähden lasten kanssa Suomeen saman tien. Mies vaan rennosti kommentoi, että ainahan näissä taloissa tulee jotain, sellaista se vaan on.
EI perhana OLE.
Kulttuurierohälytys. Minä en jumankauta suostu asumaan maassa, jossa pieni sulakepalo on ihan jokapäiväinen juttu. Ja jatkuvasti saa soitella sähkö/putki/remonttimiehelle milloin mistäkin "pikkuasiasta". Esimerkiksi makuuhuoneissa ja keittiössä leviäviin kosteusvaurioihin ei kukaan muu kuin minä kiinnitä huomiota. Home olohuoneen ikkunassa on myös "normaalia, kaikillahan sitä on. Mitäpä sille edes voisi tehdä", sanoo remonttimies.
Ja mitä muuten teki urhea koiramme viime yönä? Herätti koko talon haistettuaan palavan muovin hajun? Ei vaan nukkui sikeästi ja tyytyväisenä pari metriä sulaketaulusta kaakkoon.
Koiramme on selvästi irlantilainen.
lauantai 2. maaliskuuta 2013
Hullu paljon työtä tekee, viisas pääsee vähemmällä.
Tosin en ole koskaan väittänytkään olevani millään tasolla viisas.
Luin juuri kaverini blogia (Vihreät Niityt), jossa hän mietiskeli irlantilaisten naisten asennetta kotiäitiyteen ja työssäkäyntiin. Tuttuja kulttuurierojen kylmiä väreitä kulki omassa selkäpiissänini, kun sitä luin.
Tuo naisten työssäkäyntiasia on mielenkiintoinen. Mahdollinen paluumuuttomme nimittäin levisi juoruna noin 24 h sisällä ympäri Kinsalea (tehden näyttävän kunniakierroksen koulun porttien kautta) ja nyt joudun vastailemaan satunnaisten vastaantulijoiden kyselyihin suunnitelmistani. Tähän on pakko sanoa, että irlantilainen juoruilu ei useinkaan ole pahantahtoista: heidän on vaan pakko saada tietää. Jos naapurissa on jokin selvittämätön mysteeri, se mennään selvittämään. Koulun portit toimivat kätevästi etsivätoimistona. Tosin juoruilu ei missään tapauksessa ole vain naisellinen ominaisuus, kaukana siitä. Kokemukseni mukaan irlantilaiset miehet juoruilevat olympiatasolla. Miesten suusta olen valitettavasti myös kuullut ne ilkeimmät juorut tässä pikkukaupungissa. Joskus muutaman viinilasin jälkeen voin avautua teille tarkemmin, mutta nyt yritän pysyä suomalaiseen tapaan tiukasti asiassa.
Enivei, paluumuuttosunnitelmien levitessä pitkin kyliä mietin, että jos eilen myös blogissa kertomani onnettomuustarina on jo muutamassa päivässä paisunut tunnistamattomaksi, mitähän meistä puhutaan huomenna? Jouduin jo korjailemaan muutamia väärinkäsityksiä: "ei, emme ole lähdössä jo ensi viikolla. Ei, tämä on vasta mietintäasteella, emme ole 100% varmoja. Ai miksi lähtisimme? Koska haluan mennä töihin."
Ja siitähän riemu repesi.
"Töihin? Miksi ihmeessä, lapsesi ovat vielä pieniä?" (nuorin täyttää huhtikuussa 4)
"Niin, olenkin kuullut, että te skandinaaviäidit käytte tosi usein töissä!"
".................Töihin?...................Öh..................(hämmentynyt ilme)....Miksi haluat töihin, jos ei ole pakko mennä?"
Koska olen Jussi, joka tarvitsee ison suon ja upouuden kuokan.
Lukunnottamatta kahta parasta irkkuystävääni (jotka siis töissä), on tämä ollut paikallisille täysin käsittämätön ajatusmalli. Tässä asiassa onkin tullut suurin kokemani kulttuuriero vastaan maidemme välillä. Lasten kanssa olo ilman eläkekertymää, työttömyysturvaa ja OMAA palkkaa ei nyt vaan kertakaikkiaan riitä minulle. Ei mitenkäänpäin. Olen sen verran syvältä tätä asiaa mielessäni kaivanut, että tajusin, ettei edes lottovoitto saisi minua jäämään kotiäidiksi enää. Minä tarvitsen oman projektin. Se voi olla myös täydennyskoulutusta, jos sitä työllistyäkseni tarvitsen. Kotiäitiys on nyt minun osaltani ohi ja tulen sitä myös omalla tavallani kaipaamaan, sen tiedän, koska pikkulapsiaika on raskaudestaan huolimatta upeaa, palkitsevaa ja ainutlaatuista. Se ei vaan riitä elämäni sisällöksi tässä elämänvaiheessa.
Olen itseasiassa tälläkin hetkellä osa-aikaopiskelija täällä Irlannissa, joten ihan 100% kotiäiti en ole ollutkaan pitkään aikaan, eli huijasin. Ai niin, teen myös mieheni firmalle töitä muutaman tunnin viikossa. Mutta miehen firmaa en laske, koska hommaa on aika vähän ja nekin pystyisin delegoimaan vaikka fiksulle labradorinnoutajalle. Minulle kyllä kelpaa melkein mikä tahansa työ, mutta tiedän tarvitsevani vähän enemmän haastetta ja syvempää suota kuokittavaksi.
Opinnoistani tykkään valtavasti, mutta työllisyystilanne sos.- ja terveysalalla on järkyttävä, kuten varmasti tiedätte. Eilenkin lehdessä taas kerrottiin, kuinka HSE on jälleen kerran potkimassa pihalle vähintään 800 työntekijää. Rekrykielto siellä on myös edelleen voimassa ja pysyy ilmeisesti hamaan harmageddoniin saakka. Opintoja on kuitenkin sen verran vähän per viikko, että pystyisin niiden ohella tekemään ainakin nelipäiväistä työviikkoa.
Joten kannattaako tässä vaiheessa tehdä julmankylmä tilannearvio, eli jatkaako todella mielenkiintoisia opintoja, joilla ei täällä kuitenkaan työllisty, paitsi yksityisyrittäjänä ehkä? Vai siirtyäkö Suomeen opiskelemaan/työnhakuun/tekemään molempia yhtäaikaa parempien mahdollisuuksien perässä? Vaaka kallistuu Suomen puolelle myös lasten koulutuksen, terveydenhuollon, sosiaaliturvan (Rakas KELA. En enää koskaan arvostele Sinua, kun olen nähnyt, mitä muualla on tarjolla) ja myös Suomeen jääneiden ihmissuhteiden vuoksi.
Nyt tarvitaan enemmän järkeä kuin sydäntä. On muitakin seikkoja puolin ja toisin, mutta nyt katson, onnistuuko paluumuuttoprojekti. Jos rakkaan KELA:n kanssa asiat hoituvat tyydyttävästi, saan lapset kouluun ja päiväkotiin ja löydän asunnon, lähdemme.
Eikös tästä ollut jokin tutkimuskin äskettäin? Vanhana katuu eniten sitä, mitä jätti tilaisuuden tullen tekemättä.
Ja koulun porteille on maanantaina ihan pakko mennä. Jalaton tuttavani ja työnarkomaani ulkomaalainen blondi saavat sitten paistatella juoruparrasvaloissa ja olla oikaisemassa pahimpia viikonlopun aikana kiertäneitä aivopieruja. Paitsi tietenkin jos joku on viikonlopun aikana tehnyt jotain noloa tai sopimatonta, pienemmät juorut, kuten minun tekemiseni ja menemiseni, jäävät silloin kakkosiksi. Emmerdale jatkuu maanantaina klo 09.00. Siihen asti näkemiin!
Luin juuri kaverini blogia (Vihreät Niityt), jossa hän mietiskeli irlantilaisten naisten asennetta kotiäitiyteen ja työssäkäyntiin. Tuttuja kulttuurierojen kylmiä väreitä kulki omassa selkäpiissänini, kun sitä luin.
Tuo naisten työssäkäyntiasia on mielenkiintoinen. Mahdollinen paluumuuttomme nimittäin levisi juoruna noin 24 h sisällä ympäri Kinsalea (tehden näyttävän kunniakierroksen koulun porttien kautta) ja nyt joudun vastailemaan satunnaisten vastaantulijoiden kyselyihin suunnitelmistani. Tähän on pakko sanoa, että irlantilainen juoruilu ei useinkaan ole pahantahtoista: heidän on vaan pakko saada tietää. Jos naapurissa on jokin selvittämätön mysteeri, se mennään selvittämään. Koulun portit toimivat kätevästi etsivätoimistona. Tosin juoruilu ei missään tapauksessa ole vain naisellinen ominaisuus, kaukana siitä. Kokemukseni mukaan irlantilaiset miehet juoruilevat olympiatasolla. Miesten suusta olen valitettavasti myös kuullut ne ilkeimmät juorut tässä pikkukaupungissa. Joskus muutaman viinilasin jälkeen voin avautua teille tarkemmin, mutta nyt yritän pysyä suomalaiseen tapaan tiukasti asiassa.
Enivei, paluumuuttosunnitelmien levitessä pitkin kyliä mietin, että jos eilen myös blogissa kertomani onnettomuustarina on jo muutamassa päivässä paisunut tunnistamattomaksi, mitähän meistä puhutaan huomenna? Jouduin jo korjailemaan muutamia väärinkäsityksiä: "ei, emme ole lähdössä jo ensi viikolla. Ei, tämä on vasta mietintäasteella, emme ole 100% varmoja. Ai miksi lähtisimme? Koska haluan mennä töihin."
Ja siitähän riemu repesi.
"Töihin? Miksi ihmeessä, lapsesi ovat vielä pieniä?" (nuorin täyttää huhtikuussa 4)
"Niin, olenkin kuullut, että te skandinaaviäidit käytte tosi usein töissä!"
".................Töihin?...................Öh..................(hämmentynyt ilme)....Miksi haluat töihin, jos ei ole pakko mennä?"
Koska olen Jussi, joka tarvitsee ison suon ja upouuden kuokan.
Lukunnottamatta kahta parasta irkkuystävääni (jotka siis töissä), on tämä ollut paikallisille täysin käsittämätön ajatusmalli. Tässä asiassa onkin tullut suurin kokemani kulttuuriero vastaan maidemme välillä. Lasten kanssa olo ilman eläkekertymää, työttömyysturvaa ja OMAA palkkaa ei nyt vaan kertakaikkiaan riitä minulle. Ei mitenkäänpäin. Olen sen verran syvältä tätä asiaa mielessäni kaivanut, että tajusin, ettei edes lottovoitto saisi minua jäämään kotiäidiksi enää. Minä tarvitsen oman projektin. Se voi olla myös täydennyskoulutusta, jos sitä työllistyäkseni tarvitsen. Kotiäitiys on nyt minun osaltani ohi ja tulen sitä myös omalla tavallani kaipaamaan, sen tiedän, koska pikkulapsiaika on raskaudestaan huolimatta upeaa, palkitsevaa ja ainutlaatuista. Se ei vaan riitä elämäni sisällöksi tässä elämänvaiheessa.
Olen itseasiassa tälläkin hetkellä osa-aikaopiskelija täällä Irlannissa, joten ihan 100% kotiäiti en ole ollutkaan pitkään aikaan, eli huijasin. Ai niin, teen myös mieheni firmalle töitä muutaman tunnin viikossa. Mutta miehen firmaa en laske, koska hommaa on aika vähän ja nekin pystyisin delegoimaan vaikka fiksulle labradorinnoutajalle. Minulle kyllä kelpaa melkein mikä tahansa työ, mutta tiedän tarvitsevani vähän enemmän haastetta ja syvempää suota kuokittavaksi.
Opinnoistani tykkään valtavasti, mutta työllisyystilanne sos.- ja terveysalalla on järkyttävä, kuten varmasti tiedätte. Eilenkin lehdessä taas kerrottiin, kuinka HSE on jälleen kerran potkimassa pihalle vähintään 800 työntekijää. Rekrykielto siellä on myös edelleen voimassa ja pysyy ilmeisesti hamaan harmageddoniin saakka. Opintoja on kuitenkin sen verran vähän per viikko, että pystyisin niiden ohella tekemään ainakin nelipäiväistä työviikkoa.
Joten kannattaako tässä vaiheessa tehdä julmankylmä tilannearvio, eli jatkaako todella mielenkiintoisia opintoja, joilla ei täällä kuitenkaan työllisty, paitsi yksityisyrittäjänä ehkä? Vai siirtyäkö Suomeen opiskelemaan/työnhakuun/tekemään molempia yhtäaikaa parempien mahdollisuuksien perässä? Vaaka kallistuu Suomen puolelle myös lasten koulutuksen, terveydenhuollon, sosiaaliturvan (Rakas KELA. En enää koskaan arvostele Sinua, kun olen nähnyt, mitä muualla on tarjolla) ja myös Suomeen jääneiden ihmissuhteiden vuoksi.
Nyt tarvitaan enemmän järkeä kuin sydäntä. On muitakin seikkoja puolin ja toisin, mutta nyt katson, onnistuuko paluumuuttoprojekti. Jos rakkaan KELA:n kanssa asiat hoituvat tyydyttävästi, saan lapset kouluun ja päiväkotiin ja löydän asunnon, lähdemme.
Eikös tästä ollut jokin tutkimuskin äskettäin? Vanhana katuu eniten sitä, mitä jätti tilaisuuden tullen tekemättä.
Ja koulun porteille on maanantaina ihan pakko mennä. Jalaton tuttavani ja työnarkomaani ulkomaalainen blondi saavat sitten paistatella juoruparrasvaloissa ja olla oikaisemassa pahimpia viikonlopun aikana kiertäneitä aivopieruja. Paitsi tietenkin jos joku on viikonlopun aikana tehnyt jotain noloa tai sopimatonta, pienemmät juorut, kuten minun tekemiseni ja menemiseni, jäävät silloin kakkosiksi. Emmerdale jatkuu maanantaina klo 09.00. Siihen asti näkemiin!
perjantai 1. maaliskuuta 2013
Valoakin nopeampaa
Nyt on keksitty kysymykset lasten koulun hyväksi järjestettävään pubivisaan. Löysin ullakolta vanhoja työtodistuksia etsiessäni vanhan valokuvan itsestäni vuodelta 1988. Veti hiljaiseksi. Valokuvan täydellisen nörttilookin (valtavat Mikko Alatalo -rillit, krepattu takatukka, huono ryhti, pastellifarkut.) inspiroimana tosin keksin vaikka mitä! Pidämme tietenkin kasarimusiikkitunnistuskierroksen ja osa kysymyksistä on Suomi -aiheisia, mm. Nokian kumisaappaista ja Helsingin olympialaisista. Siinä erotellaan jyvät akanoista. Vielä pitäisi keksiä pari elokuva ja tv -kysymystä. Emmerdale on varmasti monelle täällä sydäntä lähellä, koska sen juonikuviot on kopioitu meidän pikkukaupungistamme, pakko olla. Tosin Kinsalessa elämä on Emmerdaleakin värkikkäämpää ja ihan yhtä epäuskottavaa.
Näin stadin kasvattina kesti hetki tottua siihen, että kaikki tuntevat toisensa. Ihan kaikki. Jos eivät tiedä, ottavat selville. Juorut leviävät kuin norovirus ja tarinat värittyvät käsittämättömiin mittasuhteisiin. Kerron esimerkkinä kolme päivää sitten tapahtuneesta pienestä onnettomuudesta.
Eräs tuttavani oli ollut lenkillä ja kaatunut pahasti. Tuttava vietiin ambulanssilla sairaalaan ja hänelle laitettiin 19 tikkiä polveen ja hänelle annettiin kainalosauva. Tämä on fakta, koska kuulin sen häneltä itseltään ja näin tikit. Paitsi että pari tuntia myöhemmin tikkien määrä oli noussut 23:een, kun naapurini kertoi tarinaa eteenpäin. Eilen illalla niitä oli kuulemma 26. Tänä aamuna minua valistettiin, että tikkejä oli Aivan Varmasti 30 ja polvilumpio oli paistanut valkoisena, tuttava oli itkenyt kovaäänisesti keskellä tietä veren roiskuessa asfaltille ja joutuu olemaan pyörätuolissa vähintään kaksi viikkoa.
Ei helvetti. Huomenna tuttava on todennäköisesti jalaton.
Näin stadin kasvattina kesti hetki tottua siihen, että kaikki tuntevat toisensa. Ihan kaikki. Jos eivät tiedä, ottavat selville. Juorut leviävät kuin norovirus ja tarinat värittyvät käsittämättömiin mittasuhteisiin. Kerron esimerkkinä kolme päivää sitten tapahtuneesta pienestä onnettomuudesta.
Eräs tuttavani oli ollut lenkillä ja kaatunut pahasti. Tuttava vietiin ambulanssilla sairaalaan ja hänelle laitettiin 19 tikkiä polveen ja hänelle annettiin kainalosauva. Tämä on fakta, koska kuulin sen häneltä itseltään ja näin tikit. Paitsi että pari tuntia myöhemmin tikkien määrä oli noussut 23:een, kun naapurini kertoi tarinaa eteenpäin. Eilen illalla niitä oli kuulemma 26. Tänä aamuna minua valistettiin, että tikkejä oli Aivan Varmasti 30 ja polvilumpio oli paistanut valkoisena, tuttava oli itkenyt kovaäänisesti keskellä tietä veren roiskuessa asfaltille ja joutuu olemaan pyörätuolissa vähintään kaksi viikkoa.
Ei helvetti. Huomenna tuttava on todennäköisesti jalaton.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)