Default Settings

Erotarinani on oikeastaan hemmetin tylsä. Siitä on nyt nelisen vuotta, kun tajusin, ettei tämä juttu toimi enää yhtään. Josta seurasi sellainen tasainen, hidas, yllätyksetön alamäki, joka päättyi tähän lopulliseen yhteiseen päätökseen. Josta seurasi syvä, sisäinen rauha ja hyvä olo. Sellainen varmuus, että jos tuo toinen löytäisi huomenna elämänsä rakkauden, olisin onnellinen hänen puolestaan. 

Minä en enää halua häneltä muuta kuin kumppanuutta vanhemmuudessa ja ehkä myös ystävyyttä, tunnemmehan me toisemme niin läpikotaisin. Ei meistä kumpikaan toivo toiselle mitään pahaa. Ei ole enää riitoja, on vain rauha.

Vaikka ero tavallaan tapahtui nyt, se tapahtui oikeasti jo vuosia sitten. Surukin. Nyt jokin sisälläni työntää minua eteenpäin ja ulos maailmaan.

Seuraava oppitunti on näköjään sitten sillä aihealueella, jota olen menestyksellisesti vältellyt koko avioliittoni ajan ja ehkä jo sitä ennen. Jokin voima tuntuu nyt työntävän minua juuri sinne, minne en ole uskaltanut koskaan vielä mennä. Olen pelannut niin varman päälle ja maksanut siitä myös kovan hinnan, että on pakko poistua siltä mukavuusalueelta ihan kokonaan. Neuvon nyt rillipäisenä tätinä kaikkia nuoria syvällä rintaäänellä: Älkää pelatko varman päälle. Älkää tyytykö. Koskaan.

Tämä kaikkihan on sangen jännittävää, koska minulla ei ole pienintäkään hajua siitä, mitä oikeastaan teen. Puhun tietenkin rakkaudesta, riskinotosta, tunteista, heittäytymisestä. Teinimeiningistä.

Muistan, kun joskus teininä oli sellasia merkityksillisiä biisejä. Niitä, joissa laulettiin juuri minun elämästäni ja minulle. No niin, nyt niitä on koko ajan taas radiossa. Taylor Swift ehkä luulee laulavansa parikymppisille pahoista pojista ja rakkauden arvista, mutta keski-ikäinen eronnut nainen laulaa biisin hiusharjalleen todella tunteella ja ihmetellen: tuollaistakin on. Tuohonko minäkin uskallan ensimmäistä kertaa elämässäni lähteä mukaan. Tulla ulos vuosia rakentamastani pesästä ja yrittää ehkä mahdollisesti jopa lentää vähän. Räpytellen.

Yhtäkkiä katson miehiä, enempää en uskalla vielä. Nehän ovat ihmisiä, nehän ovat olleet halipulaisia pikkupoikia joskus aikanaan. Mitä ne oikein etsivät? Miten niille puhutaan? 

Eihän tässä ole mitään järkeä. Miksi ihmiset tekevät niin? Heittäytyvät pää edellä rantakivikolle yhä uudelleen ja uudelleen. Etsivät jotain ihmistä, joka hyväksyisi ja rakastaisi ja sitten hajoavat taas kerran. Ne jaksavat haluta ja taas pettyä, loputon peli. Minä cheerleaderinä katson kentän laidalta ja tiedän jossain vaiheessa liittyväni mukaan. Ehkä pian, ehkä vuoden päästä. Ehkä aluksi vaihtopenkille. 

Avioliittoni oli minulle saksalainen turvatyyny ja hourulan pehmustettu selli, jossa ei tarvinnut ottaa yhtään ainutta riskiä. Ei tarvinnut myöskään elää, koska elämähän voi johtaa sekä pettymykseen että kipuun mitä suurimmalla todennäköisyydellä. Eihän minulla ollut edes aikaa miettiä mitään, oli pieniä lapsia, oli valvomista, oli ajateltava niiden tarpeita, jotka tarvitsivat minua. 

Nyt on yhtäkkiä taas aikaa ja tilaa. On mahdollisuus viettää aikaa yksin ja vaan olla, ensimmäistä kertaa vuosiin. Mitä minä olen silloin, kun kukaan ei tarvitse minulta mitään? Sisältäni suorastaa kuplii esiin kaikkea, mitä tungin jonnekin pohjalle. Olen täynnä yllätyksiä itselleni.

Välillä ikäänkuin huvittuneena ja ihmetellen huomaan muuttuneeni taas. Eilen vielä luulin olevani jotain mieltä jostain, mutta tämä aamu jo paljasti luulon virheelliseksi. Se oli vaan jotenkin korjaantunut ihan itsestään yön aikana, kuin joku palauttelisi puhelimen tehdasasetuksia hiljalleen takaisin. Palaudun omaksi itsekseni ilman, että varsinaisesti teen asialle mitään. Mielenkiintoista ja sangen outoa. Jännittävää.

Kuka

Hyvin harvoin olen laittanut tänne mitään kovin henkilökohtaista, mutta nyt on oikeastaan pakko. Niin suurena nämä asiat pyörivät mielessäni, etten oikein tällä hetkellä pysty kirjoittamaan tätä blogia, ellen kirjoita näistä. 

Sain työparikseni keskiviikkona nuoren tytön. Hippimekko, pitkä tukka, tarttuva nauru. Katsoin häntä ja mietin, että olisinpa minäkin ollut tuollainen joskus silloin. Hän näytti sellaiselta, joka ei toista virheitä, eikä kuuntele huonoja neuvoja keneltäkään. Ann. Nuori, muttei viaton, vaan jotenkin syntymäviisas. Vain istui siinä ja nauroi ihan vaan siksi, että kaikki oli vielä edessä. Kyseli minulta asioita, ihan kuin muka minä mitään tietäisin elämästä ja rakkaudesta. Päätin siinä sitten kertoa hippitytölle hyvin epäirlantilaisittain ihan vaan totuuden itsestäni.

Olen eronnut. Ihan nyt äskettäin, vaikkakin todella pitkän prosessin tuloksena. Pitkällä tarkoitan vuosien pohdintaa ja jahkailua.

Vuosia elin tietyllä tavoin itseltänikin piilossa, enkä uskaltanut kohdata todellisia tunteitani ja ajatuksiani. Kaikki äänet ympärilläni sanoivat ihan muuta, kuin mitä minun ääneni hiljaisena joskus iltaisin uskalsi kuiskata. Nyt se kuulostaa absurdilta. Eihän totuutta pääse pakoon yhtään minnekään, ja jos yrittää, piiloutuu itse elämältä. Mutta kun se kupla on tuttu, ei sieltä noin vaan lähdetä yhtään mihinkään. Sen ulkopuolella on kiltin tytön autiomaa.

Olen kävellyt paljon. Juoksemaan olen liian laiska, joten ehkä siksi totuus sai minut kiinni. Nyt pitäisi kai olla surullinen ja katuva, mutten osaa. Olen ihan vastasyntynyt ja herkkä, tunnen, haistan ja maistan kaiken täysillä. Eikö saisi vähän iloita siitä, että olen vaan kerrankin? 

Mikä tahansa tiistai

Suomalainen saapuu töihin aina etuajassa. Hän kävelee toimiston kansalaisuuksien miinakentän läpi tavalla, jonka toivoo olevan huoleton, mutta kuitenkin ammattimainen. Suomalainen kompastuu kopiokoneen johtoon ja käsilaukku sisältöineen kaatuu lattialle. Onneksi italialainen ja ranskalainen ovat myöhässä, eivätkä näe. Ruotsalainen luo suomalaiseen lämpimän ja myötätuntoisen katseen ja suomalainen miettii vuotta 1995.

Ranskalainen kävelee luontaisen elegantin askelein kohti ruokalaa avaten luontaisen elegantisti oven jokaiselle kohtaamalleen daamille. Katse pysähtyy daamiin sadasosasekunniksi liian pitkään, mutta juuri sopivasti niille rajoille, ettei nainen tunne oloaan epämukavaksi vaan imarrelluksi. Ranskalainen koskettaa naista kevyesti käsivarteen kysyessään työasiaa ja hymyilee silmillään. Firman seuraavissa pikkujouluissa paikka naisten suosimassa pöydässä on varmistettu. 

Ranskalainen jättää jälkeensä vanan hymyileviä naisia jatkaessaan luontaisen eleganttia matkaansa sopivan tyylikkäässä kengissään, jotka toimiston naiset ovat panneet merkille. Muiden kenkiä ei kukaan ole huomannut. Italialaista harmittaa.

Ruotsalainen hymyilee ja on hyvällä tuulella. Ruotsalainen hymyilee ja on hyvällä tuulella, vaikka ulkona sataisi Abban sillejä ja Ikea olisi mennyt konkurssiin edellisenä yönä. Suomalainen piiloutuu kopiokoneen taakse, kun hymyilevä ruotsalainen lähestyy selkeästi kokoustaminen mielessään. Kokouksesta ei nimittäin voi poistua, ennenkuin kaikki ovat samaa mieltä. Tämä on mahdotonta, koska ranskalainen huitaisee luontaisen elegantisti kädellään typerät ehdotukset pois pöydältä. Merde. Ruotsalainen jatkaa hymyilemistä: kaikki järjestyy kyllä puhumalla.

Irlantilaiset ovat ryhmittäytyneet toimiston hiljaisiin nurkkauksiin. Niistä kuuluu taukoamatonta supatusta, jossa erottuu kulloinkin kerrotun tarinan kliimaksi "you would NOT believe what she said to me....... I couldn't believe it....... I nearly died." Suomalainen tietää, että siellä puhutaan varmaankin elämän ja kuoleman kysymyksistä, kuten Supervalun tuoretiskin kassaneidin kommentista viikko sitten. Suomalainen on jo painanut jokaisen nimen ulkomuistiin ja tervehtii kaikkia yksitellen nimeltä. Miinakenttä jää taakse.

Kun suomalainen saavuttaa työpöytänsä, hän piiloutuu Jukkapalmun taakse hetkeksi. Vaikka olisi kuinka ekstrovertti, on saatava muutama minuutti hengähdystaukoa. Muutama minuutti naama rennosti peruslukemilla haaveillen siitä, että voisi joskus vaan urahdella luolanaistyyliin vastauksia ihmisille sen sijaan, että pitää koko ajan vääntää suupieliä niille geneettisesti epäluontaisiin asentoihin.

Suomalainen tuntee kevyen kosketuksen olkapäällään ja hymy pyrkii väkisinkin esiin. Ranskalainen tuli kysymään, onko kahville tarvetta. On. Aina on. Uusi päivä, uusi kupillinen Jukkapalmun takana.