Aivan hirveä flunssa. Veto täysin poissa. Olen makoillut nyt pedissä kaksi vuorokautta putkeen ja edelleen yrittää kuume nousta. Onkohan muualla maailmassa tällä hetkellä pahoja tauteja liikkeellä? Suomessa? Irlannissa on ainakin lääkärin mukaan ollut todella harvinaisen paha tautitalvi.
Kunhan tästä toivun, kirjoittelen lisää. Nyt on vaan pakko vetää panadolia nassuun ja tuijottaa kattoon ja keskittyä hengittämiseen. Tavallaan tietysti rentouttavaa ja hyvin trendikästä mindfulnessia.
Tämän kattoon tuijottelun muuten mahdollistaa se, että asun irlantilaisessa pikkukaupungissa. Täällä on porukka niin yhteisöllistä, ettei minun ole tarvinnut viedä tai hakea lapsia koulusta, koska naapurit ovat hoitaneet homman ihan pyytämättäkin. Kaikki tekevät koko ajan pieniä palveluksia toisilleen ja auttavat heikompaa hädässä. Onnistuukohan sama Suomessa, kun/jos sinne nyt sitten palaamme? Tällaiset sinänsä pienet jutut ovat nimittäin ihmisen hyvinvoinnille yllättävän tärkeitä.
perjantai 8. maaliskuuta 2013
keskiviikko 6. maaliskuuta 2013
Lapamato
Kun olen tässä nyt viime viikkojen ajan pohtinut ja kaivellut mieleni sopukoita, olen tullut siihen tulokseen, että koko paluumuuttoprojektin avainsana on toivo. Olen nimittäin luontainen optimisti, jota ei ihan helpolla masenneta. Jaksan aina toivoa asioiden kääntyvän vielä nousuun, oli tilanne mikä tahansa. No okei, myönnän, ensin puin nyrkkiä ja vaivun epätoivon mustaan kaivoon läträämään itsesäälin sameassa nesteessä ja päästän sisäisen uhmaikäiseni kirkuen karkkihyllylle. Mutta siitä sitten aina nopeasti nousen ja pistän sisäisen taaperoni takaisin ruotuun. Koska aina on toivoa, aina voi katsoa eteenpäin. Tulevaisuudessa näkyy aina jotain, mihin tähdätä ja mihin pyrkiä.
Toivossa on ollut lapamadon hyvä elää.
Paitsi nyt.
Muistan sen hetken, kun lama alkoi. Se oli toisiaan ihan yksittäinen päivä syksyllä 2008, kun odotin kolmatta lastani. Yhtäkkiä hiljalleen taivaalle kerääntyneet pilvet räjähtivät mediassa ukkosmyrskyksi, joka pyyhkäisi kaiken sen, mikä oli hetki sitten ollut normaalia katuviemäriin. Koska odotin vauvaa, ei luontainen optimismini viisari juurikaan heilahtanut: kyllä tämä tästä, talous laskee ja nousee. Poika syntyi, lasku jatkui. Jatkui seuraavankin vuoden. Paheni edelleen sitä seuraavana. Ja sitä seuraavana.
Viime syksynä aloin tuntemaan epävarmuutta ihan tosissani ensimmäistä kertaa. Lapsilisiä oli jo leikattu erittäin tuntuvasti pariinkin kertaan ja kaikenlaisia maksuja ja veroja korotettu jatkuvalla syötöllä. Lompakossa alkoi yhtäkkiä tuntumaan sellaiset asiat, joita olin ennen pitänyt ihan itsestäänselvinä: lääkärikäynnit, lääkkeet, lasten synttärit, jokavuotiset matkat Suomeen. Silloin ymmärsin, ettei tämä mihinkään tästä ole nousemassa, ei vielä pitkään aikaan. Pohjalla ollaan ja siellä lillutaan vielä jokunen tovi.
Olin vihainen. Olin vihainen itseni, mieheni, lasteni ja kaikkien tavallisten irlantilaisten puolesta, jotka oli pistetty maksumiehiksi toisten peliveloille. Tunsin itseni jotenkin huijatuksi, koska eihän tämän näin pitänyt mennä. Enkä ole ainoa. Sunday Independent -lehdessä on ollut monta mielenkiintoista analyysia tavallisten irlantilaisten tuntemuksista laman kourissa: syvä pettymys ja turhautuneisuus hallitsevat ihmisten mieliä. Kokonainen sukupolvi on luopunut pienistä, arkisista unelmistaan ja joutunut kohtamaan kylmän todellisuuden: rahaa ei ole. Työtä ei ole. Toivoa ei ole. Paitsi jälleen kerran niillä kaukaisilla rannoilla, minne jo lamasukupolven esi-isät seilasivat perunasatojen mädännyttyä pelloille 1800 -luvulla.
Taas kerran lauletaan lähipubeissa kautta maan Christy Mooren sanoilla, joita luulin vielä muutama vuosi sitten auttamattoman vanhanaikaisiksi:
I'm an ordinary man
Nothing special, nothing grand.
I've had to work for everything I own.
I never asked for a lot
I was happy with what I got
Enough to keep my family and my home.
Now they say the times are hard
And they've handed me my cards
They say there's not the work to go around
When the whistle blows
The gates will finally close
Tonight they're gonna shut this factory down
Then they tear it down
And so condemned I stand
Just an ordinary man
Like thousands beside me in the queue
I watch my darling wife trying to make the best of life
God knows what the kids are going to do
Now that we are faced with this human waste
A generation cast aside
For as long as I live, I never will forgive
You've stripped me of my dignity & pride
You've stripped me bare.
Slan Abhaile, Ystäväni, jotka olette lähdössä Australian rakennustyömaille, Kanadan sairaaloihin ja kouluihin ja Lähi-Idän öljykentille. Nähdään viimeistään 40 -vuotissynttäreilläni Helsingissä vuoden päästä, ja lauletaan ihan uusia laulujamme sitten.
Toivossa on ollut lapamadon hyvä elää.
Paitsi nyt.
Muistan sen hetken, kun lama alkoi. Se oli toisiaan ihan yksittäinen päivä syksyllä 2008, kun odotin kolmatta lastani. Yhtäkkiä hiljalleen taivaalle kerääntyneet pilvet räjähtivät mediassa ukkosmyrskyksi, joka pyyhkäisi kaiken sen, mikä oli hetki sitten ollut normaalia katuviemäriin. Koska odotin vauvaa, ei luontainen optimismini viisari juurikaan heilahtanut: kyllä tämä tästä, talous laskee ja nousee. Poika syntyi, lasku jatkui. Jatkui seuraavankin vuoden. Paheni edelleen sitä seuraavana. Ja sitä seuraavana.
Viime syksynä aloin tuntemaan epävarmuutta ihan tosissani ensimmäistä kertaa. Lapsilisiä oli jo leikattu erittäin tuntuvasti pariinkin kertaan ja kaikenlaisia maksuja ja veroja korotettu jatkuvalla syötöllä. Lompakossa alkoi yhtäkkiä tuntumaan sellaiset asiat, joita olin ennen pitänyt ihan itsestäänselvinä: lääkärikäynnit, lääkkeet, lasten synttärit, jokavuotiset matkat Suomeen. Silloin ymmärsin, ettei tämä mihinkään tästä ole nousemassa, ei vielä pitkään aikaan. Pohjalla ollaan ja siellä lillutaan vielä jokunen tovi.
Olin vihainen. Olin vihainen itseni, mieheni, lasteni ja kaikkien tavallisten irlantilaisten puolesta, jotka oli pistetty maksumiehiksi toisten peliveloille. Tunsin itseni jotenkin huijatuksi, koska eihän tämän näin pitänyt mennä. Enkä ole ainoa. Sunday Independent -lehdessä on ollut monta mielenkiintoista analyysia tavallisten irlantilaisten tuntemuksista laman kourissa: syvä pettymys ja turhautuneisuus hallitsevat ihmisten mieliä. Kokonainen sukupolvi on luopunut pienistä, arkisista unelmistaan ja joutunut kohtamaan kylmän todellisuuden: rahaa ei ole. Työtä ei ole. Toivoa ei ole. Paitsi jälleen kerran niillä kaukaisilla rannoilla, minne jo lamasukupolven esi-isät seilasivat perunasatojen mädännyttyä pelloille 1800 -luvulla.
Taas kerran lauletaan lähipubeissa kautta maan Christy Mooren sanoilla, joita luulin vielä muutama vuosi sitten auttamattoman vanhanaikaisiksi:
I'm an ordinary man
Nothing special, nothing grand.
I've had to work for everything I own.
I never asked for a lot
I was happy with what I got
Enough to keep my family and my home.
Now they say the times are hard
And they've handed me my cards
They say there's not the work to go around
When the whistle blows
The gates will finally close
Tonight they're gonna shut this factory down
Then they tear it down
And so condemned I stand
Just an ordinary man
Like thousands beside me in the queue
I watch my darling wife trying to make the best of life
God knows what the kids are going to do
Now that we are faced with this human waste
A generation cast aside
For as long as I live, I never will forgive
You've stripped me of my dignity & pride
You've stripped me bare.
Slan Abhaile, Ystäväni, jotka olette lähdössä Australian rakennustyömaille, Kanadan sairaaloihin ja kouluihin ja Lähi-Idän öljykentille. Nähdään viimeistään 40 -vuotissynttäreilläni Helsingissä vuoden päästä, ja lauletaan ihan uusia laulujamme sitten.
maanantai 4. maaliskuuta 2013
Elämää
Puuhakas päivä tänään. Laitoin juuri asuntohakemukset vetämään, täytin yhteishaussa aikuiskoulutushakemuksen itselleni ja hain lisäksi kahta työpaikkaa stadista. Miehen CV lähti parille firmalle myös. Nyt sitten nuorimmaisen päivähoitohakemusta täyttämään!
Sähkömies kävi aamulla ja sanoi palaavansa Aivan Varmasti klo 14.30. Tai mahdollisesti 15.30. Tai myöhemmin illalla. Mutta viimeistään huomenaamulla. Itkisinkö vai nauraisinko...? Nauru pidentää kaikkea mahdollista positiivista, joten nauran siis. Sillälailla kuin Woody Allenin elokuville nauretaan.
Sähkömies kävi aamulla ja sanoi palaavansa Aivan Varmasti klo 14.30. Tai mahdollisesti 15.30. Tai myöhemmin illalla. Mutta viimeistään huomenaamulla. Itkisinkö vai nauraisinko...? Nauru pidentää kaikkea mahdollista positiivista, joten nauran siis. Sillälailla kuin Woody Allenin elokuville nauretaan.
Nyt paloi käämi
Mies herätti minut tänä aamuna ennen töihinlähtöä ja pyysi soittamaan sähkömiehelle. "Ei kai taas", ajattelin. Olisihan se vasta viides kerta vuoden sisään. Pitäähän työmiehen saada voita leivän ja ylähuulen väliin. Mikä tällä kertaa. Vedenlämmitin? Lattialämmitys? Jääkaappi? Joku ihan uusi ylläri kenties?
Uusi ylläri todellakin. Sulakekaapissa on nimittäin musta, palanut reikä. Nice one. Joskus yöllä ilmeisesti vioittunut lattialämmitys/viallinen sulake on saanut aikaan sen, että sulaketaulussa on syttynyt pienehkö tulipalo. Ei yhtään pelota asua tässä talossa, ei. Jos vielä tulee yksikin sähköylläri, lähden lasten kanssa Suomeen saman tien. Mies vaan rennosti kommentoi, että ainahan näissä taloissa tulee jotain, sellaista se vaan on.
EI perhana OLE.
Kulttuurierohälytys. Minä en jumankauta suostu asumaan maassa, jossa pieni sulakepalo on ihan jokapäiväinen juttu. Ja jatkuvasti saa soitella sähkö/putki/remonttimiehelle milloin mistäkin "pikkuasiasta". Esimerkiksi makuuhuoneissa ja keittiössä leviäviin kosteusvaurioihin ei kukaan muu kuin minä kiinnitä huomiota. Home olohuoneen ikkunassa on myös "normaalia, kaikillahan sitä on. Mitäpä sille edes voisi tehdä", sanoo remonttimies.
Ja mitä muuten teki urhea koiramme viime yönä? Herätti koko talon haistettuaan palavan muovin hajun? Ei vaan nukkui sikeästi ja tyytyväisenä pari metriä sulaketaulusta kaakkoon.
Koiramme on selvästi irlantilainen.
lauantai 2. maaliskuuta 2013
Hullu paljon työtä tekee, viisas pääsee vähemmällä.
Tosin en ole koskaan väittänytkään olevani millään tasolla viisas.
Luin juuri kaverini blogia (Vihreät Niityt), jossa hän mietiskeli irlantilaisten naisten asennetta kotiäitiyteen ja työssäkäyntiin. Tuttuja kulttuurierojen kylmiä väreitä kulki omassa selkäpiissänini, kun sitä luin.
Tuo naisten työssäkäyntiasia on mielenkiintoinen. Mahdollinen paluumuuttomme nimittäin levisi juoruna noin 24 h sisällä ympäri Kinsalea (tehden näyttävän kunniakierroksen koulun porttien kautta) ja nyt joudun vastailemaan satunnaisten vastaantulijoiden kyselyihin suunnitelmistani. Tähän on pakko sanoa, että irlantilainen juoruilu ei useinkaan ole pahantahtoista: heidän on vaan pakko saada tietää. Jos naapurissa on jokin selvittämätön mysteeri, se mennään selvittämään. Koulun portit toimivat kätevästi etsivätoimistona. Tosin juoruilu ei missään tapauksessa ole vain naisellinen ominaisuus, kaukana siitä. Kokemukseni mukaan irlantilaiset miehet juoruilevat olympiatasolla. Miesten suusta olen valitettavasti myös kuullut ne ilkeimmät juorut tässä pikkukaupungissa. Joskus muutaman viinilasin jälkeen voin avautua teille tarkemmin, mutta nyt yritän pysyä suomalaiseen tapaan tiukasti asiassa.
Enivei, paluumuuttosunnitelmien levitessä pitkin kyliä mietin, että jos eilen myös blogissa kertomani onnettomuustarina on jo muutamassa päivässä paisunut tunnistamattomaksi, mitähän meistä puhutaan huomenna? Jouduin jo korjailemaan muutamia väärinkäsityksiä: "ei, emme ole lähdössä jo ensi viikolla. Ei, tämä on vasta mietintäasteella, emme ole 100% varmoja. Ai miksi lähtisimme? Koska haluan mennä töihin."
Ja siitähän riemu repesi.
"Töihin? Miksi ihmeessä, lapsesi ovat vielä pieniä?" (nuorin täyttää huhtikuussa 4)
"Niin, olenkin kuullut, että te skandinaaviäidit käytte tosi usein töissä!"
".................Töihin?...................Öh..................(hämmentynyt ilme)....Miksi haluat töihin, jos ei ole pakko mennä?"
Koska olen Jussi, joka tarvitsee ison suon ja upouuden kuokan.
Lukunnottamatta kahta parasta irkkuystävääni (jotka siis töissä), on tämä ollut paikallisille täysin käsittämätön ajatusmalli. Tässä asiassa onkin tullut suurin kokemani kulttuuriero vastaan maidemme välillä. Lasten kanssa olo ilman eläkekertymää, työttömyysturvaa ja OMAA palkkaa ei nyt vaan kertakaikkiaan riitä minulle. Ei mitenkäänpäin. Olen sen verran syvältä tätä asiaa mielessäni kaivanut, että tajusin, ettei edes lottovoitto saisi minua jäämään kotiäidiksi enää. Minä tarvitsen oman projektin. Se voi olla myös täydennyskoulutusta, jos sitä työllistyäkseni tarvitsen. Kotiäitiys on nyt minun osaltani ohi ja tulen sitä myös omalla tavallani kaipaamaan, sen tiedän, koska pikkulapsiaika on raskaudestaan huolimatta upeaa, palkitsevaa ja ainutlaatuista. Se ei vaan riitä elämäni sisällöksi tässä elämänvaiheessa.
Olen itseasiassa tälläkin hetkellä osa-aikaopiskelija täällä Irlannissa, joten ihan 100% kotiäiti en ole ollutkaan pitkään aikaan, eli huijasin. Ai niin, teen myös mieheni firmalle töitä muutaman tunnin viikossa. Mutta miehen firmaa en laske, koska hommaa on aika vähän ja nekin pystyisin delegoimaan vaikka fiksulle labradorinnoutajalle. Minulle kyllä kelpaa melkein mikä tahansa työ, mutta tiedän tarvitsevani vähän enemmän haastetta ja syvempää suota kuokittavaksi.
Opinnoistani tykkään valtavasti, mutta työllisyystilanne sos.- ja terveysalalla on järkyttävä, kuten varmasti tiedätte. Eilenkin lehdessä taas kerrottiin, kuinka HSE on jälleen kerran potkimassa pihalle vähintään 800 työntekijää. Rekrykielto siellä on myös edelleen voimassa ja pysyy ilmeisesti hamaan harmageddoniin saakka. Opintoja on kuitenkin sen verran vähän per viikko, että pystyisin niiden ohella tekemään ainakin nelipäiväistä työviikkoa.
Joten kannattaako tässä vaiheessa tehdä julmankylmä tilannearvio, eli jatkaako todella mielenkiintoisia opintoja, joilla ei täällä kuitenkaan työllisty, paitsi yksityisyrittäjänä ehkä? Vai siirtyäkö Suomeen opiskelemaan/työnhakuun/tekemään molempia yhtäaikaa parempien mahdollisuuksien perässä? Vaaka kallistuu Suomen puolelle myös lasten koulutuksen, terveydenhuollon, sosiaaliturvan (Rakas KELA. En enää koskaan arvostele Sinua, kun olen nähnyt, mitä muualla on tarjolla) ja myös Suomeen jääneiden ihmissuhteiden vuoksi.
Nyt tarvitaan enemmän järkeä kuin sydäntä. On muitakin seikkoja puolin ja toisin, mutta nyt katson, onnistuuko paluumuuttoprojekti. Jos rakkaan KELA:n kanssa asiat hoituvat tyydyttävästi, saan lapset kouluun ja päiväkotiin ja löydän asunnon, lähdemme.
Eikös tästä ollut jokin tutkimuskin äskettäin? Vanhana katuu eniten sitä, mitä jätti tilaisuuden tullen tekemättä.
Ja koulun porteille on maanantaina ihan pakko mennä. Jalaton tuttavani ja työnarkomaani ulkomaalainen blondi saavat sitten paistatella juoruparrasvaloissa ja olla oikaisemassa pahimpia viikonlopun aikana kiertäneitä aivopieruja. Paitsi tietenkin jos joku on viikonlopun aikana tehnyt jotain noloa tai sopimatonta, pienemmät juorut, kuten minun tekemiseni ja menemiseni, jäävät silloin kakkosiksi. Emmerdale jatkuu maanantaina klo 09.00. Siihen asti näkemiin!
Luin juuri kaverini blogia (Vihreät Niityt), jossa hän mietiskeli irlantilaisten naisten asennetta kotiäitiyteen ja työssäkäyntiin. Tuttuja kulttuurierojen kylmiä väreitä kulki omassa selkäpiissänini, kun sitä luin.
Tuo naisten työssäkäyntiasia on mielenkiintoinen. Mahdollinen paluumuuttomme nimittäin levisi juoruna noin 24 h sisällä ympäri Kinsalea (tehden näyttävän kunniakierroksen koulun porttien kautta) ja nyt joudun vastailemaan satunnaisten vastaantulijoiden kyselyihin suunnitelmistani. Tähän on pakko sanoa, että irlantilainen juoruilu ei useinkaan ole pahantahtoista: heidän on vaan pakko saada tietää. Jos naapurissa on jokin selvittämätön mysteeri, se mennään selvittämään. Koulun portit toimivat kätevästi etsivätoimistona. Tosin juoruilu ei missään tapauksessa ole vain naisellinen ominaisuus, kaukana siitä. Kokemukseni mukaan irlantilaiset miehet juoruilevat olympiatasolla. Miesten suusta olen valitettavasti myös kuullut ne ilkeimmät juorut tässä pikkukaupungissa. Joskus muutaman viinilasin jälkeen voin avautua teille tarkemmin, mutta nyt yritän pysyä suomalaiseen tapaan tiukasti asiassa.
Enivei, paluumuuttosunnitelmien levitessä pitkin kyliä mietin, että jos eilen myös blogissa kertomani onnettomuustarina on jo muutamassa päivässä paisunut tunnistamattomaksi, mitähän meistä puhutaan huomenna? Jouduin jo korjailemaan muutamia väärinkäsityksiä: "ei, emme ole lähdössä jo ensi viikolla. Ei, tämä on vasta mietintäasteella, emme ole 100% varmoja. Ai miksi lähtisimme? Koska haluan mennä töihin."
Ja siitähän riemu repesi.
"Töihin? Miksi ihmeessä, lapsesi ovat vielä pieniä?" (nuorin täyttää huhtikuussa 4)
"Niin, olenkin kuullut, että te skandinaaviäidit käytte tosi usein töissä!"
".................Töihin?...................Öh..................(hämmentynyt ilme)....Miksi haluat töihin, jos ei ole pakko mennä?"
Koska olen Jussi, joka tarvitsee ison suon ja upouuden kuokan.
Lukunnottamatta kahta parasta irkkuystävääni (jotka siis töissä), on tämä ollut paikallisille täysin käsittämätön ajatusmalli. Tässä asiassa onkin tullut suurin kokemani kulttuuriero vastaan maidemme välillä. Lasten kanssa olo ilman eläkekertymää, työttömyysturvaa ja OMAA palkkaa ei nyt vaan kertakaikkiaan riitä minulle. Ei mitenkäänpäin. Olen sen verran syvältä tätä asiaa mielessäni kaivanut, että tajusin, ettei edes lottovoitto saisi minua jäämään kotiäidiksi enää. Minä tarvitsen oman projektin. Se voi olla myös täydennyskoulutusta, jos sitä työllistyäkseni tarvitsen. Kotiäitiys on nyt minun osaltani ohi ja tulen sitä myös omalla tavallani kaipaamaan, sen tiedän, koska pikkulapsiaika on raskaudestaan huolimatta upeaa, palkitsevaa ja ainutlaatuista. Se ei vaan riitä elämäni sisällöksi tässä elämänvaiheessa.
Olen itseasiassa tälläkin hetkellä osa-aikaopiskelija täällä Irlannissa, joten ihan 100% kotiäiti en ole ollutkaan pitkään aikaan, eli huijasin. Ai niin, teen myös mieheni firmalle töitä muutaman tunnin viikossa. Mutta miehen firmaa en laske, koska hommaa on aika vähän ja nekin pystyisin delegoimaan vaikka fiksulle labradorinnoutajalle. Minulle kyllä kelpaa melkein mikä tahansa työ, mutta tiedän tarvitsevani vähän enemmän haastetta ja syvempää suota kuokittavaksi.
Opinnoistani tykkään valtavasti, mutta työllisyystilanne sos.- ja terveysalalla on järkyttävä, kuten varmasti tiedätte. Eilenkin lehdessä taas kerrottiin, kuinka HSE on jälleen kerran potkimassa pihalle vähintään 800 työntekijää. Rekrykielto siellä on myös edelleen voimassa ja pysyy ilmeisesti hamaan harmageddoniin saakka. Opintoja on kuitenkin sen verran vähän per viikko, että pystyisin niiden ohella tekemään ainakin nelipäiväistä työviikkoa.
Joten kannattaako tässä vaiheessa tehdä julmankylmä tilannearvio, eli jatkaako todella mielenkiintoisia opintoja, joilla ei täällä kuitenkaan työllisty, paitsi yksityisyrittäjänä ehkä? Vai siirtyäkö Suomeen opiskelemaan/työnhakuun/tekemään molempia yhtäaikaa parempien mahdollisuuksien perässä? Vaaka kallistuu Suomen puolelle myös lasten koulutuksen, terveydenhuollon, sosiaaliturvan (Rakas KELA. En enää koskaan arvostele Sinua, kun olen nähnyt, mitä muualla on tarjolla) ja myös Suomeen jääneiden ihmissuhteiden vuoksi.
Nyt tarvitaan enemmän järkeä kuin sydäntä. On muitakin seikkoja puolin ja toisin, mutta nyt katson, onnistuuko paluumuuttoprojekti. Jos rakkaan KELA:n kanssa asiat hoituvat tyydyttävästi, saan lapset kouluun ja päiväkotiin ja löydän asunnon, lähdemme.
Eikös tästä ollut jokin tutkimuskin äskettäin? Vanhana katuu eniten sitä, mitä jätti tilaisuuden tullen tekemättä.
Ja koulun porteille on maanantaina ihan pakko mennä. Jalaton tuttavani ja työnarkomaani ulkomaalainen blondi saavat sitten paistatella juoruparrasvaloissa ja olla oikaisemassa pahimpia viikonlopun aikana kiertäneitä aivopieruja. Paitsi tietenkin jos joku on viikonlopun aikana tehnyt jotain noloa tai sopimatonta, pienemmät juorut, kuten minun tekemiseni ja menemiseni, jäävät silloin kakkosiksi. Emmerdale jatkuu maanantaina klo 09.00. Siihen asti näkemiin!
perjantai 1. maaliskuuta 2013
Valoakin nopeampaa
Nyt on keksitty kysymykset lasten koulun hyväksi järjestettävään pubivisaan. Löysin ullakolta vanhoja työtodistuksia etsiessäni vanhan valokuvan itsestäni vuodelta 1988. Veti hiljaiseksi. Valokuvan täydellisen nörttilookin (valtavat Mikko Alatalo -rillit, krepattu takatukka, huono ryhti, pastellifarkut.) inspiroimana tosin keksin vaikka mitä! Pidämme tietenkin kasarimusiikkitunnistuskierroksen ja osa kysymyksistä on Suomi -aiheisia, mm. Nokian kumisaappaista ja Helsingin olympialaisista. Siinä erotellaan jyvät akanoista. Vielä pitäisi keksiä pari elokuva ja tv -kysymystä. Emmerdale on varmasti monelle täällä sydäntä lähellä, koska sen juonikuviot on kopioitu meidän pikkukaupungistamme, pakko olla. Tosin Kinsalessa elämä on Emmerdaleakin värkikkäämpää ja ihan yhtä epäuskottavaa.
Näin stadin kasvattina kesti hetki tottua siihen, että kaikki tuntevat toisensa. Ihan kaikki. Jos eivät tiedä, ottavat selville. Juorut leviävät kuin norovirus ja tarinat värittyvät käsittämättömiin mittasuhteisiin. Kerron esimerkkinä kolme päivää sitten tapahtuneesta pienestä onnettomuudesta.
Eräs tuttavani oli ollut lenkillä ja kaatunut pahasti. Tuttava vietiin ambulanssilla sairaalaan ja hänelle laitettiin 19 tikkiä polveen ja hänelle annettiin kainalosauva. Tämä on fakta, koska kuulin sen häneltä itseltään ja näin tikit. Paitsi että pari tuntia myöhemmin tikkien määrä oli noussut 23:een, kun naapurini kertoi tarinaa eteenpäin. Eilen illalla niitä oli kuulemma 26. Tänä aamuna minua valistettiin, että tikkejä oli Aivan Varmasti 30 ja polvilumpio oli paistanut valkoisena, tuttava oli itkenyt kovaäänisesti keskellä tietä veren roiskuessa asfaltille ja joutuu olemaan pyörätuolissa vähintään kaksi viikkoa.
Ei helvetti. Huomenna tuttava on todennäköisesti jalaton.
Näin stadin kasvattina kesti hetki tottua siihen, että kaikki tuntevat toisensa. Ihan kaikki. Jos eivät tiedä, ottavat selville. Juorut leviävät kuin norovirus ja tarinat värittyvät käsittämättömiin mittasuhteisiin. Kerron esimerkkinä kolme päivää sitten tapahtuneesta pienestä onnettomuudesta.
Eräs tuttavani oli ollut lenkillä ja kaatunut pahasti. Tuttava vietiin ambulanssilla sairaalaan ja hänelle laitettiin 19 tikkiä polveen ja hänelle annettiin kainalosauva. Tämä on fakta, koska kuulin sen häneltä itseltään ja näin tikit. Paitsi että pari tuntia myöhemmin tikkien määrä oli noussut 23:een, kun naapurini kertoi tarinaa eteenpäin. Eilen illalla niitä oli kuulemma 26. Tänä aamuna minua valistettiin, että tikkejä oli Aivan Varmasti 30 ja polvilumpio oli paistanut valkoisena, tuttava oli itkenyt kovaäänisesti keskellä tietä veren roiskuessa asfaltille ja joutuu olemaan pyörätuolissa vähintään kaksi viikkoa.
Ei helvetti. Huomenna tuttava on todennäköisesti jalaton.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)