Työnhausta

Minusta tulee nyt mies. Äijä. Metsästäjä.

Luin nimittäin Sheryl Sandbergin (Facebook CEO) haastattelun, jossa hän kritisoi naisten vaatimattomuutta työnhaussa. Nainen ei hae työpaikkaa, ellei hän täytä lähes 100% ilmoituksen vaatimuksista ja toiveista. Miehelle riittää se, että hän täyttää 60% ja oppii sitten loput itse työnteossa. Niin totta, ainakin omalla kohdallani. Entisenä eturivin kilttinä hikarityttönä en ole uskaltanut ottaa riskejä työpaikkailmoituksia selatessani, koska hui.

Päätin muuttaa työnhakustrategiaani siis aika radikaalisti. Haen nyt töitä Suomesta, vaikka en täytä 100 % ilmoitusten vaatimuksista ja otan riskin, koska tiedän olevani nopea oppimaan ja omaksumaan uutta. Yritän ajatella itseäni ja kykyjäni realistisesti, en varman päälle pelaamisen suojista. Opettelen siis ajattelemaan kuin vaatimaton mies.

Se, että joku sanoo minulle "ei, et saanut nyt tätä työpaikkaa" ei nimittäin loppujen lopuksi tapa minua, eikä edes loukkaa millään henkilökohtaisella tasolla. Kyse on ihmisistä, jotka eivät tunne minua, he vain yksinkertaisesti hakevat parasta mahdollista työntekijää joukkoonsa ja sillä hyvä. Itsekin tekisin ihan samalla tavalla, jos olisin rekrytoija. Hekin yrittävät tehdä hommansa mahdollisimman hyvin ja tunnollisesti.

Epäonnistuminen opettaa ja kasvattaa valtavan paljon ihan oikeasti, eikä tämä ole vain kalifornialaista hippipuhetta. Kunhan sitä ei ota henkilökohtaisesti, eikä itketä sisäistä kympintyttöään tahallaan liikaa.

Syytän tästä uudesta, kiiltävästä minästäni psykoterapiakoulutustani ja mindfulnessia. En enää häiriinny ihan pienistä, vaan yksinkertaisesti yritän uudestaan. Suomalainen sisu on ehkä maailman hienoin asia ketsupin ja auringonpaisteen jälkeen. Miksi en oikeastaan kirjoittaisi siihen perustuvaa Self-Help -kirjaa Ameriikan markkinoille, haastaen mindfulness -hipit. Haa, ajattelen jo kuin uusi idolini Sheryl.
Hänellä on pakko olla joku suomalainen esi-isä jossain, sen verran kova mimmi.

Rehellisesti sanottuna osa minusta psyykkaa itseään vastaanottamaan ei kiitos -meilejä, joita saattaa alkaa tulla ensi viikolla, kun hakemieni työpaikkojen hakuajat umpeutuvat. Mindfulness-minä kestää tyynenä takapakit, hikariminä hajoaa hiukan, kun ei ollutkaan paras. Sisu ja optimismi sieltä kuitenkin aina päätyvät mitalisijoille, tavalla tai toisella. Suomineito palaa kesällä kotikoivujen katveeseen, vaikka tiellä olisi risuja, männynkäpyjä tai harmaita kiviä. Rakennan niistä vaikka majan, prkl.


P.S. Katsoin yliopistojen ranking -listalta vanhan opinahjoni eli UCC:n sijoituksen. Suomalaisista yliopistoista vain Helsinki ja Aalto olivat korkeammalla sijalla, UCC päihitti mm. Tampereen, Jyväskylän, Vaasan, Oulun, Turun ja Joensuun. Up The Rebels (heiluttaa Corkin punalippua), jei!! Kilpailuhenkinen, ai minäkö? En olisi tiennyt tuota, ellen olisi saanut linkkiä kyseiseen listaan, eli:
 http://www.timeshighereducation.co.uk/world-university-rankings/2012-13/world-ranking.
Sieltä voi katsoa oman alma materinsa listasijan. Kriteerit ovat kuulemma muuttuneet muutama vuosi sitten ja ovat suht luotettavat.

Irlannin yliopistot sijoittuivat todella hyvin, koska Irlanti panostaa lamankin keskellä koulutukseen (vielä) kiitettävästi. Siitä se vielä talouskin joskus nousee! Kehtaisiko tuota mainostaa jotenkin, kun lukemieni paluumuuttajien pelottelujuttujen perusteella Suomessa ei kuulemma arvosteta ulkomaista tutkintoa...? Onkohan asia tosiaan näin? Suomalaiset kuitenkin matkustavat, opiskelevat ja työskentelevät paljonkin pitkin maailmaa, joten se olisi aika omituista ja lyhytnäköistä. Lisäksi tulee vielä bonuksena kaikki se hinnoittelematon elämänkokemus, mitä matkustellessa ja ulkomailla asuessa ihan pakostakin haalii sisimpäänsä.

Kevättä asennetaan........Odota

Universumi lähetti selkeän viestin Suomeen muutosta: otas tyttö lumikola, harja ja lapio esiin ja katsotaan, muistatko vielä. Tässä sinulle pieni annos realismia. Kestätkö tätä jokaikinen aamu vähintään neljä kuukautta vuodessa? Katoaako nostalgia jo?
Haaste vastaanotettu. Pien lumisadehan vaan piristää Suomineitoa.

Seuraavana ohjelmassa tunnin verran liukastelua kesärenkailla Corkiin ja yliopistolle asti. Apua. Viimeksi, kun täällä tuli lunta, ajoin onneksi hiekoitusauton perässä koko matkan. Eli siis pikkukuormurin lavalla seisoi horjuva mies, jolla säkillinen hiekkaa. Sieltä se sitten heitteli kourallisen tielle muutaman metrin välein.

Stonehenge Light

Lapsilla on kaksi viikkoa (Jesus wept!) pääsiäslomaa, eli mietin kaikenlaista nörtähtävää ja aikaa mahdollisimman paljon kuluttavaa tekemistä nyt jokaiselle päivälle. Siis sellaista, jonka parissa viihdyn itsekin, kjäh. Eli ylös, ulos ja eväät selkään! Totuus on tuolla ulkona.
Käyskennellessäni täällä etelärannikkon loputtomilla rannoilla ja kukkuloilla kuulen aina mielessäni David Attenborough:n jumalallisen dokumenttiäänen: "Here on the South Coast... The winter is harsh for the wildlife...(merkityksellinen hiljaisuus ja zuumataan yksinäistä hyljettä)...This year spring is late and food is scarce for the grey seal... (kamera siirtyy kuvaamaan pesiviä lokkeja jylhällä jyrkänteellä)... The Atlantic Ocean can be both cruel and nurturing for these young birds... " Ahh. Matkin sitä usein lasteni seurassa, joilla ei ole hajuakaan, mitä äiti taas säätää siellä.

Tänään kävimme pienellä ajelulla ja vierailimme Drombegin kiviympyrällä, joka vähän sellainen diettiversio Stonehengestä. Mielenkiintoinen paikka. Kiviympyrä on rakennettu noin vuonna 1000 ennen ajanlaskumme alkua ja sijoittuu täällä Irlannissa siis pronssikauteen. Kiviympyrän lähiympäristössä on myös kivikautisia hautakumpuja ja pronssikautisten asumusten raunioita. Joista en ottanut kuvaa, koska tuolla oli kertakaikkisen jäätävän kylmää, siis kylmempää kuin olen koskaan Helsingissä kokenut. Ikinä. Ai, sanoo merituuli, sinulla on joku Himalaja-superpartio-Antartika-kuoripuku, Goretexiä ja kommandopipo? Muahh. Ahhahhaa, nauraa tuuli.
Homo Sapiens ei vielä ole keksinyt mitään, mikä pärjäisi sille.

 Drombeg on rakennettu samoja periaatteita noudattaen kuin Stonehenge, eli talvi- ja kesäpäivänseisausten aikaan aurinko nousee osuen tarkkaan harkittuihin rakoihin kivien välissä. Tällaisia kiviympyröitä on Irlannissa pilvin pimein, usein ihan vaan keskellä jonkun maanviljelijän peltoa. Tekisi mieli joskus vielä liittyä paikallisten hippien seuraan juhlimaan jussia oikein kunnon pakanatyyliin, kukkia hiuksissa ja mead:iä juoden, joka on sellainen simamainen, vanha ja perinteinen alkoholijuoma täälläpäin. Pitänee odottaa, että lapset ensin kasvavat ja sitten rupean biibiiciitä puhuvaksi uushippimummoksi West Corkiin.

Irlannin murre -pikakurssi

Esimerkiksi:
"How's the craic? What's the story, boy?"
"Ah sure Jaysus, that fecking gobshite borrowed my phone and lost it, you know your man from Dublin."
"Oh shite, did you give out to him?"
"Ah sure you know yourself, the lads said there was no point anyway. He is always acting the maggot."
"So he is."

Kouluenglanti kannattaa unohtaa täällä siis ihan täysin. Näillä on ihan oma kielensä. :-)

Pimeää materiaa, osa 2.

Laitoin tiistaina tänne muutaman maisemakuvan ja kerroin vähäsen nykyirlantilaisten suhteesta katoliseen kirkkoon. Irlanti maallistui 90 -luvulla huimaa vahtia ja kirkon sisäiset pedofiiliskandaalit sekä yhteiskunnan yhtäkkinen vauraus vauhdittivat tätä prosessia. Entisestä köyhästä siirtomaa-peräkylästä tuli yhtäkkiä, muutamassa vuodessa, kapitalistinen unelma. Ne kymmenen vuotta, jotka itse elin tämän "Celtic Tiger:in" keskellä olivat kuin missä tahansa länsimaassa nousukauden keskellä: ihmiset unelmoivat hyvästä, vakaasta ja vauraammasta tulevaisuudesta myös lapsilleen ja hurahtivat täysillä kulutusjuhlaan. Yleinen ilmapiiri oli hyvin optimistinen, positiivinen, eteenpäinsuuntautunut ja iloinen. Vuosisatojen ajan jatkunut muuttoliike vauraammille rannoille oli ensimmäistä kertaa historiaa. Irlannilla oli kerrankin mahdollisuus nousta köyhyyden ja sorron suosta ja ihmisten itsetunto kohosi ihan silmissä: "mehän osaamme sittenkin! Me pärjäämme ihan itse!". Tätä ennenkuulumatonta hyvinvointia piti jatkua hamaan tulevaisuuteen, sillä näin Dublinin herrat lupasivat yhä uudelleen ja uudelleen.

Laman iskiessä tapahtui jotain mielenkiintoista. Vanha alistunut, passiivis-aggressiivinen siirtomaamentaliteetti olikin ollut vain ohuen pinnan alla piilossa, mistä se putkahti nopeasti kunniapaikalleen. Suomalainenkin tunnistaa samantapaisen ajattelutavan sanontojen kautta: "Itku pitkästä ilosta." "Joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa." On parempi olla hiljaa ja kusettaa herroja selän takana, minkä kerkiää. Huomaamattomuus on avainsana, sillä avoin kapina johtaa vain pahempiin ikävyyksiin.
Köyhän kyykkyasento olikin vielä sukupolvien lihasmuistissa.

Yleisönosastoilla puhuttiin jopa synnin palkasta: siitä saitte, te mammonaan eksyneet lampaat. Moni sanoi olevansa jopa helpottunut, että saatiin taas veisata vanhaa ja tuttua syntisen virttä ja aloittaa loputon katumusharjoitus Euroopan Unionin ja Angela Merkelin ottaessa sekä katolisen kirkon että englantilaisen kartanonherran roolin.Vauraus ja optimismi eivät sopineetkaan irlantilaiseen kansanluonteeseen, oli parempi palata suosiolla ja vähin äänin takaisin hiljaisten ruotuun ja luovuttaa valta vanhasta tottumuksesta ulkopuolisille. Keskiluokalta lypsetään nyt viimeisetkin pennoset pankkien velkojen maksuun, mutta keskiluokka ei kapinoi, koska pahempaa voi seurata. Kakka otetaan kiltisti vastaan. Jos ei kestä, voi aina lähteä sinne, minne kapinalliset esi-isätkin lähtivät paremman elämän toivossa.

Kapina jatkuu siellä, missä se on vuosisatojen ajan kytenytkin: lauluissa, tarinoissa, ihmisten puheissa, paossa muille maille. Muutamassa kesyssä mielenosoituksessa ja lehtien kitkerissä pääkirjoituksissa. Elleivät irlantilaiset itse usko, että he ansaitsevat parempaa ja enemmän, ei muutosta tule tapahtumaan. Siirtomaaherrat on opittava kohtaamaan ottamatta automaattisesti lakkia nöyrästi käteen.

Pimeää materiaa, osa 1.

Facebookia ja muta elämänmenoa on kiva analysoida, kun ulkona "sataa", eli siis tuuli puhaltaa alaviistosta ja jatkuvasti suuntaa vaihtaen jotain todella kylmää ja märkää suoraan rilleihini. Mitä antaisinkaan minikokoisista tuulilasinpyyhkijöistä. Vihaan sadepisaroita rilleissä, siis todella vihaan. Syvästi, paheksuen ja energiaani ihan turhaa tuhlaten. Mutta vihaan silti, periaatteesta.

Siis siitä facebookista. Minulla on 212 kaveria, joista 61% on Kinsalesta. Eli siis suurehko osa naapuruston populaatiosta näkee päivitykseni. Niitä on siis mietittävä tarkkaan; yksikin varomaton sana tai siellä täällä saattaa johtaa juoruun. Naapurini esimerkiksi vitsaili facebookissa viikonloppuna myyvänsä talonsa. Ei olisi kannattanut. Nyt hän nimittäin on saanut selitellä asiaa vasemmalle ja oikealle ja vakuutella ihmisiä ettei ole myymässä yhtään mitään, sehän oli vitsi! Hauskinta on, että häntä ei uskota, sillä juoru on kivempi ja mehukkaampi ja tarjoaa enemmän puheenaihetta, joten se valitaan mielummin totuudeksi. Juorua ilmiönä tulisikin mielestäni tutkia ydinfysiikan keinoin, koska se ei näytä tottelevan tunnettuja luonnonlakeja lainkaan. Se on selvästi pimeää materiaa.

Olen usein miettinyt, miksi irlantilaiset eivät nouse kapinaan hallitusta vastaan, kuten kreikkalaiset ja kyproslaiset ja jopa islantilaiset nousivat. Ehkä selitykset ovat samat kuin jatkuvalla juoruilulla ja loputtomalla puhumisella ilman konkreettisia tekoja: kolonialismi ja sen mukanaan tuoma mentaliteetti yhdistettynä katolisen kirkon täydelliseen diktaattoriasemaan aina 1980 -luvulle asti. Ihmiset kapinoivat kyllä, mutta vain hiljaa ja aina selän takana. Avoin kapina on hyödytöntä ja synnillistä, eikä herrojen elkeiden sovi tarttua renkiin. Juoruilulla ja piilossa vatvomisella sitten puretaan omaa pahaa oloa ja suuttumusta muihin. Briteiltä peritty äärimmäisen luokkajakoinen yhteiskunta ei myöskään onnistu yhdistämään ihmisiä yhteisen edun nimissä, vaan eri luokat puhuvat tasapuolisesti pahaa toisistaan.

Uskon vakaasti, että ihmisluonto sinänsä on jokseenkin muuttumaton, vain olosuhteet (kulttuuri) ympärillämme ovat erilaiset. Kun tuntee kulttuurin, ymmärtää miksi ihmiset topimivat siinä tietyllä tavalla. Siinä on aina nimittäin tiettyä logiikkaa ja järkeenkäypyyttä. Avaan hieman tätä ajatusta muutamalla esimerkillä.

Kaverini, kutsun häntä tässä vaikkapa nimellä Sarah, on 42 -vuotias. Hän kävi koulunsa nunnaluostarissa, jossa toimi katolilainen tyttökoulu. Ihan tyypillinen tarina siis 1980 -luvun koulunkäynnistä ja onhan noita tyttö- ja poikakouluja paljon edelleenkin. Sarah on kertonut minulle paljonkin kouluajoistaan, joita hän ja hänen ikäluokkansa usein kauhulla muistelee. Tässä vähän esimerkkejä.
Nunnat saivat hakata lapsia aivan vapaasti, siihen ei puututtu millään tavalla. Karttakepistä sai, jos hame oli liian lyhyt, kotiläksy tekemättä, jos puhui tunnilla tai joskus myös jos nunnalla nyt sattui olemaan kettumainen päivä ihan muuten vaan. Kepillä hakkaaminen ei ollut ainoa rangaistus, sillä nunnilla oli monia mielikuvituksellisiä nöyryytyskeinoja käytettävissään: seisotettiin oppilasta yhdellä jalalla koko tunti luokan edessä ja hakattiin, jos toinen jalka koski maata. Haukuttiin tyhmäksi luokan edessä. Peloteltiin jatkuvasti helvetillä ja haukuttiin protestantteja, köyhiä ja peloteltiin synnin (seksin) seurauksilla. Lapsen murtaminen oli päätarkoitus, tottelevaisuus kaiken a ja o. Kirkkoa ei kertakaikkiaan voinut kyseenalaistaa millään tavoin, sen valta oli jumalan valta. Ihmisiin iskostettiin syvä ja kyseenalaistamaton herran (ja pappien) pelko jo pienenä.

Kerran koulussa järjestettiin disko yhdessä viereisen poikakoulun kanssa. Voi sitä riemua! Nunnat muistivat kuitenkin varoittaa tyttöjä synnistä ja siitä, että jos oli ihan pakko istua jonkun pojan sylissä, piti laittaa puhelinluettelo siihen väliin. Muuten tulisi välittömästi raskaaksi. Kiiltävät kengät hameen kanssa olivat myös kiellettyjä. Miksi? No koska kengän kiiltävältä pinnalta saattaisi joku poika nähdä alushousujen heijastuksen hameen alta. Mistä tietenkin seuraisi synti ja synnistä välitön raskautuminen, ikuinen häpeä, erottaminen yhteisöstä ja tuhoutunut elämä kirkon ulkopuolella.
Siinä olikin kokonaisuudessaan kaverini saama seksivalistus.

Irlannissa onkin sanonta kyseistä organisaatiosta: "The Sisters of Mercy have no mercy."
Diktaattorimainen valta korruptoi nimittäin idealistisimmankin uskonsisaren.

Paradoksaalista sinänsä, että irlantilaiset vaihtovat aikanaan brittien siirtomaavallan vielä pahempaan diktatuuriin katolisen kirkon muodossa. Koska katolilaisuus nähtiin olennaisena osana irlantilaista identiteettiä erotuksena brittiläisestä, sitä tuettiin kaikin mahdolisin poliittisin keinoin uuden valtion vakauttamiseksi ja kirkon erityisasema kirjattiin jopa perustuslakiin. Ojasta allikkoon.

Jatkan iltapäivällä osalla 2.

Kävelyllä taas

Kaikenlaisia mielenkiintoisia juttuja sitä löytääkin, kun pitää silmänsä auki kävelylenkillä. Noita Marian patsaita löytyy joka kylästä ja lähiöstä täälläpäin. Niiden luona rukoilemassa käy enää nykyään lähinnä vanhempaa sukupolvea, nuoremmat eivät enää uskonnosta niinkään juuri perusta. Kirkossa käydään kuitenkin vielä ahkerasti, ainakin jouluna, pääsiäisenä ja juhlissa (häät, ristiäiset, jne.) ja maaseudulla yllättävän moni nuorempikin ihminen käy sunnuntain messussa ihan vaan yhteisöllisyyden takia, vaikkei katolisen kirkon oppeja noudattaisikaan noin muuten elämässään.