Aidalla, osa 2.

On huhtikuun kolmas päivä vuonna 2003. Saint Finbarrin sairaalan odotushuoneen ikkuna on pölyinen ja aurinko valaisee seinien maalittomat läikät Neitsyt Marian patsaan katsellessa nuhruista huonetta lempeästi nurkastaan.

"Mrs S!" Huutaa kätilö. "Otamme sinut sisään osastolle, koska lapsivetesi on mennyt." Seuraan kätilöä odotushuonettakin nuhruisemmalle synnytysosastolle. "Kysyn nyt ensin muutaman kysymyksen ja täytän tämän lomakkeen sinua varten", ilmoittaa kätilö, Rita nimeltään. "Onko sinulla kaikki tarvikkeet mukana vauvaa ja itseäsi varten? Onko vaippoja? Tuttipullo?"
"En tarvitse tuttipulloa, ajattelin imettää."
"Imettää? Onko näin? Todella upea asia! Siobhan, Philomena, kuulkaa, Rouva S aikoo imettää"!
Kätilöt Siobhan ja Philomena liittyvät seuraamme. "Hienoa, olet ilmeisesti hyvin korkeasti koulutettu ihminen.(Muahh) Oletko ehkä terveydenhuoltoalalla ja lukenut näistä asioista? Vai miksi päätit imettää? Meillä ei ole kovin monia imettäviä äitejä ollutkaan! Saammeko esitellä sinut myös kätilöopiskelijoille lapsen syntymän jälkeen, että hekin näkevät oikeaoppista imetystä?"
"Öh...no kai se on ihan ok..."
"Meillä on muutama imetykseen perehtynyt kätilö, jotka voivat tulla antamaan valmennusta, jos haluat. Todella positiivinen asia tuo imetys! Nykyajan äidit alkavat olemaan valveutuneita!"

Poikani syntyi myöhemmin sektiolla, mutta onneksi imetys lähti siitä huolimatta hyvin käyntiin, ja maitoakin tuli paljon. Olin sairaalassa kaikenkaikkiaan viisi päivää ja sain nauttia hyvin erikoisesta ilmiöstä kaikki nuo päivät: huoneessani ramppasi opiskelijaa, kätilöä ja lääkäriä katselemassa imetystäni. Sain kuulla ihastelevia huudahduksia, kommentteja äärimmäisestä oppineisuudestani (muahhh), ulkomaalaisuudestani ja epätavallisesta, mutta ah, niin hienosta päätöksestäni. Tunnelma oli aika epätodellinen, sillä vaikka olinkin lukenut Irlannin alhaisista imetysluvuista, en pitänyt koko toimenpidettä mitenkään erityisen ihmeellisenä, enkä itse suinkaan kokenut olevani mikään sairaalan uusi pyhimys. Minä vain halusin päästä mahdollisimman helpolla ja erityisesti halvalla, sillä olin siinä vaiheessa vielä opiskelija, enkä halunnut maksaa korvikkeista. Tietenkin tiesin myös äidinmaidon terveysvaikutuksista ja olin iloinen tekemästäni päätöksestä myös näiden vuoksi. Motiivini eivät olleet kuitenkaan erityisen pyhimysmäiset, vaan ihan rehellisesti lähinnä laiskuuden ja pihiyden tulosta.

Vuonna 2003 oli itseasiassa nousemassa jo jonkinlainen keskiluokkaisten äitien imetysbuumi. Imetyksestä tuli nopeasti  statussymboli, joka kertoi korkeasta koulutuksesta ja sivistyneisyydestä. Sillä pääsi siis pätemään. Muutos oli jyrkkä entiseen verrattuna: moni mieheni vanhempi sukulainen kauhisteli avoimesti päätöstäni imettää, koska se oli eläimellistä ja alkukantaista ja viittasi siten myös etäisesti katolilaisuuden hirvittävimpään kauhistukseen eli tietenkin seksuaalisuuteen. Heidän ikäluokkansa hienot naiset eivät missään tapauksessa imettäneet, koska korvike oli hienompi ja kalliimpi statussymboli. Imetys oli köyhien ja moraalittomien naisten puuhaa.
Näihin aikoihin myös mediassa kohistiin julkisilla paikoilla imettämisestä. Eräs kuuluisa radiotoimittaja (Ryan Tubridy) sanoi julki-imetystä ihan yhtä kuvottavaksi asiaksi kuin porttikonkiin kusemistakin. Erite kuin erite, nimittäin. Imetä nyt siinä sitten.

Irlantilaiseen äitiydeen kuuluu mielenkiintoinen paradoksi: oletuksena on, että keskiluokkaisen äidin elämä ei pysähdy, eikä äitiys dominoi koko olemassaoloa. Silti äidin on oltava perheensä eteen uhrautuva marttyyri ja pyhimys. Eli nyt jo historiaan jääneen nousukauden kapitalismi, hedonismi ja individualismi vaativat äidiltä yhtä ja perinteinen katolilainen naiskuva jotain aivan totaalisen muuta. Imetyksen nähtiin häiritsevän yksilön luontaista tarvetta mennä ja tulla mielensä mukaan, mutta toisaalta sitten äidin ei kuulu mennä ja tulla mielensä mukaan, jos olet katolilainen, vaan nököttää kiltisti kotona palvelemassa perhettä passiivis-aggressiivisuuden tehdessä äidistä lopulta koko perhettä uhrautuvaisuudellaan synkästi hallitsevan diktaattorin. Siis perinteisen Irish Mammyn.

How many Irish Mammies does it take to change a light bulb?
Never mind, dear. Don't bother, I will just sit here in the dark, dear.

Kinsalen äidit eivät jämähdä äitiyteensä tai wanhan kunnon Mammyn rooliin, vaan harrastavat, bilettävät ja shoppaavat kuten aina ennenkin. Pubi kutsuu joko miehen ja lasten kanssa tai ilman miestä ja lapsia aivan kuten sinkkuaikoinakin, eikä siinä nähdä mitään ihmeellistä. Lapset ovat tärkeitä ja heidän harrastuksillaan ja menestyksillään pädetään ihan kuten Suomessakin, mutta useimmat modernit irlantilaiset äidit pitävät myös omaa aikaa hyvin tärkeänä. Kotiäitiys kukoistaa kuitenkin edelleen myös nyky-Irlannissa ja sen vastapainoksi naiset järjestävätkin sitten kaikenlaista lapsetonta ja miehetöntä toimintaa: tenniskerhoja, kirjakerhoja (eli ryyppäjäiset jonkun olohuoneessa sen jälkeen, kun on katseltu luettavan kirjan takakantta hetki), hyväntekeväisyysmaratoneja, varainkeruutapahtumia, naisten iltoja, pubivisailuja, kahvitteluja, jne. Hyvin harva irlantilainen äiti seuraa tiukkoja päivärutiineja tai ainakin joustaa niistä, jos tiedossa on joku sosiaalinen tapahtuma. Kaikessahan voi Irlannissa aina joustaa, on koko maan motto.

Vaatimustaso ei ole kovin tiukka: kympin äidiksi pääsee jo suomalaisella seiskan tasolla. Se riittää, jos lapsi on siististi puettu, on joku suht kehittävä harrastus, koulu sujuu ja käytöstavat ovat jotenkin hallussa. Odottavia äitejä ei esimerkiksi pahemmin punnita, ruokailutaipumuksista ei kysellä, eikä ketään kauheasti kiinnosta, miten lasta ruokitaan. Kunhan kasvaa suunnilleen jotenkin siinä sivussa.Vastuu on aina yksilöllä, mitään ei tuputeta, mitään ei juuri valvota, eikä mitään raportoida minnekään.

Tässä on kuitenkin se varjopuoli, että esimerkiksi ylipaino-ongelmat lisääntyvät, eikä lastensuojelullakaan ole edes pahimpiin ongelmaperheisiin mitään asiaa. Neuvoloita ei ole olemassakaan, eivätkä lapset pääse ilmaiseksi lääkäriin tai hammaslääkäriinkään. Koulukirjat maksetaan itse, kouluun otetaan omat eväät, lapsen terveydestä huolehditaan itse, päivähoito maksetaan kokonaisuudessaan itse, jne. Yhteiskunta ei tue, on pärjättävä omillaan. Ei ole kyttäysmentaliteettia, muttei minkäänlaista tukeakaan.

Arvaatte varmaan, mitä siis ajattelen: kliseistä kliseisintä, eli sitä kultaista keskitietä. Aidaltani näen, että moni asia olisi mielestäni ihan hyvä jättää yksilön vastuulle, kuten esimerkiksi juuri imetys, synnytystapa ja lastenhoitojärjestelyt. Annetaan informaatiota, muttei tungeta hyväätarkoittavasti kuitenkaan toisen reviirille ja iholle tuputtaen omaa näkemystä ainoana oikeana, oli kyse sitten kotiäitiydestä, työssäkäynnistä, vaatemerkeistä, harrastuksista tai mistä tahansa lukemattomasta muusta tavasta toteuttaa äitiyttä. Kunhan lapsi kasvaa, on rakastettu, osaa käyttäytyä, tekee läksynsä ja on suht onnellinen perheessä, ollaan mielestäni riittävän oikeilla jäljillä.
Sellainen vaatimustaso, kun Suomessa oli esimerkiksi 80 -luvulla, on mielestäni oikein hyvä. Relax. Take a chill pill. Olet ihan ok ja hyvä ihminen just noin. Puhaltakaa yhteen hiileen, kuunnelkaa toisianne. Menkää vaikka pubiin tai kahville, jos siltä tuntuu. Panostakaa yhteisöön ja ihmissuhteisiin. Siinä se, mitä haluan sanoa keskiverrolle suomalaisäidille.
Irlantilaiselle äidille lahjoittaisin enemmän imetystietoa ja ripauksen kehityspsykologian tuntemusta. Sekä paremman päivähoitosysteemin. Tai siis ihan minkä tahansa päivähoitosysteemin.

Luovutaan siitä pätemisestä ja perfektionismista, koska niistä ei vielä yksikään äiti ole onneaan löytänyt.
Eikä takuulla yksikään lapsi.

Aidalla, osa 1.

Luin tässä aamupalan painikkeeksi hesaria netissä. Huomioni kiinnittyi Laura Saarikosken mielenkiintoiseen kolumniin imetyksestä: neuvola painostaa, pulloruokintaa paheksutaan avoimesti, imettämättömyyttä pitää selitellä ja pyydellä anteeksi. Pulloruokinta pilaa vauvan ja tahraa äidin.

Nämä ovat sellaisia tilanteita, jolloin pääsen istumaan aidalle. Vasemmalla Suomi, oikealla Irlanti ja minä siinä välissä, yläpuolella, tarkastelemassa kumpaakin yhtä aikaa. Aita erottaa asenneilmapiirin ja arvot tiukasti, eikä sitä ylitetä noin vain. Silloin tunnen sisimmässäni kiitollisuutta siitä, että olen tietyllä tavalla ulkopuolinen kummassakin maassa ja saan tehdä asiat aika lailla omalla tavallani. Saan istua siellä aidalla ja vuoroin ihastella, kauhistella ja naureskella ihmisluonteelle ja kulttuurien moninaisuudelle. On ilmeisesti miljoona tapaa tehdä lopulta hyvin yksinkertainen asia, kuten tässä esimerkissä lapsen ruokinta. Mutta esimerkkejä on lukemattomia koirankasvatuksesta kirjanpitoon, ja minä lopulta tunnen kuitenkin vain kahden eri maan käytäntöjä ja tapoja.

Kärjistän, liioittelen ja mustavalkoistan tänään rankalla kädellä, mutta perustan seuraavat huomioni suomalaisten tuttujeni puheisiin ja kokemuksiin äitiydestä 2000 -luvun Suomessa.

Luterilaisen tehokkaassa, tuotteliaassa ja vakavassa Suomessa äitiyden suorittaminen jonkinlaisen näkymättömän pistetaulukon mukaan näyttää olevan pinnalla. Kaikki tulee tehdä oikein. Neuvolan lehtiset opastavat äitiä ylhäältä käsin: "Vauvalle annetaan... Vauvaa pidetään...Vauvaa hoidetaan..." Annetaan jotenkin ymmärtää, että on vain yksi, tai korkeintaan kaksi, oikeaa tapaa tehdä asioita. Äitiä varoitetaan (ja valvotaan erilaisten täytettävien lomakkeiden avulla) päihteiden käytöstä, parisuhteen tilasta vauva-aikana, vääränlaisista ruokatottumuksista, ylipainosta, jne. Itselleni jää mielikuva, että on olemassa ihanneäiti, jollaiseksi tulisi kaikin keinoin pyrkiä. Tämä kympin äiti on normaalipainoinen, säännöllisesti kuntoileva, parisuhdettaan hoitava, lapselle järkevän nimen valitseva, päivittäin räntäsateessa ulkoileva, leikkipuistoileva, säänmukaisesti pukeutunut, lapsentahtisesti imettävä, itse kaikki soseet tekevä, eineksiä hylkivä, ravintorikasta ruokaa itse laittava, tupakoimaton, päihteetön, kärsivällinen, perheen ehdoilla elävä, tv:n katselua rajoittava, hampaat hoitava, hoitopäivät lyhyenä pitävä, virikkeitä antava supernainen, joka pitää kaikki langat tehokkaasti käsissään. Jos pääset ihanteen tasolle, saat päteä. Jos et pääse, saat hävetä.

Keskustelupalstoilla äidit pääsevät kätevästi anonyymeinä pätemään ja purkamaan ehkä keskeytyneen uransa tai muiden unelmiensa jättämää turhautunutta perfektionismiaan ja kunnianhimoaan kommentoimalla toisten ostoskärryjen sisältöä Prisman kassalla: siellä oli eines! Ja se oli ylipainoinen. Toisten äitien ulkonäön, parisuhteiden ja lasten lukumäärän/vaatetuksen ruotiminen on myös suosittua huvia. Haetaan tukea omille valinnoille ja äitinä pärjäämiselle paheksumalla toisia ja suorittamalla yhä kovemmin. Ilmiö on sama myös tosielämässä: monen monta kertaa ovat suomalaiset äitikaverini kuvailleet samankaltaisia tuntemuksia ja näitä näkymättömiä vaatimuksia, joiden täyttämisessä he tuntevat epäonnistuvansa. Vaatimuksia, joita ylläpitävät toiset äidit joko huomaamattaan tai tietoisesti pienillä kommenteilla, eleillä ja sivuhuomautuksilla. Muutama jopa välttelevät toisia, puolituttuja äitejä juuri tämän kilpailuhenkisen ilmapiirin vuoksi.

Perheellinen laitetaan omaan lokeroonsa, jossa on pieniä alalokeroita: voit olla esimerkiksi kiintymyssuhdeäiti, luomuäiti, perhepetiäiti, uraäiti, kotiäiti, yksihuoltajaäiti tai tietenkin huono äiti. Jokaiseen liitetään omat leimansa ja adjektiivinsa. Perheellinen nainen elää lapsiperhemaassa, joka on ikäänkuin erillinen valtio valtion sisällä ja kokonainen elämäntapa. Oletuksena on, että elämäntyyli muuttuu radikaalisti vanhemmuuden myötä lapsentahtiseksi ja äärimmäisen vastuulliseksi ja entinen elämä baareineen ja muine juoksuineen jää taakse.

Sinänsähän tässä ei ole mitään pahaa, sillä lapsi tarvitsee vastuullisen vanhemman ja turvallisen ympäristön. Mutta se mikä tässä mättää, on vaatimusten taso ja kilpailuhenkisyys. Vastuullisuus ja turvallisuus ovat oikeastaan ne ainoat vaatímukset, joista vanhemman on huolehdittava, jotta lapsesta tulee suht täyspäinen ja järkevä jossain vaiheessa elämäänsä ainakin. Joku eines, ylipaino, baari-ilta, dvd -maratonisessio, iPhone lapsen viihdykkeenä, huono hiuspäivä ja rapakuntoiset reidet ovat täysin ja totaalisen merkityksettömiä asioita. Kaikki tietävät tämän, mutta niistä tulee silti monelle äidille huono omatunto ja tunne, että jossain olisi aina parantamisen varaa. Elämäänsä täysin tyytyväinen äiti, joka ei kuitenkaan ole edes lähelläkään täydellistä on Suomessa harvinainen näky. Mutta heitäkin onneksi vielä on. Sellainen, joka ei jaksa juuri nyt leipoa pullaa, vaan laittaa japanilaisen räiskintäpiirretyn päälle jo kolmatta kertaa peräkkäin sadepäivän viihdykkeeksi, mutta joka halii ja kertoo rakastavansa. Joka lähtee sinne leikkipuistoon vasta sitten, kun tihkusade lakkaa, koska Goretexissä on  reikä.
Eikä se haittaa kyseistä äitiä yhtään, sillä elämähän on usein vähän sellaista reikäistä.

Jatkan myöhemmin osalla 2, jossa kerron irlantilaisesta vanhemmuudesta ja siitä, mitä olen täältä oppinut ja mitä Irlanti voisi oppia Suomelta.

Pirjo kylässä

No johan oli päivä eilen. Äitiyden riemua suorastaan.

Varoitus: sisältää ruokahalua pilaavaa materiaalia.

Vietimme tyttäreni 7 -vuotissynttäreitä paikallisessa Hoplop -virityksessä. Muuten kiva, mutta koska ulkona oli hillitön helle, oli aaltopeltikattoisessa leikkipaikassa mielenkiintoinen uunimainen tunnelma. Lapset leikkivät kuumuudesta huolimatta innoissaan, mutta itselläni alkoi huone vähän väliä kiertämään silmissä ja tuskanhiki pisaroi ylähuulella. Minulla, joka rakastaa kesää ja hellettä! Joimme kaikki kannukaupalla ilmaiseksi annettua mehua ja vettä, siis ihan litroittain.Ensimmäistä kertaa tosiaan kärsin kuumuudesta, vaikka olen matkustanut päiväntasaajan Afrikat ja Karibiat ja tietenkin Suomen.

Jotenkuten selvisin synttäreistä pystyssä ja lähdimme kotia kohti. Kyydissäni oli kaikenkaikkiaan viisi lasta, joista ensimmäinen aloitti oksentamisen muutaman kilometrin jälkeen. Äkkipysähdys (takanatulijalta hidas, paheksuva katse), kaikki vaatteet pois, turvavyön pyyhkiminen vanhoilla nenäliinoilla ja taas matkaan. Muutaman kilometrin päästä sama poika kutsuu Pirjon takaisin kylään. Pysähdys ja pyyhintä. Taas matkaan, kaikki ikkunat auki ja vauhtia 100. Ajattelin, että ainakin auton sisuskalut ovat edelleen suht puhtaat, vain turvaistuin on hoideltava painepesurilla ja autoa tuuletettava yön yli. Ei siis paniikkia, ajattelen positiivisesti, kaikki ihan suht hyvin olosuhteisiin nähden. Olin huolissani lähinnä vain siitä, etten vain ollut aiheuttanut lämpöhalvausta lapsille, vaikka olinkin tuputtanut juotavaa joka välissä.

Kunnes sitten päästään kotiovelle. Yhtäkkiä takakontin lisäistuimilla istuneet päättävät tuottaa paikalliselle autopesulalle kunnon voitot. Sanotaan nyt näin, että kaikki, paitsi kuskin paikka on putsattava kunnon shampoopesulla, jokaikinen pieni ruuvin ja mutterin kolo hinkattava, kaikkien muoviosien ylä-, ala-, sisä-, ja ulkopuolet pyyhittävä, jalkatilat, ikkunat, ovet, kahvat, niskatyynyt, kaikki mahdottomatkin paikat kutsuvat pesijää. Myös ajotie ja nurmikko menivät mielenkiintoiseen kuntoon. Pisteenä iin päällä vielä se, että laitoin juuri kyseisen auton myyntiin ja ilmoituksen nettiin. Toivottavasti mahdolliset ostajat ottavat yhteyttä vasta parin päivän kuluttua, kun olen saanut menopelin suht siedettävään kuntoon. Joutunen turvautumaan ammattilaisen apuun.

Eikö siinä mitään. Kun olin lähettänyt kaikki oksennelleet naapureiden lapset koteihinsa, tulivat he kaikki noin puolen tunnin kuluttua pirteinä, iloisina ja täynnä tervettä energiaa takaisin ulos kyselemään, mitä minä oikein tein hammasharjan kanssa takapenkin alla vinoittain ähkien. Hassu tuo naapurin täti, tihii.

Hellettä!

Mikä onkaan tämä ihmeellinen sääilmiö? Keltainen mollukka taivaalla jo neljättä päivää ja hellettä pitelee. Irlannissa. Uskomatonta. Kävimme tänään rannalla nauttimassa merituulesta, koska kotipiha oli aivan liian kuuma paikka lapsille ja äidillekin. Aivan pätsi.
Maailmanlopun merkki aivan selkeästi!

Säätöä

Lomailut on nyt lomailtu ja alkaa armoton muuttosirkus. Jonkun pitää mennä allekirjoittamaan valtakirjalla vuokrasopimukseni, pitää tehdä etä-inventaario jo hankituista huonekaluista, tekstiileistä ja muista kipoista ja kupoista, pitää arvailla isän kännykkäkameran heiluvasta ja utuisesta kuvasta, mikä maaliväri olisi kivoin olkkariin. Isäni mielestähän kaikki valkoiset ovat ihan samanvärisiä kermasta harmahtavanvalkoiseen eli uudessa kodissa saattaa olla mielenkiintoinen värimaailma, kun saavumme. Pitää myös löytää maalari läträämään se kivannäköinen maali sinne seinille. Pitää arvailla, mahtuuko lahjaksi saatu iso keittiönpöytä aika pieneen keittiöön vai syödäänkö lattialta. Pitää pakata, tunkea, vääntää ja punkea. 1.8. lähestyy nyt nopeasti. Jei ja apua.

Ajattelin pyöräillä Suomessa kaikki työmatkat, mikäli vaan mahdollista. 10 km:hän menee kevyesti hiukset kesätuulessa kauniisti hulmuten, ilmava valkoinen pellavapaita päällä, cityvihreän omantunnontuskaton hymy suupielessä ja tuoreita kukkia ja patonki etukorissa. Älkääkä yrittäkökään pilata mielikuvaani räntäsateilla, tuulipuvuilla ja hiukset koko päiväksi pottakampaavalla kypärällä.

Keijumetsässä

Näin ihania pikku asumuksia löysimme Derrynanen metsäpuistosta tänään:

Ja sitten taitaakin olla kahvitauon paikka:

Maisemia

Kännykällä en nyt saa kirjoitettua kovin pitkiä horinoita, joten laitan tänne tällä viikolla lähinnä vain lomakuvia. 

Kerryn dramaattinen ja jylhä rannikko on upeaa katseltavaa. Tuosta seuraava etappi on sitten New York, välissä on vain valtameri. En koskaan kyllästy näihin näkymiin! Täytyy ensi kesänä tulla tänne lomailemaan ja vuokrata taas tällainen lomatalo viikoksi. Täällä on kaikki , mitä normaalissa kodissa tarvitaan, joten vain ruuat täytyy ostaa.