(Ulko)suomalaisuudesta, osa II

Seuraan aktiivisesti erästä suomalaista keskustelupalstaa, jolla pyörii paljon ulkosuomalaisia. Välillä siellä on ihmetelty, miksi ulkosuomalaiset kirjoittavat ilkeästi Suomesta ja suomalaisuudesta. Nuo keskustelut ovat olleet itselleni hämmentäviä, sillä ihan näin pelkästään oman kokemukseni mukaan ulkosuomalaiset ovat erittäin Suomi -myönteisiä: pidetään yllä suomalaisia perinteitä, käydään Suomessa uskollisen säännöllisesti, tavataan muita suomalaisia ulkomailla ja puhutaan lapsille suomea vaihtelevalla menestyksellä. Moni kerää mariskooleja, Iittalan astiastoja ja muumimukejakin. Itse fanitan hattivatteja, noita kelmeitä ja kapinallisia jortikoita. Niissä on tiettyä ulkopuolisuudentunnetta, johon samaistun.

Meillä on täällä suomalaisten klubi, joka tapaa joka kuukauden ensimmäinen perjantai jossain mukavassa ravintolassa. Siellä tunnen olevani täysin oma itseni, koska saan puhua äidinkieltäni. Sitä ei voita mikään. Sitä fiilistä, kun pystyy ilmaisemaan jokaisen pienenkin vivahteen haluamastaan asiasta; kun puhe tulee sydämestä, ei pääkopasta.

Vaikka englanninkielentaitoni on pakosta kehittynyt kaikkien näiden vuosien ja jatkuvan opiskelun ansiosta tasolle, jolla pystyn ilmaisemaan itseäni omasta mielestäni erinomaisesti, katoaa koko sanavarastoni takavasemmalle pikkuvauvan nähdessäni. En vain osaa puhua vauvoille englantia. Vedän sitten suosiolla nuottaa ja annan kissalle kiiskiä naapureidenkin pikkulasten kanssa. Ilmainen kielikylpy. Kun omani olivat pieniä, minua katsottiin joskus pitkään, kun osoittelin lapsilleni esimerkiksi pihapuuta ja hoin sanaa "puu". Naapurit kai luulivat minun esittelevän koirankakkoja taaperoilleni.

Oman kokemukseni mukaan ulkosuomalaisuus siis usein vahvistaa suomalaista identiteettiä. Asiat, jotka olisivat minulle Suomessa itsestäänselviä ja joskus jopa täysin turhia, esiintyvätkin yhtäkkiä nostalgiansävyisissä parrasvaloissa. Kliseet ovatkin kulttuuriperintöä. Esimerkiksi kirosanat: Suomessa tuskin ihailisin "perkele"-sanan kielellistä vivahteikkuutta ja sen uskomatonta ilmaisuvoimaa. Kuinka sitä voikin painottaa niin monin erin tavoin! Kuinka sillä pystyykin kuvaamaan syviä tunnetiloja! Voin esimerkiksi venyttää ärrää kielen päällä pahaententeisen hiljaa, kun hitaasti syttyvä, turhautunut kiukku valtaa mielen ja mulkoilen autoni sivupeilistä puskurissani roikkuvaa bemaria. Täydellistä.

Moni suomiporukastamme on jo koti-ikävissään siirtynyt takaisin sinne, missä ruoho ei ole vihreämpää, mutta sen tuoksu on lapsuuden kesäillan tuoksu. Vaikka keväisessä kaupungissa sen keskellä sulaisivat talviyössä salaa tuotetut koiranskeidat, se on silti oma ja tuttu nurtsi. Se, josta on poimittu voikukat seppeleentekeleisiin eskarilaisina ja jonka läpi kulkee koulutyttöjen salainen oikopolku. Se, jonka minä näytän lapsilleni joka kesä ja jonka poluilla he pyöräilevät minun seuratessani liikutuksesta sumein rillein perässä.

Suomalaisuus ei ole minulle itsenäisyyspäivän viettoa, ruisleipää tai salmiakkia. Se on sitä, että lapseni tietävät, millä bussilla pääsee pappalaan ja missä on Jumbon citymarketin karkkihylly. Pienenpieniä yksityiskohtia, rillinsumentajia.

Kesää Odotellessa

Jostain syystä pidän talvisista hiekkarannoista aivan valtavasti. Talvella rannat ovat autioita ja jännällä tavalla romanttisia tukkaa tuulikoneen lailla löyhyttelevine puuskineen. Rauha ja hiljaisuus tuntuvat suomalaisen sielussa hyvältä.

Ulkosuomalaisuudesta

Joskus mietin, miten elämäni olisi mennyt, jos olisinkin jäänyt/muuttanut Suomeen asumaan. Olisiko lapsillani Reimatecin välikausihaalarit? Järkevät Goretex -talvikengät? Pelaisivatko pojat jääkiekkoa? Osaisivatko kaikki kolme jo luistella ja hiihtää? Olisiko minulla kesämökki Keski-Suomessa ja S-etukortti? Omistaisinko Älvsby -talon kehyskunnassa ja uudehkon Opelin? Katsoisinko Putousta lasten kanssa?
Vai olisinko sittenkin hipsteri kantakaupungissa, kulkisin spåralla tai vintage -fillarilla viileänvarmana luomukauppaan?
Vai olisinko ihan vaan minä, suomalainen nainen, sama ihminen maasta ja kulttuuriympäristöstä huolimatta?

Olisinko onnellinen?

En ole hipsteri, eikä minulla ole polkupyörää. Sitä on mahdotonta polkea tässä maastossa ja näillä jyrkillä kukkuloilla. Luomua ostan, jos sitä lähikaupassa näen. Ooppeli on parkissa talon edessä, talon, jonka mielelläni vaihtaisin Älvsbyhyn, joka olisi todennäköisesti kunnolla eristetty ja kohtalaisen lämmin. Siinä olisi kuraeteinen.
Lapset eivät osaa hiihtää eivätkä luistella. Jääkiekkomailoja ei tarvita, eikä spåra kulje. Haalarit, talvikengät, kurahousut ja talvipipot odottavat pappalan kaapissa ja ne ovat Anttilan halvinta merkkiä.

Onnellisuutta on perhe, valtameri, villi luonto, kauneus kaikkialla ympärilläni. Kirjallisuus, musiikki, hyvä ruoka ja ystävien tapaaminen. Laadukas punaviini ja tumma suklaa. Matkat Suomeen ja vuokramökki. Kilpajuoksu poikani kanssa vuoristoradan jonoon kesällä. Kesä ja aurinko, talvi ja lumi, satunnainen ruisleipä, horisontti. Suomi ja Irlanti.
Elän nyt tässä, tässä maassa ja tässä hetkessä. En vaihtaisi tätä pois, vaikka sen hinta kirpaisee välillä.

Molemmat maat mansikoita ja mustikoita.

Hintalapussa lukee arki. Se kaikki, mitä minä lapsena elin, on omille lapsilleni jännää turismia. Helsinki on matkakohde.
Sanat, joita käytän lapsille puhuessani ovat stadin slangia vuodelta 1998. Kun käyn Helsingissä, ihmettelen, miksi se ei näytä enää samalta kuin lapsuudessani. En ole vieläkään tottunut Kampin uuteen ilmeeseen, sillä sieluni silmin näen siinä vielä tuulisenankean bussiaseman.
Ja kuka perhana on muuttanut hesarin tabloidiksi? Näpit irti muistoistani, ette saa muuttaa mitään siellä.

Pysäyttäkää aika.

Kaunista II

Ihanaa herätä vaihteeksi auringonpaisteeseen.

Olo on rento ja sunnuntaimainen, koska kävimme eilen koko poppoo suomalaisen ystäväni saunassa. Ulkosuomalaisen sydäntä lämmittää nähdä oma poika heittämässä kunnon löylyt toisen puolisuomalaisen pojan kanssa. "Äiti, onks sitä suomalaista grillimakkaratuoksua vielä?" Eli siis tervanhajuisia löylytippoja.

Pöndemuotia

Elämäni ensimmäinen vaatebloggaus. Ilman näitä ei ole ulos menemistä!

Jumissa

Taas kerran saan kiittää onneani siitä, että ostimme talon kukkulan laelta. Kinsalea ympäröivät tiet ovat nimittäin kaikki tulvien vallassa jälleen kerran ja tilanne senkuin pahenee. Pääsin itse juuri ja juuri yliopistolta kotiin ennenkuin lähistöllä virtaava joki tulvi yli äyräidensä ja pisti liikenteen samantien poikki. 16.20 on nousuvesi korkeimmillaan, mikä pahentaa tilannetta entisestään rantojen tuntumassa ja jokien varsilla. Radiossa varoitetaan ennätystulvista: vesi saattaa nousta useita metrejä teille ja talojen pihoille/sisään. Eräs äiti jo raportoi fb:ssä talonsa olevan täysin veden saartama.

Ajoin äsken lähipubimme ohi muurin yli lyöviä, arviolta noin kuusimetrisiä aaltoja väistellen ja siellä olikin jo hiekkasäkit ovella ja ikunaluukut kiinni mereltä jättiaaltojen mukana lentäviä kiviä torjumassa. Pubin takana virtaava pikkupuro on muuttunut raivoavaksi koskeksi, joka virtaa talojen seinienviertä pitkin huuhtoen asfaltinpalasia Atlanttiin.
Kinsalesta on tullut saari.

Viime vuonna jäimme syvästi traumatisoituneina jumiin lähipubiimme vastaavanlaisen tulvan kourissa. "Ei rakas, en pääse nyt mitenkään kotiin. Tiellä on kaksi metriä vettä ja aallot ovat tukkineet ulko-oven. Ajatella! (Muahhh)"
Istuimme ystäväni 40 -vuotis-synttäriporukan kanssa kynttilänvalossa kuunnellen akustista musiikkia (sähköt poikki) pubin omistajapariskunnan kanssa ja haimme itse omat juomamme baarista. Yhteislaulut raikasivat takkatulen leiskuessa ja kolmen kitaran säestämänä. Kassakonekaan ei toiminut, joten rahat pantiin tyhjään kaljatuoppiin. Olimme siis jokainen oma baarimikkomme aina aamuneljään saakka, jolloin vesi oli vihdoin laskenut sen verran, että pääsimme kahlaamaan sen läpi. Ne, joille oli Guinness maistunut, esittelivät uintitaitojaan.

Surffaajat ovat fb:n mukaan nyt ekstaasissa: viikonlopuksi on tiedossa lähes kymmenen metriä korkeita aaltoja testaamaan testosteronitasoja. Ennätysaaltoja Irlannin rannikolla hehkutetaan Australiassa asti. Itse tyydyn ihailemaan luonnon omaa toimintaelokuvaa sisätiloista käsin takkatulen roihutessa, mummin kutomat villasukat jalassa ja punaviinilasi kädessä. Slainte ja rauhaisaa viikonloppua!

Terrible Threes

Avasin FB:n aamukahviluettavaksi ja 9 v poikani huomasi heti Lintsin mainoksen: kesätyöntekijöitä haetaan! Lintsillä työskentely on jo pitkään ollut poikani haaveena, joten aloimme puhumaan, miten hän voi sitten hakea sinne kesätöihin kun on 16 -vuotias.
"Mä menisin ehkä pyörittämään jotain laitetta... Tai narunvedossa vois olla kivaa. Tai ehkä joku vuoristorata..."
 3v kuopus: " Mä kans!!! Mä haluun TÖIHIN!! Vuolistolata on MULLE."
9 v ei ole huomaavinaankaan.
"...Se lohikäärmejuttu tai ne teekupit... Eiku, kyllä siinä vuoristoradassa olis hienointa olla jarrumiehenä..."
3 v: "EI!!!!!! Et oo, MÄ OON JALLUMIES!!!!"

Ja räkäraivarit pöydän alla päättää tämän aamuhetken.