Ihan turha keksiä mitään tekosyitä, koska oikeasti en ole vain jaksanut/viitsinyt blogata. Ja mitä kauemmin aikaa on edellisestä kyhäelmästä, sitä korkeampi kynnys.
Ehkä elämä on ollut jotenkin niin yhtäaikaisen asettunutta ja kiireistä, että. Sitä arkea.
Mutta myös uuden asuinympäristöni tutkimista avoimin silmin:
Pari kilsaa Helsinki-Vantaalta löytyy koskia ja peltomaisemaa. Tätä minä Suomessa rakastan: cityelämää ja pöndeä ihan sulassa sovussa vierekkäin.
Koska asun stadissa (Vantaalla, mutta) on omatuntoni käskenyt minua nauttimaan myös kulttuuritarjonnasta, koska sitä kerran on. Kaupunkilaisenhan kuuluu sivistää itseään ja olla ajantasainen, koska sillä saa henkistä pääomaa korvaamaan itse pääoman puutetta.
Mikä tämä on? Spielbergin joku ylijäämä? En tiedä, mutta se on kulttuuria, koska se on Kiasmassa ja se on iso:
Kukahan nuokin Legot joutuu siivoamaan?
Tuohan esittää jotain. Tajusin tämän.
Kiasmasta jäi kaiken vitsailun jälkeen loppujen lopuksi erinomaisen hieno fiilis. Ei siellä mitään pidä tajutakaan, olla vaan. Katsella. Välillä jopa kosketellakin. Ja antaa teosten tulla jälkeenpäin uniinkin kummittelemaan ja alitajunnan aaltoja nostattelemaan. Olen nyt kulttuurihenkilöitä, dahlings.
Citymarketin kurpitsa haisee muuten sisältä ihan yhtä kaamealle kuin Supervalunkin. Tässä omat, ehkä aika syvällä piilevät, kuvanveistäjän kykyni olivat koetuksella. Huu. Nyt jouluvaloja ripustamaan. Ehkä alan naapuruston migreenilaukaisemeksi ja koristelen partsin tyypilliseen irkkutyyliin, eli mahdollisimman paljon vilkkuvia värivaloja mahdollisimman pienessä tilassa mahdollisimman muovisen näköisinä. Hyvää pikkujoulukautta kaikille!
