tiistai 28. huhtikuuta 2015

Kuka

Hyvin harvoin olen laittanut tänne mitään kovin henkilökohtaista, mutta nyt on oikeastaan pakko. Niin suurena nämä asiat pyörivät mielessäni, etten oikein tällä hetkellä pysty kirjoittamaan tätä blogia, ellen kirjoita näistä. 

Sain työparikseni keskiviikkona nuoren tytön. Hippimekko, pitkä tukka, tarttuva nauru. Katsoin häntä ja mietin, että olisinpa minäkin ollut tuollainen joskus silloin. Hän näytti sellaiselta, joka ei toista virheitä, eikä kuuntele huonoja neuvoja keneltäkään. Ann. Nuori, muttei viaton, vaan jotenkin syntymäviisas. Vain istui siinä ja nauroi ihan vaan siksi, että kaikki oli vielä edessä. Kyseli minulta asioita, ihan kuin muka minä mitään tietäisin elämästä ja rakkaudesta. Päätin siinä sitten kertoa hippitytölle hyvin epäirlantilaisittain ihan vaan totuuden itsestäni.

Olen eronnut. Ihan nyt äskettäin, vaikkakin todella pitkän prosessin tuloksena. Pitkällä tarkoitan vuosien pohdintaa ja jahkailua.
Vuosia elin tietyllä tavoin itseltänikin piilossa, enkä uskaltanut kohdata todellisia tunteitani ja ajatuksiani. Kaikki äänet ympärilläni sanoivat ihan muuta, kuin mitä minun ääneni hiljaisena joskus iltaisin uskalsi kuiskata. Nyt se kuulostaa absurdilta. Eihän totuutta pääse pakoon yhtään minnekään, ja jos yrittää, piiloutuu itse elämältä. Mutta kun se kupla on tuttu, ei sieltä noin vaan lähdetä yhtään mihinkään. Sen ulkopuolella on kiltin tytön autiomaa.

Olen kävellyt paljon. Juoksemaan olen liian laiska, joten ehkä siksi totuus sai minut kiinni. Nyt pitäisi kai olla surullinen ja katuva, mutten osaa. Olen ihan vastasyntynyt ja herkkä, tunnen, haistan ja maistan kaiken täysillä. Eikö saisi vähän iloita siitä, että olen vaan kerrankin? 

5 kommenttia:

  1. Saa iloita, olen itsekin yhden avioeron lapi kaynyt, tuli kaikille yllarina ja sen jalkeen oli niin voittajafiilis. On edelleen. Tsemppia ja iloa!

    VastaaPoista
  2. Tarkeinta etta teit paatoksen joka sydamessa ja vatsanpohjassa tuntui oikealta. Siita kannattaa todella iloita!

    VastaaPoista
  3. Jep. Sisimpäänsä ääntä ei kannata vaientaa, koskaan.

    VastaaPoista
  4. Luin tämän vasta tuon viimeisimmän jälkeen, eli väärässä järjestyksessä. KAKSI blogia pitkän vaitiolon jälkeen!
    Olen tullut siihen tulokseen, että sisäinen ääni on aina oikeassa. Se nakertaa ja nakertaa, ja sitä yrittää peloissaan vaientaa. Ei auta. Yleensä se tietää totuuden.
    Olet oikeassa: elämältä voi piiloutua, mutta sillä on korkea hinta. Kun aika on oikea, sisäisen äänen tunnistaa siksi ainoaksi oikeaksi ratkaisuksi, ja kaikki menee vauhdilla päätökseen. Oma eroni sujui samoin, tosi pitkän, vuosien harkinnan jälkeen. Ulkopuolisille se saattoi tulla yllätyksenä ja yhtäkkisenä, lopulta laskin vain viikkoja ja päiviä ja tiesin, etten enää voinut muuta tehdä. Minusta pitkä harkinta ja jossittelu on hyvästä, eipähän sitten kaduta kun valinnan on lopullisesti tehnyt. Eron jälkeen tekee kuitenkin aina surutyötä lasten ja sen perheyhteisön hajoamisen takia, silloin pitää olla varma tunteistaan puolison suhteen. Sinä olet surutyösi jo tehnyt, nyt nauti!

    VastaaPoista