Default Settings

Erotarinani on oikeastaan hemmetin tylsä. Siitä on nyt nelisen vuotta, kun tajusin, ettei tämä juttu toimi enää yhtään. Josta seurasi sellainen tasainen, hidas, yllätyksetön alamäki, joka päättyi tähän lopulliseen yhteiseen päätökseen. Josta seurasi syvä, sisäinen rauha ja hyvä olo. Sellainen varmuus, että jos tuo toinen löytäisi huomenna elämänsä rakkauden, olisin onnellinen hänen puolestaan. 

Minä en enää halua häneltä muuta kuin kumppanuutta vanhemmuudessa ja ehkä myös ystävyyttä, tunnemmehan me toisemme niin läpikotaisin. Ei meistä kumpikaan toivo toiselle mitään pahaa. Ei ole enää riitoja, on vain rauha.

Vaikka ero tavallaan tapahtui nyt, se tapahtui oikeasti jo vuosia sitten. Surukin. Nyt jokin sisälläni työntää minua eteenpäin ja ulos maailmaan.

Seuraava oppitunti on näköjään sitten sillä aihealueella, jota olen menestyksellisesti vältellyt koko avioliittoni ajan ja ehkä jo sitä ennen. Jokin voima tuntuu nyt työntävän minua juuri sinne, minne en ole uskaltanut koskaan vielä mennä. Olen pelannut niin varman päälle ja maksanut siitä myös kovan hinnan, että on pakko poistua siltä mukavuusalueelta ihan kokonaan. Neuvon nyt rillipäisenä tätinä kaikkia nuoria syvällä rintaäänellä: Älkää pelatko varman päälle. Älkää tyytykö. Koskaan.

Tämä kaikkihan on sangen jännittävää, koska minulla ei ole pienintäkään hajua siitä, mitä oikeastaan teen. Puhun tietenkin rakkaudesta, riskinotosta, tunteista, heittäytymisestä. Teinimeiningistä.

Muistan, kun joskus teininä oli sellasia merkityksillisiä biisejä. Niitä, joissa laulettiin juuri minun elämästäni ja minulle. No niin, nyt niitä on koko ajan taas radiossa. Taylor Swift ehkä luulee laulavansa parikymppisille pahoista pojista ja rakkauden arvista, mutta keski-ikäinen eronnut nainen laulaa biisin hiusharjalleen todella tunteella ja ihmetellen: tuollaistakin on. Tuohonko minäkin uskallan ensimmäistä kertaa elämässäni lähteä mukaan. Tulla ulos vuosia rakentamastani pesästä ja yrittää ehkä mahdollisesti jopa lentää vähän. Räpytellen.

Yhtäkkiä katson miehiä, enempää en uskalla vielä. Nehän ovat ihmisiä, nehän ovat olleet halipulaisia pikkupoikia joskus aikanaan. Mitä ne oikein etsivät? Miten niille puhutaan? 

Eihän tässä ole mitään järkeä. Miksi ihmiset tekevät niin? Heittäytyvät pää edellä rantakivikolle yhä uudelleen ja uudelleen. Etsivät jotain ihmistä, joka hyväksyisi ja rakastaisi ja sitten hajoavat taas kerran. Ne jaksavat haluta ja taas pettyä, loputon peli. Minä cheerleaderinä katson kentän laidalta ja tiedän jossain vaiheessa liittyväni mukaan. Ehkä pian, ehkä vuoden päästä. Ehkä aluksi vaihtopenkille. 

Avioliittoni oli minulle saksalainen turvatyyny ja hourulan pehmustettu selli, jossa ei tarvinnut ottaa yhtään ainutta riskiä. Ei tarvinnut myöskään elää, koska elämähän voi johtaa sekä pettymykseen että kipuun mitä suurimmalla todennäköisyydellä. Eihän minulla ollut edes aikaa miettiä mitään, oli pieniä lapsia, oli valvomista, oli ajateltava niiden tarpeita, jotka tarvitsivat minua. 

Nyt on yhtäkkiä taas aikaa ja tilaa. On mahdollisuus viettää aikaa yksin ja vaan olla, ensimmäistä kertaa vuosiin. Mitä minä olen silloin, kun kukaan ei tarvitse minulta mitään? Sisältäni suorastaa kuplii esiin kaikkea, mitä tungin jonnekin pohjalle. Olen täynnä yllätyksiä itselleni.

Välillä ikäänkuin huvittuneena ja ihmetellen huomaan muuttuneeni taas. Eilen vielä luulin olevani jotain mieltä jostain, mutta tämä aamu jo paljasti luulon virheelliseksi. Se oli vaan jotenkin korjaantunut ihan itsestään yön aikana, kuin joku palauttelisi puhelimen tehdasasetuksia hiljalleen takaisin. Palaudun omaksi itsekseni ilman, että varsinaisesti teen asialle mitään. Mielenkiintoista ja sangen outoa. Jännittävää.

Kuka

Hyvin harvoin olen laittanut tänne mitään kovin henkilökohtaista, mutta nyt on oikeastaan pakko. Niin suurena nämä asiat pyörivät mielessäni, etten oikein tällä hetkellä pysty kirjoittamaan tätä blogia, ellen kirjoita näistä. 

Sain työparikseni keskiviikkona nuoren tytön. Hippimekko, pitkä tukka, tarttuva nauru. Katsoin häntä ja mietin, että olisinpa minäkin ollut tuollainen joskus silloin. Hän näytti sellaiselta, joka ei toista virheitä, eikä kuuntele huonoja neuvoja keneltäkään. Ann. Nuori, muttei viaton, vaan jotenkin syntymäviisas. Vain istui siinä ja nauroi ihan vaan siksi, että kaikki oli vielä edessä. Kyseli minulta asioita, ihan kuin muka minä mitään tietäisin elämästä ja rakkaudesta. Päätin siinä sitten kertoa hippitytölle hyvin epäirlantilaisittain ihan vaan totuuden itsestäni.

Olen eronnut. Ihan nyt äskettäin, vaikkakin todella pitkän prosessin tuloksena. Pitkällä tarkoitan vuosien pohdintaa ja jahkailua.

Vuosia elin tietyllä tavoin itseltänikin piilossa, enkä uskaltanut kohdata todellisia tunteitani ja ajatuksiani. Kaikki äänet ympärilläni sanoivat ihan muuta, kuin mitä minun ääneni hiljaisena joskus iltaisin uskalsi kuiskata. Nyt se kuulostaa absurdilta. Eihän totuutta pääse pakoon yhtään minnekään, ja jos yrittää, piiloutuu itse elämältä. Mutta kun se kupla on tuttu, ei sieltä noin vaan lähdetä yhtään mihinkään. Sen ulkopuolella on kiltin tytön autiomaa.

Olen kävellyt paljon. Juoksemaan olen liian laiska, joten ehkä siksi totuus sai minut kiinni. Nyt pitäisi kai olla surullinen ja katuva, mutten osaa. Olen ihan vastasyntynyt ja herkkä, tunnen, haistan ja maistan kaiken täysillä. Eikö saisi vähän iloita siitä, että olen vaan kerrankin? 

Mikä tahansa tiistai

Suomalainen saapuu töihin aina etuajassa. Hän kävelee toimiston kansalaisuuksien miinakentän läpi tavalla, jonka toivoo olevan huoleton, mutta kuitenkin ammattimainen. Suomalainen kompastuu kopiokoneen johtoon ja käsilaukku sisältöineen kaatuu lattialle. Onneksi italialainen ja ranskalainen ovat myöhässä, eivätkä näe. Ruotsalainen luo suomalaiseen lämpimän ja myötätuntoisen katseen ja suomalainen miettii vuotta 1995.

Ranskalainen kävelee luontaisen elegantin askelein kohti ruokalaa avaten luontaisen elegantisti oven jokaiselle kohtaamalleen daamille. Katse pysähtyy daamiin sadasosasekunniksi liian pitkään, mutta juuri sopivasti niille rajoille, ettei nainen tunne oloaan epämukavaksi vaan imarrelluksi. Ranskalainen koskettaa naista kevyesti käsivarteen kysyessään työasiaa ja hymyilee silmillään. Firman seuraavissa pikkujouluissa paikka naisten suosimassa pöydässä on varmistettu. 

Ranskalainen jättää jälkeensä vanan hymyileviä naisia jatkaessaan luontaisen eleganttia matkaansa sopivan tyylikkäässä kengissään, jotka toimiston naiset ovat panneet merkille. Muiden kenkiä ei kukaan ole huomannut. Italialaista harmittaa.

Ruotsalainen hymyilee ja on hyvällä tuulella. Ruotsalainen hymyilee ja on hyvällä tuulella, vaikka ulkona sataisi Abban sillejä ja Ikea olisi mennyt konkurssiin edellisenä yönä. Suomalainen piiloutuu kopiokoneen taakse, kun hymyilevä ruotsalainen lähestyy selkeästi kokoustaminen mielessään. Kokouksesta ei nimittäin voi poistua, ennenkuin kaikki ovat samaa mieltä. Tämä on mahdotonta, koska ranskalainen huitaisee luontaisen elegantisti kädellään typerät ehdotukset pois pöydältä. Merde. Ruotsalainen jatkaa hymyilemistä: kaikki järjestyy kyllä puhumalla.

Irlantilaiset ovat ryhmittäytyneet toimiston hiljaisiin nurkkauksiin. Niistä kuuluu taukoamatonta supatusta, jossa erottuu kulloinkin kerrotun tarinan kliimaksi "you would NOT believe what she said to me....... I couldn't believe it....... I nearly died." Suomalainen tietää, että siellä puhutaan varmaankin elämän ja kuoleman kysymyksistä, kuten Supervalun tuoretiskin kassaneidin kommentista viikko sitten. Suomalainen on jo painanut jokaisen nimen ulkomuistiin ja tervehtii kaikkia yksitellen nimeltä. Miinakenttä jää taakse.

Kun suomalainen saavuttaa työpöytänsä, hän piiloutuu Jukkapalmun taakse hetkeksi. Vaikka olisi kuinka ekstrovertti, on saatava muutama minuutti hengähdystaukoa. Muutama minuutti naama rennosti peruslukemilla haaveillen siitä, että voisi joskus vaan urahdella luolanaistyyliin vastauksia ihmisille sen sijaan, että pitää koko ajan vääntää suupieliä niille geneettisesti epäluontaisiin asentoihin.

Suomalainen tuntee kevyen kosketuksen olkapäällään ja hymy pyrkii väkisinkin esiin. Ranskalainen tuli kysymään, onko kahville tarvetta. On. Aina on. Uusi päivä, uusi kupillinen Jukkapalmun takana.

Tonttu-ukot hyppikää

No niin, nyt kun uuden työpaikan käytännöt alkavat olla jotenkuten hallussa, voin taas uloshegittää blogin muodossa. On kyllä kiirettä pitänyt, varsinkin kun työajasta 25% prosenttia on kulunut pikkujoulumekoista keskustelemiseen, kuulumisten päivittämiseen ja jatkuvaan varuillaan oloon siitä, olenko tarpeeksi sosiaalinen/hymyilevä/en liian sosiaalinen/hymyilevä. Koska muuten on pretentious bitch.

Ah, irlantilainen toimistotyö. Olin jo unohtanut, millaista se on.

Irlannissa työpaikalle saavutaan yleensä hieman myöhässä. Erittäin suomalaisen aikakäsitykseni vuoksi olenkin jo saanut positiivista palautetta pomolta: sinä olet ollut joka päivä ihan etuajassa! Hienoa työtä! Virtuaaliaplodit! 

Tottakai tulen ajoissa, meillä nimittäin saa aivan erinomaista ja ilmaista kahvia niin paljon kuin haluaa heti aamuvarhaisesta lähtien. Vähemmälläkin lähtee suomalainen aikaisin liikenteeseen, vaikkei protestanttinen työmoraali edes pakottaisikaan. Mutta tottakai se pakottaa takaraivossa.

Toimistolla on tärkeää tervehtiä jokaista nimeltä. Jos (shock horror) et muista työkaverin nimeä, lisää tervehdyksen perään sana "girl" tai "boy" sukupuolesta riippuen. Myös "doll" tai "dear" käyvät, jos olet vanhempi kuin tervehdittävä henkilö. Esimerkiksi näin: "Morning! How's it going, girl?" "Thanks, dear. I'm very well, dear." Eräs työkaverini käyttää myös sanaa "pet", vaikka onkin minua huomattavasti nuorempi. Näin: "Are you ok to do this thing today, pet? Did you get the training for it yet, pet?" 

Mietin aluksi, jäivätkö säärikarvat ajamatta.

Toimistolla ei olla hiljaa. Ikinä. Irlantilaista ei hiljennä edes varoituskyltit, joissa punakirjaimin ilmoitetaan tärkeän puhelun olevan käynnissä samassa huoneessa ja että hiljaisuus olisi äärimmäisen toivottavaa. Ei onnistu, koska irlantilainen on laumaeläin, joka luo yhteenkuuluvaisuuden tunnetta puhumalla. Aina kysytään kuulumiset, jouluostosten lukumäärä, joulupäivän menu, lasten kouluasiat ja viikonlopun suunnitelmat. Kukin ottaa vuorollaan suunvuoron ja käy läpi yksityiselämäänsä, mutta vain tiettyyn, näkymättömään rajaan asti: mitään liian henkilökohtaista ei tule paljastaa, vaikka puhutaankin henkilökohtaisista asioista. Itse puhuminen rituaalina on se pääasia ja yhteishengen luoja. Silti kaikki hommat tulevat kyllä hyvin tehdyiksi, vaikka suut käyvätkin samaan tahtiin näppäimistöjen kanssa. Sosiaalisuus vain ikäänkuin lisää työtehoja.

Näin usean vuoden kotiäitiyden jälkeen irlantilaisen sosiaalinen työyhteisö onkin ihana tuulahdus ikuisen läpänheiton maasta. Aina saa nauraa, kun työkavereina on stand up -koomikon kyvyt luonnostaan handlaavat irlantilaiset.

Näin myös pikkujouluissa. Ah, pikkujouluissa! Irlantilaiset pikkujoulut ovat sellainen koko toimistoa yhdistävä pläjäys, jonka jälkeen vertaillaan avoimesti pomon kanssa krapulan kestoa ja karmeutta pitkälle seuraavaan viikkoon. Eilen vielä muutama työkaveri ilmoitti huvittuneesti, että nyt alkoi jo vähän helpottamaan. Pomo usein kyselee innokkaasti kuka meni viimeisenä nukkumaan ja kuka aloitti yhteislaulun kello 04.00 ja voittaja saa ihailevan huokauksen: "Jaysus, you're some woman/man!" 

Eräässä entisessä työpaikassani Irlannissa oli tapana lähteä koko osaston voimin ulos joka torstai. Siis ihan jokaikinen torstai, tappiin asti.Perjantaisin sitten krapulatiimi hihitteli keskenään, kuinka hirveä olo kullakin oli ja kuka oli ollut kuinka myöhässä aamulla. Suomessa tämä olisi todennäköisesti ollut irtisanomis/lastensuojelu/poliisiasia. 

Pikkujouluihin kuuluvat olennaisena osana myös erilaiset ilma-instrumentit. Ilmakitaran lisäksi erittäin suosittu on ilmamikrofoni, johon voidaan tanssilattialla lurauttaa bändin säestyksellä pieni yhteislaulu, joista ehdoton ykkönen on tietenkin Shane MacGowanin ja Kirsty McCollin "Fairytale of New York":

http://youtu.be/Pv0hlbWpa1w

Mikäpä sen mukavampaa, kuin herkästi työkaverin silmiin katsoen laulaa hänen olevan "scumbag and maggot, happy Christmas me arse, hope to God it's our last".

Mukavaa joulunalusaikaa kaikille! 

Lyhyesti muutosta, pitkästi työnhausta

Varoitan alkuun, että tämä teksti sisältää valitusta Suomen rekrytointikulttuurista. Niin rakas kuin Suomi minulle onkin, on tässä tullut mietittyä muutamia räikeimpiä epäkohtia suomalaisessa työnhaussa.

Lupasin kirjoittaa takaisinmuuttooni liittyvistä syistä, mutta muut asiat ovat vieneet aikaani yllättävän paljon viime aikoina. On ollut CV:n päivitystä ja muuta pientä pakollista puuhaa, joita olen mielellään lykännyt aina seuraavaan päivään. Ja sitten onkin perjantai, eikä voi/jaksa. Jne.

Minun piti myös saapua tänne Irlantiin myös mielessäni. Kroppaahan on äärimmäisen helppo siirrellä, mieli seuraa sitten ihan omia aikojaan perässä.

No, nyt olen saapunut kokonaan paikalle. Om.

Suomesta muuttoon ei liity mitään kauhean dramaattista tai erityisen mielenkiintoista. Siksikään en ole oikein inspiroitunut siitä kirjoittamaan. Perhesyitä lähinnä, eli meillä oli tilaisuus saada taas koko perhe samaan maahan, kun kummallakin vanhemmalla avautui tilaisuus työskennellä taas Irlannissa. Toki myös koti-ikävä vaikutti asiaan, sillä Irlanti on sekä lasten syntymäkoti että myös monella tapaa oma kotini, jossa olen viettänyt ne kriittiset vuoteni aikuiselämästäni. Ne vuodet, jolloin olen kehittynyt ja kasvanut hiljalleen omaksi itsekseni. 

Viime viikko on mennyt työnhaun merkeissä. Minulla oli jo itseasiassa sote -alan hommia täällä luvassa (rikosrekisteriotteita edelleen odotellessa), mutta päätin ihan hetken mielijohteesta lähettää cv:ni erääseen avoimena olleeseen työpaikkaan aivan eri alalta, josta minulla ei ole edes kokemusta. Se, mikä ilmoituksessa kiinnitti huomioni oli se, että siinä hakijan tärkein ominaisuus oli sekä suomen että englannin kielen natiivitason kielitaito. Muut vaatimukset olivatkin sitten mitä olivat, mutta päätin käyttäytyä kuin mies ja hakea paikkaa sillä perusteella,että täytin kuitenkin 10% vaadituista asioista. En tietenkään odottanut kuulevani sieltä mitään, mutta niin vain se vastaus tuli heti samana päivänä: pääsenkö haastatteluun huomenna. 

Paniikki. Ei jakkupukua, ei mitään siistiä paitaa, ei muita housuja kuin kulahtaneet Liiterin pillifarkut. Ei olisi pitänyt jättää niin paljon tavaraa isän kellariin, mutta myöhäistä itkeä. Iso huivi vanhan paidan päälle, pinkeä tekohymy naamalle ja menoksi. 

Haastattelussa kiinnitin pian huomioni muutamaan mielenkiintoiseen seikkaan, kun olin ensin saanut hermostuneen hikiset kädenpuristukset hoidettua alta pois.

Rekryhenkilön puheesta ymmärsin hyvin nopeasti, että Irlannissa koulutuksen sisällöllä ei ole juurikaan väliä, tärkeintä on vain se, että on joku tutkinto. Kaikkia tutkintoja voi nimittäin soveltaa. Opiskelu itsessään osoittaa vain sen, että hakija on oppimiskykyinen ja suht järjellinen ihminen ja oikea työ opitaan jokatapauksessa vain työtä tekemällä. Firma kyllä kouluttaa sopiviksi katsomansa henkilöt sopiviin tehtäviin.

 

Suomessa puolestaan tuijotetaan kokemukseni mukaan hyvin tiukasti tutkinnon sisältöön, eikä oikein osata nähdä sen sisältämiä mahdollisuuksia. Se, että olen ns. Pilipaliyhteiskuntatieteilijä on osoitus siitä, että tiedän vain pilipaliasioita yhteiskunnasta. Irlantilaiselle HR -pomolle se on taas merkki siitä, että A. Opin asioita ja B. Päässäni liikkuu mahdollisesti jotain. Tätä jotakin voi sitten käyttää erilaisissa tehtävissä firman tarpeiden mukaan, mikä tietenkin on myös työnhakijan etu.

Toinen seikka, minkä huomasin, oli myös Suomen täydellinen vastakohta. Rekryhenkilön mielestä viime vuoden Suomen reissuni oli hieno asia CV:ssäni, jotain, mistä hän jaksoi kysellä hyvin innostuneesti useampaan otteeseen. Myös suomalaiset suosittelijani herättivät mielenkiintoa ja  haastattelijan omien sanojen mukaan ehdottomasti paransivat työnsaantimahdollisuuksiani Irlannissa. Ulkomainen työkokemukseni nähtiin sekä osoituksena joustavuudestani että myös erinomaisena ja positiivisena kokemuksena sinänsä. Paljon ulkomailla matkusteleville irlantilaisille tämä on itsestäänselvyys, sillä moni palaa kotimaahansa esimerkiksi Australiassa tai Yhdysvalloissa vuosia työskenneltyään.

Suomessa puolestaan työhaastatteluissa käydessäni ulkomainen työkokemus ja koulutus koettiin ihan avoimesti taakkana. Siitä siis ihan puhuttiin minun kuulteni ikäänkuin ongelmallisena asiana työllistymiseni kannalta, mikä on jotain aivan ja totaalisen käsittämätöntä. En ole valitettavasti yksin kokemukseni kanssa,sillä ulkosuomalaisten keskusteluryhmissä tämä aihe nousee pinnalle yhä uudestaan ja uudestaan, mikä on jotenkin niin surullisen ankeaa. Nyt herätys, Suomi. Yhä useampi opiskelee ja työskentelee ulkomailla ja voin käsi sydämellä sanoa, että ulkomailta hankittu kokemus, oli se mitä tahansa, on erinomaisen kasvattava kaikin puolin. Miksi kaikki tämä potentiaali haaskataan työkkärin kansioihin, kun Suomessa nimenomaan tarvitaan nyt radikaaleja toimenpiteitä talouden nousuun saattamiseksi? Ulkomailla työskennelleillä on usein hyödyllisiä kontakteja, tuoretta kielitaitoa ja uskallusta uusien asioiden ja toimintatapojen kokeilemiseen. Käyttäkää niitä, hyödyntäkää, pistäkää ne hyvään tarkoitukseen.

Viimeisenä, muttei vähäisempänä mainitsen ikärasismin. 

Minä täytin viime huhtikuussa pyöreät neljäkymmentä vuotta. Suomalaiselle ystävälleni sanottiin samassa iässä viime keväänä eräässä pääkaupungin työkkärissä, että tuossa iässä työllistyminen on jo todella haastavaa. 

Mitä. Hoomoilainen. Sanokaa nyt, ettei tämä voi olla totta.

Irlantilainen Rekryhenkilö sanoi minulle, kuinka ihanneikä neljäkymmentä onkaan. On elämänkokemusta, mutta työvuosia on edessä vielä huomattavasti enemmän kuin takana. Lapsista ei toki saa lain mukaan mainita mitään, mutta rivien välistä voi lukea sen, että kouluikäiset lapset katsotaan ilman muuta bonukseksi työnhakutilanteessa. Kotiäitikulttuuri-Irlannissa neljäkymmentä onkin usein juuri se ikä, jolloin vuosikausia kotona olleet äidit lähtevät vihdoin luomaan omaa uraa, jos se heitä kiinnostaa. Tässä iässä minun on siis todennäköisesti parempi pysyä täällä.

Eeppinen takapihani

Paras arvosanani historiassa oli aikoinaan 9. Opettelin kiltisti Pähkinäsaaret ja välirauhat, mutta en koskaan oikein innostunut kyseisestä kouluaineesta sen kummemmin. Ulkoluin vain vuosiluvut ja sodat, kuten kunnon hikarin kuuluukin.

Kun muutin ensimmäistä kertaa Kinsaleen vuonna 2005, minulle kävi hyvin pian selväksi se, että täällä historia on läsnä koko ajan. Aina ja kaikkialla. Rakennuksissa, kapeissa kaduissa, ihmisten puheissa. Täällä on ollut asutusta jo tuhansien vuosien ajan ja jokainen sukupolvi on lisännyt oman kerroksensa Kinsalen kakkuun. Nämä kerrokset tuppaavat olemaan traagisia ja verisiä: tuolla pellolla on taisteltu niin, että veri on virrannut puroissa, tuolla meressä lepää saksalaisen sukellusveneen upottama RMS Lusitania, tuonne on haudattu vuonna 1776 16 -vuotiaana synnytykseen kuollut tyttö, tuossa englantilaiset ampuivat Espanjan Armadaa päreiksi. 

1600 -luvulla Kinsale oli tunnettu myös merirosvoistaan, joiden irtihakatut päät ripustettiin sataman suulle varoitukseksi muille merten kovanaamoille. Eräs pahamaineisimmista oli nainen nimeltään Anne Bonny, joka rötösteli ja ryösteli pitkin Karibianmerta, lopettaakseen aina muutamaksi kuukaudeksi pitääkseen lyhyen äitiysloman.

Nyt eivät pauku enää tykit taikka mestauskirveet, vaan purjehduskilpailuiden lähtölaukaukset.

Kun kävelen, yritän parhaani mukaan aistia menneiden sukupolvien elämää. Kosken seiniin, haistelen tuulta, katselen horisonttiin.

Millainen oli se 16 -vuotiaana kuollut tyttö? Mitä hän toivoi, saiko toivomansa? Kävelikö hän tässä, matkalla voimarkkinoille tai satamaan katsomaan, kun kauppalaivat purkivat kiinalaisia silkkejä ja marokkolaisia mausteita uumenistaan? 

Hänen hautakivensä on yksi hautausmaan suurimmista, oliko hän rikkaan perheen tytär? Nimestä ei saa enää selvää, vain jo kauan sitten kuolleiden käsien kiveen hakkaama viesti. "here lyeth...died of childbirth aged 16...1776. May God and his saints bless her soul."

Mietin, jäikö lapsi henkiin. Onko joku teini-ikäisistä naapureistani kenties hänen jälkeläisensä, joka kävelee näitä samoja kapeita kujia älypuhelin kädessään ja koulupuku päällään.

Naapurustoni vaikuttavin nähtävyys on 1600 -luvulla rakennettu Charles Fort, jonka englantilaiset rakensivat suojaamaan tärkeää kauppasatamaa espanjalaisten hyökkäyksiltä. Täällä elää myös Kinsalen kuuluisin kummitus, White Lady, jonka traagisen kohtalon kerron huomenna, pian koittavan Halloweenin kunniaksi. Huu.

Jotkut halaavat puita, minä lääpin 1600 -luvun linnoituksia.

Tämä ikivanha hautausmaa on mielenkiintoinen sumuisena iltana, kun Old Headin majakka luo kelmeän valokeilansa hautojen lomaan. Suosittelen vierailua etenkin Halloweenin aattona.

Vanhimmat hautakivet ovat niin pahoin merituulen ja sateen kuluttamia, ettei niitä enää pysty lukemaan. Monista on jäljellä vain pieni kiventynkä korkeassa heinikossa. Suurin osa 1700-1800 -lukujen hautakivistä ovat kuitenkin edelleen kohtuullisen hyvin säilyneitä, kuten tämä Flemingien suvun hauta. Jäin miettimään tuota sukunimeä ja sen historiaa. Eihän se Suomessakaan tuntematon ole, muinainen saksilainen nimi. 

Kinsale oli kansainvälinen kaupan keskus jo satoja vuosia sitten ja ihmisiä tuli ja meni, oli ranskalaista, hollantilaista, espanjalaista ja muinoin jopa viikinkejä. Nyt samat kansalaisuudet valloittavat kaupunkia, tai ainakin sen nuorten miesten sydämiä, au paireina.

Törmäsin myös retkilläni tähän pyhään lähteeseen nimeltään Trinity Well. 

Lähde on todennäköisesti peräisin jo kelttien ajalta, mutta kristinuskon saapumisen myötä näitä vanhoja pakanapyhättöjä nimettiin uudelleen kristillisin nimin. Pysähdyin hetkeksi ja koskin sormenpäilläni jääkylmää, hiljalleen pulppuavaa lähdevettä. Paikka on hiljainen ja kaunis, aivan vanhan hautausmaan vieressä. Vedessä kimalsi muutama kolikko, ihmisten rukouksia ja toiveita.

Kotiinpäin kävellessäni poimin muutaman karhunvatukan, joita kasvaa joka tien pientareella tuhansia ja taas tuhansia. Niiden aika alkaa jo olla ohi, mutta löysin vielä muutaman makean ja mehukkaan marjan. 

Kävelin hakemaan lapset koulusta. Koulun seinässä on laatta ja vuosiluku: 1847. Vanha sekin.

Isoveli

Olen tässä viimeisen parin viikon aikana joutunut jälleen kasvokkain kulttuurierojen kanssa, mikä on ollut outo tunne pitkään ulkomailla asuneelle. Olin jo ehtinyt viidessätoista vuodessa tottumaan irlantilaisen elämänmenoon, kunnes taas yhtäkkiä pääsinkin eturivin paikalle tarkkailemaan sekä suomalaista että irlantilaista meininkiä ihan tuoreeltaan.

Moni muukin ulkosuomalainen todennäköisesti tuntee itsensä ikäänkuin kulttuuriantropologiksi vieraan, kummallisen ja mielenkiintoisen heimon keskuudessa. Sisällä, mutta ainakin pikkuisen pihalla. Olen kirjoittanut tästä jo aikaisemminkin, mutta minulle todella kirkastui tässä viimeisen vuoden aikana se, miten monissa asioissa Irlanti ja Suomi ovat toistensa täydellisiä vastakohtia. Usein tuntuu siltä, että ne asiat, jotka Suomessa toimivat erinomaisesti, ovat Irlannissa aivan lapsenkengissään, ja päinvastoin.

Otetaan esimerkkinä vaikkapa suhtautuminen valtioon ja erilaisiin yhteiskunnallisiin auktoriteetteihin. 

Irlannissa on juuri nyt käynnissä vesimittareiden asennus, jotta äskettäin perustettu valtion omistama vesiyhtiö pääsee laskuttamaan kansalaisia veden käytöstä. Tähän saakka vedestä on maksettu veroina, jotka eivät kuitenkaan alene lainkaan uuden systeemin myötä. Eli tästähän seuraa luonnollisesti sotatila hiljaisen purinan ja marinan muodossa. Facebookin uutisvirta on täynnä valitusta ja vaikerrusta ja ehdotuksia mittareiden asentamisen pysäyttämiseksi. Kaikki vannovat, etteivät missään nimessä suostu maksamaan "palvelusta", josta jo laskutetaan verojen muodossa. Oletetaan, että kaikessa on aina takana jokin viranomaisten salamyhkäinen juoni, jolla päästään mahdollisimman tehokkaasti pissimään kansalaista silmään.

Tämän seurauksena se, mikä irlantilaisia pelottaa vesilaskussa eniten on sosiaaliturvatunnuksen eli PPS -numeron luovuttaminen vesiyhtiölle. Uhkakuvat Big Brother -vesikorporaation häikäilemättömästä kansalaisten henkilökohtaisten tietojen hyväksikäytöstä nousevat uutisotsikoihin saakka. Eihän noin henkilökohtaista informaatiota saa missään nimessä luovuttaa kasvottoman valtion viraston epäluotettaviin käsiin! Ei heihin voi luottaa!

Suomessa henkilötunnus annetaan kuin automaatista ikään, oli kyse sitten kirjastokortista, terveyskeskuksesta tai veroilmoituksesta. Suomalainen luottaa valtioon ja virkamieheen, eikä kyseenalaista koko yhteiskunnan kattavaa tietopankkia kansalaisistaan. 

Irlannissa puolestaan PPS -numeroani ei tiedä lääkärini, ei apteekkari, ei poliisi, eikä varsinkaan kirjastonhoitaja. Täällä ei sellaista infoa jaeta noin vaan ympäriinsä, koska valtio ja erilaiset viranomaiset katsotaan lähtökohtaisesti epäilyttäviksi instituutioiksi, jotka odottavat silmät kiiluen tilaisuutta päästä lypsämään kansalaisten kovalla työllä ansaitut pennoset. Valtio on sellainen kärttyinen Roope Ankka, joka rahakirstun päällä istuessaan hykertelee hyytävästi kolikkojen kilahdellessa kassaan. 

Tästä seuraa se, että myös kansalaisen on vaikeaa järjestellä asioitaan, koska eri virastot eivät jaa juuri mitään tietoja keskenään. Esimerkiksi rikosrekisteriotteen saaminen on koominen prosessi, jota juuri nyt käyn itse parhaillani läpi. 

Tarvitsen siis rikosrekisteriotteen sekä Suomesta että Irlannista uutta työpaikkaani varten. Suomesta sen saa nettilomakkeella, johon laitan henkilötunnukseni. Lomake tulla tupsahtaa suomalaisen tehokkaasti postiluukustani viikossa. Homma selvä.

Irlannissa puolestaan pääsin täyttämään lomaketta, joka on... No, hyvin irlantilainen. Lomakkeeseen on täytettävä jokaikinen osoite, jossa olen Irlannissa asunut. Tarkka osoite. Tämän jälkeen työnantaja lähettää lomakkeen rikosrekisteriotteita käsittelevään toimistoon. Tästä toimistosta sitten poliisi soittelee  antamieni osoitteiden perusteella paikallisille poliisiasemille ja kyselee, josko se-ja-se olisi siellä joskus jotain rikollista toimintaa harjoittanut. Siis jos olen asunut esimerkiksi kuudessa eri osoitteessa, soittaa poliisi kuudelle eri asemalle kyselläkseen tietoja minusta.

Erinomaista työllistämistä ainakin, jos ei muuta. 

Täällä nyt sitten odottelen, että saan tämän Garda Clearancen, jotta pääsen aloittelemaan uudessa työpaikassani. Siihen voi mennä jopa kaksi kuukautta, näin minua varoitettiin. 

Mutta eipähän valvo isoveli ainakaan.