Tajusin juuri, että minulla on hyvin vähän muistoja Suomesta, koska olen elänyt aikuiselämäni Irlannissa. Olen ihan pihalla. Kun ystävilläni on kertynyt näitä Merkityksellisiä Biisejä viimeisen viidentoista vuoden ajalta, ovat samaiset biisit minulle vain hissijatsia. Kun yritän juutuubettaa ystävilleni minun elämäni soundtrackiä, saan vastaukseksi lähinnä tyhjiä, kohteliaita katseita. Kohteliaisuudesta silti pisteet. Ystävyys on lopulta jatkuvaa ymmärryksen kuminauhan venyttämistä.
Mutta venyyhän se, puolin ja toisin.
Tuo ihanainen ystävien ryhmittymä, joista jokainen on päätynyt erinäisten vaiheiden kautta taas kerran neliyhteyteensä, on kestänyt vuosikausien erot, eikä helpolla hajoa. Heidän vuokseen menen ihan mihin tahansa konserttiin. Ihan mihin tahansa. Kirjoitetaan tässä nyt yhdessä uutta sountrackiä taas kerran.
He ovat nähneet permikseni, järkyttävät poikaystäväni, elämänteinituskani ja dingohuivini. He antoivat minulle liian pienet lenkkarinsa, kun Ruisrockissa vuonna 1992 joku angstinen Pera Salosta veti minua turpaan Bon Jovin eturivissä ja hukkasin väkijoukon jalkoihin talloutuessani koko maallisen omaisuuteni. Nuo 90 -luvun enkelini, jotka näkivät minut, ihan vaan minut, permikseni ja passiivis-aggressiivisen nörttiyteni alla.
Juuri tällaisten ihmisten vuoksi sekä jääminen, että lähteminen mistä ja mihin tahansa on järkyttävän vaikeaa. Näitä ihmisiä löysin myös Irlannista, näitä nykyajan Jeesuksia ja samarialaisia, jotka eivät edes huomaa omaa kauneuttaan.
Tänään taas ihmettelin, mitä ihmettä oikein tapahtui. Miten nopeasti kaikki muuttui taas. Sekunnin ajan nimittäin etsin takkaani, johon heittää käytetty nenäliina.
Takka jäi Irlantiin. Kuten myös niin moni rakas.
Sylvian joululaulun heviversiota kuunnellessani (Juutubettakaa. Oikeasti. Suomi.) mietin, että se sirkuttaja olisi voinut olla ihan onnellinenkin häkissään. Tietämätön.
Mutta avoin ovi on avoin ovi, ja siitähän mennään, eikä meinata. Elämän moottoritie on kuuma ja sisko ei tahtonut jäädä.
No, ainakin olen elänyt, kokenut ja kokenut vielä kerran.
Kahta en vaihda. Toinen on Irlanti ja toinen on Suomi.
Tuttuja tunteita. Minun muistoni ovat peräisin vielä kauempaa, kun lähdin niin nuorena. En itse asiassa pidä monestakaan ystävieni "soundtrackistä" - arvioni ovat objektiivisia, ei tunnemuistoihin perustuvia. Tuosta olen samaa mieltä, että ystävyys on jatkuvaa venyttämistä puolin ja toisin. Minulla on yhä samat ystävät Suomessa kuin teini-ikäisenä, vaikka olemme muuttuneet NIIN eri suuntiin kuin voi olla. Jotenkin aika ja maantieteellinen välimatka ei merkitse mitään, kun on jakanut alastoman nuoruutensa näiden ihmisten kanssa. Ei haittaa missä he ovat nyt, kun tietää mistä he ovat tulleet!
VastaaPoistaMinusta tuntuu, että monilla meistä ulkosuomalaisista on useampi elämä, olemme uteliaita ja helposti oppivia, emme pelkää hypätä tuntemattomaan. Toivottavasti minäkin sitten joskus! Mukava kuulla että olet löytänyt paikkasi.