Ah, irlantilainen toimistotyö. Olin jo unohtanut, millaista se on.
Irlannissa työpaikalle saavutaan yleensä hieman myöhässä. Erittäin suomalaisen aikakäsitykseni vuoksi olenkin jo saanut positiivista palautetta pomolta: sinä olet ollut joka päivä ihan etuajassa! Hienoa työtä! Virtuaaliaplodit!
Tottakai tulen ajoissa, meillä nimittäin saa aivan erinomaista ja ilmaista kahvia niin paljon kuin haluaa heti aamuvarhaisesta lähtien. Vähemmälläkin lähtee suomalainen aikaisin liikenteeseen, vaikkei protestanttinen työmoraali edes pakottaisikaan. Mutta tottakai se pakottaa takaraivossa.
Toimistolla on tärkeää tervehtiä jokaista nimeltä. Jos (shock horror) et muista työkaverin nimeä, lisää tervehdyksen perään sana "girl" tai "boy" sukupuolesta riippuen. Myös "doll" tai "dear" käyvät, jos olet vanhempi kuin tervehdittävä henkilö. Esimerkiksi näin: "Morning! How's it going, girl?" "Thanks, dear. I'm very well, dear." Eräs työkaverini käyttää myös sanaa "pet", vaikka onkin minua huomattavasti nuorempi. Näin: "Are you ok to do this thing today, pet? Did you get the training for it yet, pet?"
Mietin aluksi, jäivätkö säärikarvat ajamatta.
Toimistolla ei olla hiljaa. Ikinä. Irlantilaista ei hiljennä edes varoituskyltit, joissa punakirjaimin ilmoitetaan tärkeän puhelun olevan käynnissä samassa huoneessa ja että hiljaisuus olisi äärimmäisen toivottavaa. Ei onnistu, koska irlantilainen on laumaeläin, joka luo yhteenkuuluvaisuuden tunnetta puhumalla. Aina kysytään kuulumiset, jouluostosten lukumäärä, joulupäivän menu, lasten kouluasiat ja viikonlopun suunnitelmat. Kukin ottaa vuorollaan suunvuoron ja käy läpi yksityiselämäänsä, mutta vain tiettyyn, näkymättömään rajaan asti: mitään liian henkilökohtaista ei tule paljastaa, vaikka puhutaankin henkilökohtaisista asioista. Itse puhuminen rituaalina on se pääasia ja yhteishengen luoja. Silti kaikki hommat tulevat kyllä hyvin tehdyiksi, vaikka suut käyvätkin samaan tahtiin näppäimistöjen kanssa. Sosiaalisuus vain ikäänkuin lisää työtehoja.
Näin usean vuoden kotiäitiyden jälkeen irlantilaisen sosiaalinen työyhteisö onkin ihana tuulahdus ikuisen läpänheiton maasta. Aina saa nauraa, kun työkavereina on stand up -koomikon kyvyt luonnostaan handlaavat irlantilaiset.
Näin myös pikkujouluissa. Ah, pikkujouluissa! Irlantilaiset pikkujoulut ovat sellainen koko toimistoa yhdistävä pläjäys, jonka jälkeen vertaillaan avoimesti pomon kanssa krapulan kestoa ja karmeutta pitkälle seuraavaan viikkoon. Eilen vielä muutama työkaveri ilmoitti huvittuneesti, että nyt alkoi jo vähän helpottamaan. Pomo usein kyselee innokkaasti kuka meni viimeisenä nukkumaan ja kuka aloitti yhteislaulun kello 04.00 ja voittaja saa ihailevan huokauksen: "Jaysus, you're some woman/man!"
Eräässä entisessä työpaikassani Irlannissa oli tapana lähteä koko osaston voimin ulos joka torstai. Siis ihan jokaikinen torstai, tappiin asti.Perjantaisin sitten krapulatiimi hihitteli keskenään, kuinka hirveä olo kullakin oli ja kuka oli ollut kuinka myöhässä aamulla. Suomessa tämä olisi todennäköisesti ollut irtisanomis/lastensuojelu/poliisiasia.
Pikkujouluihin kuuluvat olennaisena osana myös erilaiset ilma-instrumentit. Ilmakitaran lisäksi erittäin suosittu on ilmamikrofoni, johon voidaan tanssilattialla lurauttaa bändin säestyksellä pieni yhteislaulu, joista ehdoton ykkönen on tietenkin Shane MacGowanin ja Kirsty McCollin "Fairytale of New York":
Mikäpä sen mukavampaa, kuin herkästi työkaverin silmiin katsoen laulaa hänen olevan "scumbag and maggot, happy Christmas me arse, hope to God it's our last".
Mukavaa joulunalusaikaa kaikille!
