Irlannin ja Suomen suurin ero tiivistyy loistavasti bussimatkailussa.
Suomessa seison bussipysäkillä ja taulu kertoo, milloin mikäkin bussi saapuu juuri tälle pysäkille. Ihailen systeemin järjestelmällisyyttä ja luotettavuutta: kyllä Suomessa kaikki vaan toimii niin hyvin.
Jos bussi on myöhässä, matkustajat vilkuilevat hermostuneesti kelloa ja paheksuvat. Jos lapseni tiputtaa vahingossa lelunsa keskelle käytävää tukkien sisääntulijoiden tien, lasta tuijotetaan kulmien alta paheksuen: äkkiä nyt siitä, tämähän voi viivästyttää matkantekoa. Miksi lapsia pitää edes tuoda bussiin ruuhka-aikana? Pysyisivät kotonaan mummojen, vammaisten ja muiden hitaampien kanssa. Tämä on tuottavien henkilöiden paikka.
Bussi lähtee ja saapuu täydellisesti ajallaan. Tehokkuus on päivän voittaja.
Irlannissa bussin piti lähteä viisi minuuttia sitten, mutta kuski juttelee edelleen säästä naapuribussikuskin kanssa. Muutama mattimyöhäinen juoksee bussiin, odotellaan niitäkin ihan rauhassa. Kukaan ei vilkuile kelloa paitsi minä, koska oletusarvona on, että bussi lähtee jokatapauksessa aina myöhässä. Aikataulu on sellainen mukava viitteellinen läpyskä, johon voi vaikka niistää nenänsä odotellessaan bussin lähtöä.
Oho, taas lapseni pudottaa vahingossa lelun keskelle käytävää tukkien sisääntulijoiden tien. Syntyy ruuhka. Tällä kertaa ruuhka syntyy siksi, että sisääntulijat kilpailevat siitä, kuka pääsee ensimmäisenä nostamaan lapsen lelun. Lapselle jäädään juttelemaan hetkeksi, lapsi juttelee takaisin, minulle kommentoidaan säätilaa, muut yhtyvät keskusteluun ja minulta kysytään, tarvitsenko vielä apua. Nostanko laukkusi vaikka tänne hyllylle? Kuskikin tulee haahuilemaan päämäärättömästi keskelle käytävää.
Bussi lähtee kymmenen minuuttia myöhässä ja saapuu perille vielä myöhemmin, sillä matkalla on tapahtunut kaikenlaista jännittävää: on autettu portaissa kompuroinutta mummoa, on nosteltu toisten laukkuja, on jääty suusta kiinni jonnekin. Bussi on myös pysähtynyt useamman kerran keskellä ei mitään, koska joku on halunnut jäädä pois juuri oman kotinsa kohdalla, vaikkei siinä mitään pysäkkiä olekaan.. Kukaan ei ole millään tavoin yllättänyt, näinhän tämä kuuluikin mennä. Yhteisöllisyys on päivän voittaja.
Mitä tästä opin? Olen joskus miettinyt, että ihanneyhteiskunnassani asuisivat juuri nuo kaikista ihanimmat ja sosiaalisimmat irlantilaiset, mutta systeemi ja infrastruktuuri olisi tehokkaasti ja luotettavasti suomalainen. Hah. Mahdoton yhtälö, koska ne ihanat ja sosiaaliset irlantilaiset eivät pystyisi elämään kuin suomalaiset: tehokkuus lentäisi romukoppaan ensimmäisen mummon tai pikkulapsen astuessa bussiin ja homma kaatuisi siihen. Ei voi olla yhtäaikaa sekä äärettömän yhteisöllinen ja toiset koko ajan huomioonottava ja silti luterilaisen tehokas. Tämä on kylmästi joko-tai -tilanne. Valitse se, kumman kanssa käämi ei pala liian usein.
Toisaalta sitten painajaismaisin mahdollinen yhteiskuntamalli olisi sellainen, jossa asuisivat ne jöröimmät ja epäkohteliaimmat suomalaiset keskellä irlantilaista infrastruktuuria. Gääk.
Kävin joskus pitkällä bussimatkalla Corkissa, ja ihmettelin, kun bussi (ilman mitään merkkiä) pysähtyi keskelle ei-mitään, kun jonkun kotipolku osui siihen kohtaan. Tulivat varmaan samasta kohtaa kyytiinkin : ) Ihan tiedoksi, että tätä ei kyllä tapahdu pääkaupunkialueella ja tiiviimmän asutuksen seuduilla, bussi pysähtyy vain pysäkeillä! Eikä puheensorina ja ystävystyminen kuulu tapoihin, kaikki istuvat vain napit korvissa ja lukevat, ihan kuin Suomessa. Maaseudulla ja pikkukylissä meno on ihan erilaista! Muuten olen kyllä samaa mieltä että juttelu käy helpomin ventovieraiden kesken Irlannissa, vaikka supermarketin tarjousten äärellä.
VastaaPoistaJuu. äskenkin tuolla juuri Lidlin kassa kommentoi ostoksiani ja veikkaili montako lasta minulla on... Ihan tikusta asiaa muuten vaan, koska hiljaisuus on irlantilaisille aika mahdotonta. Ja parkkipaikalla piti olla silmä tarkkana, ettei vaan jää kukaan tuttu moikkaamatta, koska silloin olisin kauhea moukka. Sosiaalisuus ennen kaikkea! :-)
VastaaPoista