torstai 31. tammikuuta 2013

(Ulko)suomalaisuudesta, osa II

Seuraan aktiivisesti erästä suomalaista keskustelupalstaa, jolla pyörii paljon ulkosuomalaisia. Välillä siellä on ihmetelty, miksi ulkosuomalaiset kirjoittavat ilkeästi Suomesta ja suomalaisuudesta. Nuo keskustelut ovat olleet itselleni hämmentäviä, sillä ihan näin pelkästään oman kokemukseni mukaan ulkosuomalaiset ovat erittäin Suomi -myönteisiä: pidetään yllä suomalaisia perinteitä, käydään Suomessa uskollisen säännöllisesti, tavataan muita suomalaisia ulkomailla ja puhutaan lapsille suomea vaihtelevalla menestyksellä. Moni kerää mariskooleja, Iittalan astiastoja ja muumimukejakin. Itse fanitan hattivatteja, noita kelmeitä ja kapinallisia jortikoita. Niissä on tiettyä ulkopuolisuudentunnetta, johon samaistun.

Meillä on täällä suomalaisten klubi, joka tapaa joka kuukauden ensimmäinen perjantai jossain mukavassa ravintolassa. Siellä tunnen olevani täysin oma itseni, koska saan puhua äidinkieltäni. Sitä ei voita mikään. Sitä fiilistä, kun pystyy ilmaisemaan jokaisen pienenkin vivahteen haluamastaan asiasta; kun puhe tulee sydämestä, ei pääkopasta.

Vaikka englanninkielentaitoni on pakosta kehittynyt kaikkien näiden vuosien ja jatkuvan opiskelun ansiosta tasolle, jolla pystyn ilmaisemaan itseäni omasta mielestäni erinomaisesti, katoaa koko sanavarastoni takavasemmalle pikkuvauvan nähdessäni. En vain osaa puhua vauvoille englantia. Vedän sitten suosiolla nuottaa ja annan kissalle kiiskiä naapureidenkin pikkulasten kanssa. Ilmainen kielikylpy. Kun omani olivat pieniä, minua katsottiin joskus pitkään, kun osoittelin lapsilleni esimerkiksi pihapuuta ja hoin sanaa "puu". Naapurit kai luulivat minun esittelevän koirankakkoja taaperoilleni.

Oman kokemukseni mukaan ulkosuomalaisuus siis usein vahvistaa suomalaista identiteettiä. Asiat, jotka olisivat minulle Suomessa itsestäänselviä ja joskus jopa täysin turhia, esiintyvätkin yhtäkkiä nostalgiansävyisissä parrasvaloissa. Kliseet ovatkin kulttuuriperintöä. Esimerkiksi kirosanat: Suomessa tuskin ihailisin "perkele"-sanan kielellistä vivahteikkuutta ja sen uskomatonta ilmaisuvoimaa. Kuinka sitä voikin painottaa niin monin erin tavoin! Kuinka sillä pystyykin kuvaamaan syviä tunnetiloja! Voin esimerkiksi venyttää ärrää kielen päällä pahaententeisen hiljaa, kun hitaasti syttyvä, turhautunut kiukku valtaa mielen ja mulkoilen autoni sivupeilistä puskurissani roikkuvaa bemaria. Täydellistä.

Moni suomiporukastamme on jo koti-ikävissään siirtynyt takaisin sinne, missä ruoho ei ole vihreämpää, mutta sen tuoksu on lapsuuden kesäillan tuoksu. Vaikka keväisessä kaupungissa sen keskellä sulaisivat talviyössä salaa tuotetut koiranskeidat, se on silti oma ja tuttu nurtsi. Se, josta on poimittu voikukat seppeleentekeleisiin eskarilaisina ja jonka läpi kulkee koulutyttöjen salainen oikopolku. Se, jonka minä näytän lapsilleni joka kesä ja jonka poluilla he pyöräilevät minun seuratessani liikutuksesta sumein rillein perässä.

Suomalaisuus ei ole minulle itsenäisyyspäivän viettoa, ruisleipää tai salmiakkia. Se on sitä, että lapseni tietävät, millä bussilla pääsee pappalaan ja missä on Jumbon citymarketin karkkihylly. Pienenpieniä yksityiskohtia, rillinsumentajia.







keskiviikko 30. tammikuuta 2013

Kesää Odotellessa

Jostain syystä pidän talvisista hiekkarannoista aivan valtavasti. Talvella rannat ovat autioita ja jännällä tavalla romanttisia tukkaa tuulikoneen lailla löyhyttelevine puuskineen. Rauha ja hiljaisuus tuntuvat suomalaisen sielussa hyvältä.

maanantai 28. tammikuuta 2013

Ulkosuomalaisuudesta

Joskus mietin, miten elämäni olisi mennyt, jos olisinkin jäänyt/muuttanut Suomeen asumaan. Olisiko lapsillani Reimatecin välikausihaalarit? Järkevät Goretex -talvikengät? Pelaisivatko pojat jääkiekkoa? Osaisivatko kaikki kolme jo luistella ja hiihtää? Olisiko minulla kesämökki Keski-Suomessa ja S-etukortti? Omistaisinko Älvsby -talon kehyskunnassa ja uudehkon Opelin? Katsoisinko Putousta lasten kanssa?
Vai olisinko sittenkin hipsteri kantakaupungissa, kulkisin spåralla tai vintage -fillarilla viileänvarmana luomukauppaan?
Vai olisinko ihan vaan minä, suomalainen nainen, sama ihminen maasta ja kulttuuriympäristöstä huolimatta?

Olisinko onnellinen?

En ole hipsteri, eikä minulla ole polkupyörää. Sitä on mahdotonta polkea tässä maastossa ja näillä jyrkillä kukkuloilla. Luomua ostan, jos sitä lähikaupassa näen. Ooppeli on parkissa talon edessä, talon, jonka mielelläni vaihtaisin Älvsbyhyn, joka olisi todennäköisesti kunnolla eristetty ja kohtalaisen lämmin. Siinä olisi kuraeteinen.
Lapset eivät osaa hiihtää eivätkä luistella. Jääkiekkomailoja ei tarvita, eikä spåra kulje. Haalarit, talvikengät, kurahousut ja talvipipot odottavat pappalan kaapissa ja ne ovat Anttilan halvinta merkkiä.

Onnellisuutta on perhe, valtameri, villi luonto, kauneus kaikkialla ympärilläni. Kirjallisuus, musiikki, hyvä ruoka ja ystävien tapaaminen. Laadukas punaviini ja tumma suklaa. Matkat Suomeen ja vuokramökki. Kilpajuoksu poikani kanssa vuoristoradan jonoon kesällä. Kesä ja aurinko, talvi ja lumi, satunnainen ruisleipä, horisontti. Suomi ja Irlanti.
Elän nyt tässä, tässä maassa ja tässä hetkessä. En vaihtaisi tätä pois, vaikka sen hinta kirpaisee välillä.

Molemmat maat mansikoita ja mustikoita.

Hintalapussa lukee arki. Se kaikki, mitä minä lapsena elin, on omille lapsilleni jännää turismia. Helsinki on matkakohde.
Sanat, joita käytän lapsille puhuessani ovat stadin slangia vuodelta 1998. Kun käyn Helsingissä, ihmettelen, miksi se ei näytä enää samalta kuin lapsuudessani. En ole vieläkään tottunut Kampin uuteen ilmeeseen, sillä sieluni silmin näen siinä vielä tuulisenankean bussiaseman.
Ja kuka perhana on muuttanut hesarin tabloidiksi? Näpit irti muistoistani, ette saa muuttaa mitään siellä.

Pysäyttäkää aika.








sunnuntai 27. tammikuuta 2013

Kaunista II

Ihanaa herätä vaihteeksi auringonpaisteeseen.

Olo on rento ja sunnuntaimainen, koska kävimme eilen koko poppoo suomalaisen ystäväni saunassa. Ulkosuomalaisen sydäntä lämmittää nähdä oma poika heittämässä kunnon löylyt toisen puolisuomalaisen pojan kanssa. "Äiti, onks sitä suomalaista grillimakkaratuoksua vielä?" Eli siis tervanhajuisia löylytippoja.

perjantai 25. tammikuuta 2013

Pöndemuotia

Elämäni ensimmäinen vaatebloggaus. Ilman näitä ei ole ulos menemistä!

Jumissa

Taas kerran saan kiittää onneani siitä, että ostimme talon kukkulan laelta. Kinsalea ympäröivät tiet ovat nimittäin kaikki tulvien vallassa jälleen kerran ja tilanne senkuin pahenee. Pääsin itse juuri ja juuri yliopistolta kotiin ennenkuin lähistöllä virtaava joki tulvi yli äyräidensä ja pisti liikenteen samantien poikki. 16.20 on nousuvesi korkeimmillaan, mikä pahentaa tilannetta entisestään rantojen tuntumassa ja jokien varsilla. Radiossa varoitetaan ennätystulvista: vesi saattaa nousta useita metrejä teille ja talojen pihoille/sisään. Eräs äiti jo raportoi fb:ssä talonsa olevan täysin veden saartama.

Ajoin äsken lähipubimme ohi muurin yli lyöviä, arviolta noin kuusimetrisiä aaltoja väistellen ja siellä olikin jo hiekkasäkit ovella ja ikunaluukut kiinni mereltä jättiaaltojen mukana lentäviä kiviä torjumassa. Pubin takana virtaava pikkupuro on muuttunut raivoavaksi koskeksi, joka virtaa talojen seinienviertä pitkin huuhtoen asfaltinpalasia Atlanttiin.
Kinsalesta on tullut saari.

Viime vuonna jäimme syvästi traumatisoituneina jumiin lähipubiimme vastaavanlaisen tulvan kourissa. "Ei rakas, en pääse nyt mitenkään kotiin. Tiellä on kaksi metriä vettä ja aallot ovat tukkineet ulko-oven. Ajatella! (Muahhh)"
Istuimme ystäväni 40 -vuotis-synttäriporukan kanssa kynttilänvalossa kuunnellen akustista musiikkia (sähköt poikki) pubin omistajapariskunnan kanssa ja haimme itse omat juomamme baarista. Yhteislaulut raikasivat takkatulen leiskuessa ja kolmen kitaran säestämänä. Kassakonekaan ei toiminut, joten rahat pantiin tyhjään kaljatuoppiin. Olimme siis jokainen oma baarimikkomme aina aamuneljään saakka, jolloin vesi oli vihdoin laskenut sen verran, että pääsimme kahlaamaan sen läpi. Ne, joille oli Guinness maistunut, esittelivät uintitaitojaan.

Surffaajat ovat fb:n mukaan nyt ekstaasissa: viikonlopuksi on tiedossa lähes kymmenen metriä korkeita aaltoja testaamaan testosteronitasoja. Ennätysaaltoja Irlannin rannikolla hehkutetaan Australiassa asti. Itse tyydyn ihailemaan luonnon omaa toimintaelokuvaa sisätiloista käsin takkatulen roihutessa, mummin kutomat villasukat jalassa ja punaviinilasi kädessä. Slainte ja rauhaisaa viikonloppua!

torstai 24. tammikuuta 2013

Terrible Threes

Avasin FB:n aamukahviluettavaksi ja 9 v poikani huomasi heti Lintsin mainoksen: kesätyöntekijöitä haetaan! Lintsillä työskentely on jo pitkään ollut poikani haaveena, joten aloimme puhumaan, miten hän voi sitten hakea sinne kesätöihin kun on 16 -vuotias.
"Mä menisin ehkä pyörittämään jotain laitetta... Tai narunvedossa vois olla kivaa. Tai ehkä joku vuoristorata..."
 3v kuopus: " Mä kans!!! Mä haluun TÖIHIN!! Vuolistolata on MULLE."
9 v ei ole huomaavinaankaan.
"...Se lohikäärmejuttu tai ne teekupit... Eiku, kyllä siinä vuoristoradassa olis hienointa olla jarrumiehenä..."
3 v: "EI!!!!!! Et oo, MÄ OON JALLUMIES!!!!"

Ja räkäraivarit pöydän alla päättää tämän aamuhetken.



keskiviikko 23. tammikuuta 2013

Irlantilainen tie

En saanut nopeusrajoitusmerkkiä tähän samaan kuvaan mukaan, mutta se on tällä "päätiellä" 80km/h. :-D

Äh

Tämä aamu alkoi lupaavasti. Hajotin läppärini kaatamalla sen päälle täyden mukillisen kahvia. Kuului surumielinen "piuhhhhhhhh" ja läppäri sammui kuin soihtu joululaulussa. Se oli kolmas läppärini, joka on joutunut kofeiiniyliannostuksen uhriksi viimeisen kahden vuoden sisään. Opinko mitään? En. Istun nyt tämän läppärin äärellä uusi kaffemuki sopivasti kyynärpään vieressä. Elän vaarallisesti.
Tämä on äiti-ihmisen vastine benjihypylle.

Onneksi meillä on keittiössämme taikalaatikko. Aion kutsua Skepsiksen meille piakkoin todistamaan maailman ensimmäistä, todistettavasti yliluonnollista tapahtumaa. Tämä läppäri, jota tässä kaksisormijärjestelmällä näpylöin on nimittäin se ensimmäinen kahvimurhan uhriksi joutunut vehje, joka on maagisesti tervehtynyt oleilemalla puisen hyllykkömme keskilaatikossa noin vuoden verran (kuva hyllyköstä jossain alempana). Vekotin, jota ei edes tietokonekorjaamossa pystytty pelastamaan, vaan käskettiin heittää kaatopaikalle. Sama toistui toisen läppärini kanssa (kyllä, katsottiin säälivästi ja pitkään) ja nyt pääsi tuo viimeisin raukka vuorollaan tervehtymään. Toimii muuten myös kännyköillä ja erilaisilla latureilla. Laatikko on jo ihan legenda naapurustossamme.
Uinu, uinu Acerini.


maanantai 21. tammikuuta 2013

Ralla

Desibelit olivat aamulla katossa, kun lapset avasivat verhot: Nyt lauletaan JOULULAULUJA!! Tehdään lumiukko!! Leikitään SUOMEA!!!

Fiksuna tyttönä lähdin käymään äsken autolla kaupassa. Auton sivuikkuna oli täysin lumen peitossa, mutta en jaksanut nousta autosta putsaamaan sitä. Joten avasin ikkunan, koska ajattelin lumen putoavan sillä tavalla pois ikkunaa peittämästä. Toimi hyvin. Ikävänä puolena tosin oli se, että lumi putosi jäisenä klönttinä kuskin penkille ja kiilautui takapuoleni alle sulamaan. Siinä oli mukava tasapainotella puolella kankulla loppumatka. Kaupassa näin peilistä hauskanmuotoisen märän läntin takataskujeni kohdalla. Lumi teki enkelin takamukseen.

Ajattelin myös ottaa riskin ja lähteä kävelylle. Kävely sinänsä ei tietenkään ole riskaabelia puuhaa, paitsi kaikkien irlantilaisten tuttavieni ja naapureitteni mielestä. Kun viimeksi saimme nauttia lumisateesta muutama vuosi sitten, lähdin tyttäreni kanssa vaunulenkille. Lenkistä tuli rasittava. Ei lumen, vaan naapureiden vuoksi. Sain pysyvästi hullun suomalaisen maineen, kun kieltäydyin ystävällisistä autokyytitarjouksista, joita sateli yhtä tiheään kuin lumihiutaleita. Herranen aika! Se pitää pikkulastaan vaunuissa lumisateessa! Ja kävelee tuolla liukkailla teillä vapaaehtoisesti. 

Hulluja nuo ulkomaalaiset, ajattelivat tarinan kaikki osapuolet.

Rati riti

Talvi tuli!

sunnuntai 20. tammikuuta 2013

Hrrrrr

Niin kylmää on ollut tänään, että lokitkin menivät veneeseen lämmittelemään.

Dublinissa on maa lumen peitossa, mutta täällä Etelässä ei ole lunta (vielä) näkynyt. Mikä on siinä mielessä hyvä juttu, että kesärenkailla ei ole kovin miellyttävää liukastella näillä kukkuloilla. Asumme korkean ja jyrkkärinteisen mäen päällä ja eräänä liukkaana ja lumisena talvipäivänä neljä vuotta sitten tein sen virheen, että lähdin autolla liikkeelle. Bensaa ei kulunut tipan tippaa, kun auto liukui takaperin ja parin pikku piruetin avulla kaupan etuovelle saakka.






lauantai 19. tammikuuta 2013

Aikoja ja tapoja

Flash Cabs - On time all the time except when I am late.

Näin lukee paikallisen taksiyrittäjän käyntikortissa. Rehellinen mies, joka pitää, mitä lupaa.

Irlannissa aika on joustava käsite. Minuutit ja sekuntit eivät tarkoita samaa kuin Suomessa. Oikeastaan minuutteja ja sekuntteja ei ole olemassa lainkaan, vaan aikaa mitataan vain ja ainoastaan puolituntisina ja tunteina. Jos olen esimerkiksi sopinut tapaavani kaverini kahvilassa klo 12, on ihan normaalia toimintaa kaveriltani saapua paikalle klo 12.29. Se luetaan vielä kello kahteentoista kuuluvaksi ja tarkoittaa, että kaverini on täsmällinen ihminen.

Jopa koulun kello on myöhässä. Lasten koulu alkaa joka aamu kello 9, mutta kello pirahtaa vasta klo 9.05. Kerran kommentoin tätä eräälle äitikaverilleni, joka katsoi minua hämmentyneen näköisenä. Hänen mielestään 9.05 on täysin sama asia kuin 9.00. Eihän kukaan sitäpaitsi voi ehtiä koululle juuri tasan klo 9, hyvänen aika!

Meillä on kaveripiirissä muutama pariskunta ja kutsumme kaikki vuorotellen toisiamme syömään. Mukavia, sydämellisiä ihmisiä kaikin puolin ja iltakin sujuu ilman stressiä, kun kaikki tietävät että yksi pariskunnista kutsutaan kylään aina tuntia ennen muita. Tämä siksi, että kyseinen pariskunta ei kertakaikkiaan pysty tulemaan ajoissa paikalle, vaan he ovat aina tunnin myöhässä. Ihan poikkeuksetta. Muut saapuvat noin puoli tuntia ilmoitetun ajankohdan jälkeen, koska isäntäpari tuskin on kuitenkaan valmis ottamaan vieraita vastaan ilmoitettuna ajankohtana. On kohteliasta tulla myöhässä, ettei emännän tarvitse panikoitua tukanlaittonsa ja ruokiensa kanssa.

Joustavuus on avainsana myös muutenkin kuin aika-asiassa. Kun Suomessa on virallisiin papereihin laitettava ruksi jokaikiseen ruutuun tai muuten, täällä kaikki täytetään vähän sinnepäin. Viime viikolla esimerkiksi menin nostamaan muutaman satasen säästötililtäni ja huomasin vasta tiskillä, että olin unohtanut henkkarini kotiin. Ei se mitään, sanoi pankkineiti. Sinullahan on niin erikoinen ja ulkomaalainen nimi ja näytätkin ihan skandinaavilta, että olet kyllä varmasti tämän tilin haltija. Täytä vaan tämä lomake (ei, älä turhaan niitä osoitetietoja ala täyttämään, laita vaan puhelinnumero. Ja vaan allekirjoitus tuohon alas, ei niillä muilla kohdilla ole niin väliä). Toivonkin nyt, ettei kukaan pitkä ja vaalea skandinaavivoro keksi mennä paikallispankkimme tiskille tyhjentämään tiliäni.

Mietin näin täällä laman puristuksessa, alkoiko Irlannin pankkikriisi samalla tavalla? "Ei tällä taseella nyt niin väliä ole, laitetaan tähän alas joku kivannäköinen numero ja täytetään noin välikohdat sit vaikka myöhemmin."



perjantai 18. tammikuuta 2013

Muuttuvia arvoja?

Tuli mieleen tuosta eilisestä koppalakkitarinasta muutama vähemmän viihdyttävä pointti.

Irlannissa seksuaalivähemmistöjen asema on nimittäin edelleen aika kiikkerä: syrjintä on arkipäiväistä esimerkiksi lehtien mielipidepalstoilla ja ihmisten jokapäiväisissä keskusteluissa. Muutos on kuitenkin ollut verrattaen nopeaa, kun otetaan huomioon, että homoseksuaalisuus oli Irlannissa rikos vuoteen 1993 asti.

Isoissa kaupungeissa meininki on vapaampaa, mutta maaseudulla ja pikkukaupungeissa ollaan vielä hyvin vanhoillisia. Katolinen kirkkohan opettaa homoseksuaalisuuden olevan syntiä ja maaseudulla arvot ovat selkeästi vanhoillisempia kuin kaupungeissa ja myös kirkossa käydään useammin. Tässä linkkiä: http://www.independent.ie/national-news/gay-people-isolated-in-rural-communities-2265548.html

Eräs drag show:ssa esiintyvä kaverini kertoi minulle esimerkin elävästä elämästä.
Meillä oli täällä Kinsalessa muutama vuosi sitten "Snow Queen" kauneus/missi/talent -kilpailu, johon sai osallistua vapaasti ihan kuka vaan. No, kaverini laittoi itsensä erittäin kauniiksi (on ammattilainen, todella taitava meikkaamaan ja pukeutumaan tyylillä ja hyvällä maulla, mutta hauskasti), osallistui kilpailuun ja yllätyksekseen voitti. Moni kaupunkilainen oli sitä mieltä, että oli aika ottaa kantaa seksuaalivähemmistökysymykseen ja näyttää, että täällä ollaan suvaitsevaisia.

Kilpailun jälkeen sitten kykki iskikin yllättäen tuulettimeen ja kaverini sai aikalailla saastaa niskaansa. Omasta mielestäni järkyttävintä oli se, kun iso joukko äitejä järjestäytyi ja alkoi boikotoimaan liikkeitä, jotka olivat sponsoroineet kilpailua. Tunnelma kaupungissa oli jonkin aikaa aikalailla nihkeä. Näin ulkomaalaisena olin vähän pihalla, mitä tilanteessa olisi pitänyt tehdä. Sanoin mielipiteeni, jos sitä kysyttiin, mutta muuten pysyin hiljaa. Näin jälkeenpäin kadun, etten ollut jämäkämpi. Omatuntoni sanoo kuitenkin kovaa ja selkeästi: kaikenlainen syrjintä on yksinkertaisesti väärin. 



Koulupuku




Aluksi ajatus koulupuvusta oli minulle outo. Nyt olen sitä mieltä, että se on paras keksintö sitten juustohöylän ja hyvinvointivaltion.Ei tarvitse tapella aamuisin vaatevalinnoista, ei paineita hankkia merkkivaatteita ja se luo tietynlaista yhteishenkeä kouluun: me olemme tiimi, nämä ovat meidän värimme. Pienet tytöt pitävät yleensä hametta, mutta isommat tytöt suosivat housuja, kun ovat päässeet rimssuisimman prinsessavaiheen yli. Urheilupäivinä pidetään verkkareita. Säännöt ovat tiukat: pitkä tukka on pidettävä kiinni ja isoja korvakoruja ei saa käyttää. Meikata saa vähäsen, kunhan se tehdään siististi ja hyvällä maulla. Pojilla ei suvaita hurjia hiusvärejä, mutta pitkä tukka on sallittu. Rehtorirouva heittää sellaisen syvästi paheksuvan ja pettyneen katseen sääntöjä rikkoville, että uusintakertaa ei tule.  
Eilen kirjoittelin ja valitin Irlannin meri-ilmastosta, säästä ja sen oikuista. Rouva Atlantti sanoi sitten kostoksi viime yönä iloisesti lällällää ja lähetti hälvetillisen puhurin, joka puhkui ja puhalsi takapihan aidan teille tietymättömille. Päivän ohjelma: Kadonneen Aidan Metsästys.

torstai 17. tammikuuta 2013

Suomalaisuutta

Tulipa tuosta alempana kuvatusta hyllyköstä mieleeni tarina muutaman vuoden takaa.
Mieheni paras kaveri tuli kerran meille kylään ja alkoi tutkimaan hyllyssä olevia valokuvia. Tutki lasteni vauvakuvat ja meidän hääkuvamme, katseli viinilaseja ja ihasteli Arabian lautasia ja pysähtyi yhtäkkiä hämmentyneen näköisenä. "I never knew your brother was a sea captain....... And gay, too. Fair play to him to be so open about it!"¨

 Hän oli juuri nähnyt veljeni vanhan ylioppilaskuvan. Se koppalakki ja ne ruusut.

Ei muuten ollut viimeinen irlantilainen, joka on tuijotellut yo -kuviamme erittäin uteliaasti.

Sisustusmiete

Mietin tässä, josko maalaisin tuon hyllykön vaiko en... Tai vaihtaisin nuo kahvat ainakin värikkäämpiin?

Ajattelin myös karsia tuota tavaramäärää, mutta tuskin raaskin! Siinä on iloisesti sekamelskassa suomalaisia ja irlantilaisia, tärkeitä ja vähemmän tärkeitä muistoja. Joka tavaralla ja kuvalla on tarinansa.

Biitsejä




Vanhin poikani sai joulupukilta kauan toivomansa metallinpaljastimen. Nyt on monet rantaluolat jo tutkittu, mutta toistaiseksi olemme löytäneet vain todella vanhan näköisen ja vääntyneen haarukan. Ehkä se oli Titanicilta tai Lusitanialta peräisin, who knows? Lusitaniahan upposi ihan tässä Kinsalen edustalla vuonna 1915.

Yllättävää sinänsä, että myöskään lompakkoni ei saanut aikaan piipin piippiä, vaika heiluttelin väkkyrää sen edessä ja takana.

Koska pidän matkailusta ja uusien asioiden näkemisestä, olen käynyt Espanjassa monessa eri kohteessa, Tansaniassa, Kariabianmeren saarilla, Floridassa, Kaliforniassa, Kyproksella, Tanskassa, Hollannissa, jnejnejne, monien maiden rannikoilla, mutta ihan rehellisesti on sanottava: Tätä rannikkoa ei voita mikään villissä ja vaarallisessa kauneudessaan! Piknikki biitsillä on parasta kesähuvia, siis niinä kahtena päivänä, kun ei sada. Alaviistosta ja rankasti. 

Jos tykkää siitä, että joka päivä on yhtä suurta ylläriä sään puolesta, tulkaa kylään. En liioittele lainkaan, jos sanon, ettei ole lainkaan epätavallista kokea kaikki neljä vuodenaikaa yhden vuorokauden sisällä. Raemyrskystä troppiseen helteeseen ja sumun kautta äkilliseen sadekuuroon. TV:n säätiedotus on sama kaikille päiville kesät, talvet: "Showers and sunny spells". Tuo äkkiarvaamaton ja oikullinen valtameri tässä parin metrin päässä takaa mielenkiintoisia elämyksiä ihan joka päivälle. Mutta perhana, että se on kaunis! Joka päivä horisonttiin tuijottaessani näen värisävyjä, joita en tiennyt olevan olemassakaan. Ääretön taivaanranta saa aikaan väristyksiä selkäpiissäni ja pistää asiat ihan uusiin mittasuhteisiin, terveellä tavalla. 

keskiviikko 16. tammikuuta 2013

Päivän Otsikko

Irlantilaisissa lehdissä tänään: Skandaali! Eri kauppaketjujen 100 % naudanliha hampurilaisista on löydetty jauhettua hevosenlihaa.

5 sekunttia myöhemmin alkoi vitsailu radiossa, fb:ssä ja telkkarissa:

1. Has anyone seen Camilla Parker-Bowles lately?

2. I just bought a My Lidl Pony

3. For the best home-made burgers you need 300 g minced beef, some pepper, salt and diced stallions.... so sorry, I meant scallions.

Mount Brandon

Kyllä alkoi vaellusjalka vipattamaan, kun katselin tätä kuvaa, jonka otin viime lokakuussa. Olemme matkalla Mount Brandonin huipulle, korkeutta 953 m. 9 v poikani suunnilleen juoksi koko matkan, me puuskutimme miehen kanssa reput selässä perässä. Kyllä kuuma kahvi  ja kilon paketti suklaata maistuivat mainiolta, kun pääsimme huipulle lepäilemään! Katselen tässä reittikarttoja ja suunnittelen seuraavaa reissua... Galtee Mountains saattaapi olla seuraavana kohteena. Näin on vaan Irlanti saanut entisen sohvaperunan ja koululiikuntatraumatisoituneen tykkäämään vapaaehtoisesta ulkoilmailusta! Jos olisi yläasteella tarjottu irlantilaisilla vuorilla vaellusta ( ja maalaispubia sen jälkiseen "palautumiseen") vaihtoehtona... Damn.

tiistai 15. tammikuuta 2013

...


Kylläpä on takki taskuja myöten tyhjä raskaan opiskelupäivän jälkeen. Tuijotan riutuneena takkaa ja näen hiilloksessa mielenkiintoisia mustetahrakuvioita. Opiskelen psykoterapeutiksi, joten näen mielenkiintoisia mustetahrakuvioita hyvin monissa paikoissa, esimerkiksi perunoissa. Josta saammekin sopivan aasinsillan aiheeseen peruna.

Söin nimittäin tänään koulussa lasagnea.

Peruna liittyy tähän sillä tavalla, että Irlannissa ei voi syödä lasagnea ilman perunaa. Yritäpä tilata irlantilaisissa perusruokapaikoissa lasagnea, saat takuuvarmasti kaveriksi vähintään kulhollisen kotitekoisia, paksuja ranskalaisia. Ruoka ei ole RUOKAA, ellei siinä ole perunaa. Pottua tarjotaan usein myös pitsan, Shepherd's Pie:n (jossa siis jo perunamuusi mukana anyway) ja erilaisten pataruokien (joissa perunaa jo valmiina) seuralaisena. Perunaa ei koskaan voi olla tarjolla liikaa.

Eräs opiskelukaverini söi lounaaksi sipsivoileivän, joka kuuluu myös irlantilaiseen perusruokavalioon. Eli: kahden vitivalkoisen paahtoleipäviipaleen väliin laitetaan voita ja sipuli-juusto -perunalastuja. No, marginaalisesti parempaa purtavaa kuin mieheni lempivoileipä: rasvassa mustaksi tiristettyä verimakkaraa ja appelsiinimarmeladia.

Hyvää ruokahalua.

Autuutta


Irlantilaisten talojen "lämmitysjärjestelmä".   =alakerrassa subtropiikki, yläkerrassa napapiirii. Silti, kyllä tuo takka on ihana asia. Sytytän sen joka ilta tunnelmaa luomaan.

maanantai 14. tammikuuta 2013

Egotripillä

Palasin juuri lasten koulun vanhempaintoimikunnan kokouksesta. Minut on nimitetty keksimään 30 kysymystä vanhempien tietovisailua varten, joka järjestetään...................ette ikinä arvaa............
lähipubissa.

 Mikä entisen hikarin unelmahomma! Nörttien julma kosto! Vaviskaa edessäni, te entiset coolit teinit! Muahhhhaaauuuaahhh!  

Beautiful Kinsale

Tänään on tälläinen valokuvapainotteinen päivä, kun olen siivoillut tietokonettani pikku hiljaa. Tässä kuvia kauniista kaupungistamme (kuvat olen joskus ladannut netistä erästä esitelmää varten, oma kamerani ei yllä ihan vastaaviin saavutuksiin). Pienestä koostaan huolimatta Kinsale on tunnettu Irlannin gourmet -pääkaupunkina ja maine on ansaittu: laadukkaita ravintoloita löytyy joka makuun.  Livemusiikkikin on ihan omaa luokkaansa täällä, tällainen vanha rokänrol -fani ymmärtää kyllä laadun päälle.

Kuulostan ihan matkatoimistolta. Ehkä hallitus olisi kiinnostunut sponssaamaan, kun täällä urhea ulkomaalainen taistelee lamaa vastaan nostamalla turismin uuteen loistokauteen? Eihän sitä koskaan tiedä.

Kirjasuositus

Erittäin viihdyttävä genrensä edustaja. Kuntosalilla unohduin polkemaan kuntopyörää tunniksi, kun en millään pystynyt jättämään kesken. Reisilihakset kyllä huusivat iloisesti hallelujaata. Onneksi kanssakuntoilijani ovat jo tottuneet outoon lukutoukkaan keskuudessaan!

Utua Atlantilla

Järjestelin tuossa juuri Facebook -kuviani ja löysin muutaman ihanan maisemakuvan viime syksyltä. Tämä on Valentia Island:ilta, County Kerrystä. Upea paikka, kivat kävelymaastot. Koko County Kerryn alue on pullollaan dramaattista silmänruokaa. Maukas ja mehevä paikallinen kala- ja äyriäissoppa (seafood chowder) maistui jumalten mannalta parin tunnin reippailun jälkeen.

Valoa

Pimeänä aamuna nämä piristävät tunnelmaa.

sunnuntai 13. tammikuuta 2013

Tunnelmallista

Tässä tämä meidän iki-ihana lähipubimme, The Bulman. Tuolla on monet suussasulavat ateriat syöty ja herkkuviinit juotu. Irlannissa lapsetkin ovat usein mukana pubissa, koska pubikulttuuriin ei kuulu örvellys, vaan mukava yhdessäolo. Lasten on yleensä poistuttava pubeista klo 21 mennessä joka tapauksessa.

Jouluaattona Bulmaniin tuli jopa joulupukki veneellä jakamaan kaikille lapsille pienet lahjat!

Kolaa ja pubikulttuuria

Jaan tänään lapset kolmeen osaan. Pienin jää isän kanssa puuhailemaan, tytär menee katsomaan Tinkerbell -elokuvaa parhaan kaverinsa ja tämän äidin kanssa. Minä vien vanhimman poikani ja hänen parhaan kaverinsa  katsomaan Hobittia. Kolme tuntia rentoutumista popcorn -ämpärin kera tulee tänään tarpeeseen.

 Eilen nimittäin juhlimme ystäväni synttäreitä ihanan tunnelmallisessa lähipubissamme takkatulen loimussa ja erittäin hyvän livebändin soittaessa rock -klassikoita. Unelmallista!. Nyt tosin unelmoin vain jättikokoisesta kolajuomasta espresso -shotilla. Irlannissa pubit menevät kiinni jo 00.30, joten juhliminen onneksi päättyi ihan inhimilliseen aikaan. Kotiinpaluuta vauhditti mukavasti myös yöllinen puhelinsoitto au pairilta: naapurin lapset, jotka olivat juhlien vuoksi meillä yötä, olivat alkaneet oksentamaan sohvallemme. Norovirus on taas saapunut kaupunkiin, ensimmäinen kierros ei näköjään riittänyt. Mikään ei saa juhlatunnelmaa haihtumaan nopeammin kuin paniikkimoppaaminen klo 01.00.

Onneksi meillä kaikki sairastivat noron jo ennen joulua. Ja lattia on hinkattu leikkaussalityylillä, sohvanpäälliset pesty 60 asteessa (eivät edes kutistuneet, iloinen yllätys), kädet desinfioitu ja omat lapset olivat joka tapauksessa eri huoneessa nukkumassa.

Tässä iässä ja elämäntilanteessa on valittava hyvin tarkoin, mihin rientoihin osallistuu. Kolmen, erittäin energisen toheltajan ja yhden erittäin energisen luppakorvan huoltajana ei todellakaan vietetä mitään lötköpäivää seuraavana päivänä. Ja Irlannissa rientoja riittää. Lähipubi on koko naapuruston yhteinen olohuone, jonne mennään monenmoisen tekosyyn varjolla ja aina sille "yhdelle". Jep. En ole vielä kertaakaan nähnyt yhdenkään irlantilaisen (mukaanlukien pikkulasten vanhempien. Ok, ETENKÄÄN pikkulasten vanhempien) ottavan vain yhtä tuoppia. Ensimmäisen tuopin jälkeen kuuluu sanoa: "A bird never flew with one wing, anyway."
Yleisesti ottaen ilta irlantilaisessa pubissa menee siis suunnilleen näin:

1. Mennään "yhdelle" klo 20.

2. Tulee valomerkki.

Pubikulttuuri on olennainen osa irlantilaisuutta ja paikallista yhteisöllisyyttä. Irlantilaiset juovat siksi, että puhe kulkisi normaaliakin jouhevammin ja vain hyvin harva Kinsalessa (nuorisoa lukuunottamatta) örveltää, tappelee tai itkee humalassa. Irlantilaiseen humaltumiseen kuuluu iloisesti suu Guinnessvaahdossa puhuminen, laulaminen ja/tai tarinoiden kertominen. Ihan keskiverto irlantilainenkin saa normaalin shoppailureissun kuulostamaan James Joycen tuotannolta, niin syvällä kansanluonteessa on tuo takkatulen ääressä tarinointi.

Mutta nyt sitä kolaa.





lauantai 12. tammikuuta 2013

Löylyä

No niin, nyt olen muutellut asetuksia tässä pari tuntia kaksikielisen kiroilun saattelemana. Lisäilin nippeja ja nappeja ja toimintoja. Ehkä nyt voisin välillä huomioida myös muita lapsiani ja lähteä rentoutumaan uimahallin suomalaiseen saunaan! Tietysti uikkarit päällä. Kloorihuurutetuissa kanssasaunojissa on se hyvä puoli, että pystyn nauttimaan salaa heitetyistä (sähkölaitteellehan ei täällä voi heittää vettä) löylyistä, eikä kukaan tajua mitään. Saunan ikäraja on 16, koska lämmin vesihöyry on ilmeisesti erittäin vaarallista pienille ihmisille. Kjäh. Löylytän muut ulos ja vesihöyrypilven suojissa voivat lapset vilahtaa huomaamattomasti sisälle.
Kaunis aamu tänään.

Tapoja



Aina kun käyn täällä paikallisessa marketissa ostoksilla, on minun noudatettava tiukkaa ostoskärryetikettiä. Lähestyttäessä kanssashoppaajaa, on jo kaukaa huudeltava: "Sorry". Sorry sanotaan aina, kun lähestytään jotakuta, kun joku lähestyy minua ja varsinkin, jos joku törmää minun kärryihini. Minä siis pyydän anteeksi sitä, että minuun on törmätty. Törmääjä vastaa myös pahoittelevasti: "Sorry". Jos en huomaa, että joku haluaa tulla samalle hyllylle kuin minä, pyydän jälleen anteeksi.

Tutuille kassoille jäädään puhumaan pitkäksikin aikaa, jonon pituudesta huolimatta. Ihmiset ja yhteisö ennen kaikkea muuta. Sosiaalisuus ja äärimmäisen kohteliaat tavat on hallittava, jotta selviää ruokaostoksista perheensä mainetta pilaamatta. Shoppailu vaatii siis jatkuvaa pelisilmää ja 100%:ta muiden huomioimista koko ajan.

Matka parkkipaikalle on myös mielenkiintoinen kokemus. Marketin edessä ei ole suojatietä, mutta vilkkaasti liikennöity tie pitää ylittää päästäkseen parkkipaikalle. Ei hätää. Ei tarvitse norkoilla tien laidalla kuin muutama sekuntti ja joku pysähtyy päästämään minut yli. Aina. Mihin sitä suojatietä edes tarvitsee, kun autoilijoiden ritarillinen velvollisuus on päästää pulassa oleva nainen (ja lapset) tien yli joka tapauksessa.Sitten elehdin ja nyökkäilen kovasti kiitellen ja autoilija luultavasti mutisee autossaan: "Sorry".

Kotiinpääsy saattaa viedä jonkun verran aikaa, koska edellä ajava kuski voi nähdä jonkun tutun kävelemässä. Ei ole lainkaan epätavallista, että silloin veivataan ikkuna auki ja pysähdytään juttelemaan. Kaikki perässätulijat sitten odottavat, että juttu loppuu ja päästään taas liikkeelle. Jalankulkijoiden on puolestaan pidettävä tiukasti silmällä ohikulkevia autoja: onko tuo rekkari tuttu? Jos on, pitää moikata. Jos et moikkaa, olet moukka ja ikävä ihminen kaikin puolin. Olenkin opetellut kaikkien naapureiden, lasten koulukavereiden vanhempien ja opettajien rekkarit ja auton mallit sekä värit kiltisti ulkoa. Ongelmia tulee, kun joku hankkii uuden menopelin.

Ostosreissun jälkeen olen usein vähän väsynyt.


perjantai 11. tammikuuta 2013

Tasa-arvoraivarit

Irlantilaisilla on onneksi jo pitkään ollut mahdollisuus lähteä Englantiin teettämään abortteja (tietääkseni jo 60 -luvulta), mutta onhan tämä nykyinen tilanne silti aivan kestämätön. Vaikka sikiöllä olisi mitä hirvittävimpiä vammoja tai epämuodostumia, eikä eläisi sekuntiakaan syntymänsä jälkeen, vaikka sinut olisi oma isäsi raiskannut tai olisit 12 -vuotias, aborttia ei tipu tämän maan rajojen sisällä. Lentolippuihin on paras olla rahaa, tai synnytät, oli tilanne mikä tahansa.
Vaikka katolisen kirkon ote on lipsunut viimeisen 20 vuoden aikana roimasti, on Irlanti silti monilla tavoin hyvin vanhoillinen maa. Sukupuoliroolit ovat aika perinteiset, tosin legendaariset Irish Mammy:t pitävät jöötä perheissä ja määräävät elämän tahdin aika pitkälle. Nykyään tosin nämä rooliodotukset ovat selvästi löystyneet: isät hoitavat lapsia ja tekevät jopa kotitöitä. Silti: äiti on edelleen kodin keskus, sen hallitsija ja vahva, mutta uhrautuva nainen.
Klassikkovitsi: How many Irish mammies does it take to change a lightbulb? None. It's ok. I'll just sit here in the dark, don't worry about poor old me at all.


Päivän otsikko Irlannissa: Abortti. Katolinen kirkko ei hyväksy aborttia edes raiskaustapauksissa. Jonkin verran höyryä tulee vasemmasta korvastani, mutta luulen pystyväni lukemaan artikkelin loppuun saakka ennen räjähdystä.

Kuva Kinsalen keskustasta

Ding Dong ja Nee Naa vs. Pim Pom ja Piipaa



Kun lapseni olivat vielä pieniä, oli kaikilla kolmella suomi aina se vahvin kieli. Paloauto sanoi piipaa. Ovikello sanoi pimpom. Possu sanoi röh ja lehmä ammuu. Äiti oli äiti ja daddykin oli isi.
Nyt, kun nuorinkin on jo kohta neljä, on pääkieleksi vaihtunut selkästi englanti. Suomi häviää tämän matsin, vaikka sekä hyökkäys- että puolustus ovat olleet niin hyviä kuin nyt olla voi tällä epätasasaisella pelikentällä. Minä olen Suomen ainoa ja viimeinen tähtipelaaja, muutama muu ilmestyy satunnaisesti vaihtoaitioon.Yleensä se on kuitenkin tyhjä.

Kun lapset ovat koulussa ja eskarissa (nuorin tosiaan käy näin kolmevuotiaana esikoulua, ensi syksynä sitten isoon kouluun), jää minun osuuteni päivän kielipläjäyksestä aika vaatimattomaksi. Ulkona kavereiden kanssa puhutaan englantia. X-box pelit ovat englanniksi. Harrastukset tapahtuvat englannin kielellä. Kirjat luetaan mielummin englanniksi, vain Aku Ankka kelpaa vielä suomeksi, mutta huonosti sekin nykyään, ellen minä lue sitä ääneen. Mutta minä en luovuta. Lapset ovat suo, minä olen kuokka ja Jussi.

Neljän viikon päästä pääsemme onneksi taas Suomeen kielikylpyyn kymmeneksi päiväksi. Tai kielisaunaan.


Narsissit ja krookukset nostavat päätään etupihalla! Otan kuvia, kun kukkia alkaa näkymään. Näin leudossa ja kosteassa ilmastossa meillä on kukkivia ulkokukkia ruukuissa ympäri vuoden. Nyt alkaa olla kevätesikkojen ja kohta jopa orvokkien aika.

Ally

Iloinen koiruus, joka oppi uimaan vasta 5 -vuotiaana! Ally löysi sisäisen labradorinsa vasta neljä vuotta meillä asuttuaan.
Vanha koiramme kuoli muutama vuosi sitten (siinä toinen tarina kerrottavaksi myöhemmin, Lassie -tyyliin) ja halusimme uuden koiran. Ally haettiin paikalliselta eläinsuojeluyhdistykseltä. Joku oli hylännyt sen vuoden vanhana kylmästi Clonakiltyn kaduille. Ally oli kuulemma jo yhdet pennutkin saanut, mutta kukaan ei tiedä, mitä niille oli tapahtunut. Aluksi Ally pelkäsi vähän kaikkea, myös vettä. Ja miehiä. Pahinta oli, jos Ally näki miehen keppi kädessä, silloin alkoi vapina ja Ally saattoi jopa pissata alleen. Joku oli selvästi kohdellut sitä julmalla tavalla ja sitten hylännyt sen ilman tunnontuskia.

Menimme eläinsuojeluyhdistykselle katsomaan erästä pientä terrieriä, koska halusin vaihteeksi pienen koiran (vanha koiramme, Boogie, oli jättikokoinen musta labbis, jonka legendaarisesta ruokahalusta kerrotaan vieläkin tarinoita lähipubin takkatulen ääressä). Toisin kävi: Ally näki vanhimman poikani ja istui hänen eteensä tassua antaen. Se siis pienestä koirasta.

torstai 10. tammikuuta 2013

Kulttuurieroja

Inspiroiduin tuossa kaveribloggaajan päivityksestä irlantilaisten ylisosiaalisuudesta. Tämä puheen pulputus on kyllä jotain uskomatonta, irlantilaiset voisivat kilpailla siinä olympiatasolla. Muistan, kun veljeni kävi ensimmäistä kertaa meillä kylässä ja hieman hämmentyneenä vastasi, kun kysyin mielipidettä reissustaan ja ihmisistä täällä:"...Jooo...tota noin... siis aivan mahtavia tyyppejä kaikki, mutta... Ollaanko täällä KOSKAAN hiljaa? Ikinä? Yöllä ehkä?"

Ei. Mieheni nimittäin puhuu myös unissaan.
Näin suomalaisena koen edelleen hiljaisuuden ja tyhjyyteen tuijottamisen sellaisena saunamaisena zen-rituaalina, joka tuo tiettyä rauhaa kiireiseen mieleen. Irlantilaisille taas puhe on äärimmäisen tärkeää: sillä vahvistetaan yhteisön siteitä.
Tässä maisemia Charles Fortilta, meillä on tässä vieressä tuommoinen pieni linnake. Tämä jokapäiväisen elämän kanssa arkisesti ja itsestäänselvästi kerrostunut historia on mahtavaa. Joskus koiraa ulkoiluttaessani mietin, miten juuri tässä, tämän muurin vieressä, on joku joskus kitannut pikku oluset ja tarkastellut työnsä tulosta hikeä otsaltaan pyyhkien. Tai sadevettä.

Ulkoilmailua

Jaksaa, jaksaa. Poika repussa läpi kiven, kannon ja männynkävyn. Tämä kuva on otettu paikassa nimeltä Lough Hyne, noin tunnin ajomatkan päässä meiltä Kinsalesta.

Kaunista

Tässä vanhin poikani eläytyy Hobitti -elokuvaan. Harrastamme paljon vaeltamista ja pitkiä kävelylenkkejä. Maisemien suhteen ei ole ollut juurikaan valittamista.

Alkupläjähdys

Aloitetaanpa.
Olen asunut Irlannissa nyt 15 vuotta. Voihan Jesus, Mary and Joseph, kuten paikallinen sanoi. Piti jäädä vain joksikin aikaa, mutta en lopulta malttanut lähteä mihinkään täältä valtameren rannalta. Vaikka olen edelleen noin 30%:sti pihalla vähän kaikesta täällä, elämää soljuu kuin paikallinen joki kesätulvan kourissa.