torstai 30. toukokuuta 2013

Maisemaa pukkaa

Mielessäni jo hyvästelen näitä loputtomia rantoja ja villiä luontoa. Mikäli siis ensi viikolla kaikki menee Suomessa suht nappiin, nämä jäävät sitten pelkiksi lomakohteiksi. Jännittää niin maan........:sti. Mutta myös jännittää sillä lailla mukavan seikkailunmakuisesti. Aika siirtyä elämässä taas eteenpäin ja sillä on aina hintansa.
Tänään on ollu upea ilma. Aurinko on täällä tosin petollinen otus: kymmenessä minuutissa ehtii jo saamaan komean tomaattinaaman ilman suojavoidetta. Milloinkohan opin läksyni? On sitä jo viisitoista vuotta opetettu ja silti joka kesä sama virhe toistuu. Lapset suojaan kyllä aina ja varmasti hatuin ja rasvoin, mutta itse olen niin innoissani paahteesta kuin vasikka tuolla laitumella, että en vaan muista.

sunnuntai 26. toukokuuta 2013

Ylpeys & lankeamus

Aiai kun polleana laitoin eilen facebookiin pätemiskuvan grilli-illastamme. Ihailkaa vihannesnyyttejämme. Kadehtikaa luomukalkkuna-yrttimakkaroitamme. Me grillataan ja ollaan ulkoilmaihmisiä, näättehän varmasti.

Ja heräsin sitten keskellä yötä ruokamyrkytyksen kourissa. Ponkaisin sängystä kuin pieni pupujussi. Loppuyö menikin erittäin epämukavasti jääkylmällä kylpyhuoneenlattialla puoli-istuen ja elämää kiroten. Koko päivä on mennyt ihan sumussa.

Muuten oli kyllä ihana ilta. Naapuritkin haahuilivat yksitellen takapihallemme ikiaikaisen solumuistiimme tallentuneen tuoksun houkuttelemina. Elävä tuli on jotenkin sellainen yhteisöllinen juttu. Istuimme iltaa lämpimien huopien alla viiniä juoden ja jutellen kaikesta mahdollisesta mieleenjuolahtaneesta asiasta. Paluumuuttoni oli yksi teema ja jäin taas kerran miettimään ratkaisujeni hintaa: tein niin tai näin, aina jää rakkaita ihmisiä jonnekin muualle.

Nyt olisi Suomessa työhaastattelua tiedossa, joten matkaan sinnepäin ensi viikonloppuna nuorimmaiseni kanssa kahdestaan. Saan tankata samalla ruisleipävarastoni taas mukavan täysinäisiksi ja tavata sukua ja ystäviä. Monta paperihommaakin on hoidettavana: pitää lähettää tutkintopaperit opetushallitukseen "käännettäviksi", pitää hoitaa pankkiasioita, asuntoasioita, katsastaa muutama huonekalu, jne. Pitäkää peukut ja muut ulokkeet pystyssä, että kaikki menee hyvin. Tää tahtoo töihin ja äkkiä, ennekuin pää poksahtaa silkasta pakkautuneesta energiasta!

torstai 23. toukokuuta 2013

Koiralenkillä, osa 583

Jos maisemien ihailu ja naapurin isännän hepan paijailu (haloo, Freud!) kerryttäisivät eläkekassaani... Olisin moninkertainen miljonääri. Silmä ja sielu taas lepäsivät tänään tämän kauneuden ympäröiminä.

Tämän kaunottaren nimi on Seabreeze. Isännän luvalla veimme lasten kanssa rouvalle omenan.


Guten Abend

Vietän tämän viikonlopun Sigmundin ja Carlin epämuodikkaassa seurassa, toisinsanoen neljän päivän kurssilla, jossa käsitellään näitä modernin psykologian muinaisia esi-esiä. Freudin dissaus on niin mainstreamia, että ollakseen hipsteri kannattaa mielummin hehkuttaa kuinka Id, Ego ja Superego ovat superretroa ja siksi taas kovin kuumia käsitteitä. Hipsteriä tai ei, on mielestäni typerää haukkua uraa uurtaneita miehiä, joiden kehittämät käsitteet ja ideat vilauttelevat, hups siis vilahtelevat, jatkuvasti ihan huomaamattamme jokapäiväisissä keskusteluissa.

Corkin yliopistolla oli vuonna Väinö aivan mahtava luennoitsija, kunnon aito ja alkuperäinen rintsikoita takansytykkeenä käyttävä telaketjufeministi, jonka tiukan valvonnan alaisena minäkin graduani väkersin. Kutsun häntä vaikkapa nimellä Dr. C.
Dr. C oli sellainen tyyppi, joista olin lukenut joskus, mutten koskaan ennen oikeasti tavannut: kalifornialainen hippi, alkuperäinen ja aito kukkaseppelepäinen Woodstockin bilettäjä, kansalaisoikeustaistelija ja radikaalifeministi, jonka kirjoituksia lukiessa meni useampikin latte tiukasti väärään kurkkuun. Aivan mahtava tyyppi, jonka seurassa ei kukaan jäänyt älyllisesti kylmäksi. Hänen seurassaan oli vaan ihan pakko ottaa jotenkin kantaa asioihin kuin asioihin tai muuten. Muistan elävästi, kuinka Dr. C kättään vähättelevästi heilauttaen tuomitsi herrat Jung ja Freud suoraan alimpaan mahdolliseen pöytälaatikkoon: "Blaah. They are DWEMs!" Eli siis Dead White European Males. Alhaisia olentoja.
Sitten me nöyrät opiskelijat siirryimmekin taas häpeissämme väittelemään postkolonialismista tai kapitalismiin sisäänrakennetusta patriarkaatista. Oli pakko, koska usein nämä keskustelut käytiin Dr. C:n Lähi-Idän antimista (Palestiina!) ja kalifornialaisesta Chardonnaysta notkuvan ruokapöydän ääressä. Joka sijaitsi tietenkin eräällä Corkin huonomaineisella alueella, koska luokkakysymys.Täytyy myöntää, että yliopistovuoteni olivat aivan mahtavaa aikaa kaikenkaikkiaan.

Jos saisin nyt valita, ketkä kutsuisin illallisvieraikseni, olisi Herr Freud ilman muuta joukossa mukana. Sieltä tulisi varmasti kaikenlaista kuolematonta sitaattia ja teoriaa. Eräs lempparini on ehdottomasti kuvaus alitajuntamme pääpiirteistä: "Like a newborn baby, all the Id wants to do is eat, sleep, urinate, defecate and feel pleasure and it wants it NOW." Tunnen valitettavasti monia aikuisiakin, joihin pätee sama.
Kokkaisin illallisillani (mikä sanahirviö!) vielä kiusallanikin pitkulaisia jauhelihakebabeja, patonkia ja grillimakkaroita. Kikkelikateuksissani tietenkin.






tiistai 21. toukokuuta 2013

Kesä!

Kuu kiurusta kesään, puolikuuta peipposesta, västäräkistä vähäsen, polvilaastarista ei päivääkään.

maanantai 20. toukokuuta 2013

Ja taas kirjavinkki

Irlantilainen dekkarikirjailija Tana French kuvaa hyytävästi Irlannin laman seurauksia uusimmassa teoksessaan. Loistava kirja. "Ghost estates", eli kaupunkien laitamilla unohdettuina lahoavat puolivalmiit asuinalueet ovat valittavasti täynnä ihan tosielämänkin kauhutarinoita nousukauden ajan ahneuden ja välinpitämättömyyden seurauksista tavallisille ihmisille. Kirjoitan kyseisestä aiheesta ihan vielä ihan erillisen jutun myöhemmin, nyt on pakko kirjoittaa pari kouluesseetä ensin.
Tämä menee lukemani dekkareiden top kolmoseen, näin mahtavaa ajan- ja ihmiskuvaa on harvoin tarjolla!

lauantai 18. toukokuuta 2013

Hengessä mukana!

Seuraan täällä lätkää livenä ruotsalaiselta tv-kanavalta. Kaipaan Mertarantaa. Suomalainen identiteettini vahvistuu aina entisestäänkin mm-kisojen aikana.
Viime kerralla meitä oli kymmeniä seuraamassa finaalia Clancy's pubissa, oli kasvomaalaukset, Suomen liput ja Maamme -laulut. Itse olin autolla ja selvinpäin, mutta eräät lähtivät matsin jälkeen Corkin kaduille ja kujille halailemaan paikallisia poliiseja voitonriemussaan. Poliisiparat eivät edes tienneet, että oli olemassa joku urheilulaji nimeltään jääkiekko. Nyt tietävät.

No, illalla on vielä Euroviisut ja meillä sohvalla irlantilais-suomalainen kisastudio lippuineen ja random naapureineen!

torstai 16. toukokuuta 2013

Pakko mikä pakko?

Olen seurannut mielenkiinnolla keskustelua pakkoruotsista. Täällä Irlannissahan iirin kieli on pakollinen oppiaine jo Junior Infants -luokalta lähtien, eli 4-5 -vuotiaat oppivat jo perusfraaseja ja simppeliä sanastoa.

Täällä myös väitellään koko homman järkevyydestä: miksi tuhlata arvokkaita oppitunteja puolikuolleen kielen opetteluun; kielen, jota puhutaan vain An Gaeltacht -alueilla lähinnä saarivaltion peränurkissa? Tässä asiaa iirin kielen nykytilanteesta: http://en.wikipedia.org/wiki/Status_of_the_Irish_language

Aivan kuten Suomessakin, täälläkin huudellaan valinnaisuuden perään. Halutaan lisää eurooppalaisia käyttökieliä, tiedeaineita, liikuntaa, jne.Iirin kielen säilymiseen tarvitaan valtavaa panostusta kouluilta; ilman pakkoiiriä tavallisissa, englanninkielisissä alakouluissa ja kokonaan iirinkielisissa kouluissa (joiden suosio on kasvanut viime vuosina) koko kieli todennäköisesti kuolisi lähivuosikymmenten kuluessa pois. Kukin valitsee väittelyssä puolensa omien arvojensa mukaisesti: hyödylliset tiedeaineet ja kielet vs. osa kansallista identiteettiä ja historiaa. Ei ole helppo valinta.

Pakkoruotsilla ja pakkoiirillä onkin eroja, mutta myös mielenkiintoisia yhtäläisyyksiä:

1. Ruotsi on tunnetusti erittäin elinvoimainen kieli, jota puhuu useampi miljoona ihmistä. Iiriä puhuu arvion mukaan noin 3 % koko Irlannin väestöstä, hekin kaikki kaksikielisiä joka tapauksessa.

2. Iiri on irlannin alkuperäinen kieli (kuten suomi), jonka brittiläiset siirtomaaherrat pyrkivät tuhoamaan. Pakkoruotsi on "valloittajan" kieli, jota alkuperäisväestö opettelee pienen kielivähemmistön vuoksi. Mutta. Koska ruotsin kieli on kuitenkin erittäin elinvoimainen toisin kuin iiri, on sen oppimisesta hyötyä esimerkiksi työelämässä ja matkusteltaessa Pohjoismaissa. Iirin kielestä saa lähinnä keskiluokkaista kulttuuripääomaa ja mahdollisuuden päästä opiskelemaan hyvämaineisiin kouluihin (vrt. ruotsi). Vaikka sitä vaaditaan tietyissä työtehtävissä, todellisuudessa sitä ei juurikaan käytetä arkielämässä, koska englannin ylivalta on itsestäänselvyys.
Suomen kielen säilyttäminen elinvoimaisena olikin helpompaa siinä mielessä, ettei meidän ole tarvinnut taistella englannin kielen kaltaista ilmiötä vastaan. Vaikka englannin kielestä tuli globaali yleiskieli vasta viime vuosikymmenten aikana, oli sen merkitys Irlannissa valtava jo 1800 -luvulla: köyhästä maasta paettiin miljoonittain vuosikymmenten ajan englanninkielisiin naapurimaihin, eli Britteihin ja USA:han. Vankilaivat kuljettivat toiset pari miljoonaa Australiaan ja Uuteen Seelantiin.

Useimmat kyltit ja merkit ovat Irlannissa kahdella kielellä, aivan kuten Suomessakin. Kun poistut pikkukaupugista tai -kylästä, toivottaa kyltti tienreunassa: " Slan Abhaile", turvallista kotimatkaa. Useimmat irlantilaiset tuntevatkin lähinnä vain näitä satunnaisia fraaseja, eivätkä puhu iiriä muuten lainkaan.

Tässä koulutehtäviä viidenneltä luokalta:


Irlannin itsenäistyttyä iirin kieli nostettiin kunnia-asemaan ja sitä alettiin opettaa peruskouluissa. Alakoulun opettajien on osattava iiriä sujuvasti, samoin myös (teoriassa) kaikkien valtion virkamiesten. Tv -kanavista yksi on omistettu pelkästään iirinkielisille ohjelmille, samoin radiossa. Gaelscoileanna, iirinkieliset koulut ovat saavuttaneet suuren suosion varsinkin keskiluokkaisten irlantilaisten keskuudessa, samoin iirinkieliset lasten nimet pitävät pintansa top ten -listoilla vuodesta toiseen. Lasteni koulukavereistakin löytyy mm. Caoimhe, Aoife, Sinead, Daragh, Oonagh, Sean, Aine, Grainne, Aoibhinn ja Ailbe. Siitä vaan lausumaan!
Rahaa on pumpattu jo vuosikymmenien ajan iirin kielen aseman säilyttämiseen elinvoimaisena englannin rinnalla, osin menestyksellisesti, kuten iirinkielisten alakoulujen suosio osoittaa. Ikävä kyllä kielitaito kuitenkin hiipuu useimmilta viimeistään aikuisena.

Useimpien koululaisten (englannin kielisissä kouluissa) keskuudessa pakkoiiri on ihan yhtä suosittu oppiaine kuin pakkoruotsikin. Eturivin hikarit rakastavat sitä, muut heittävät sillä välin paperitolloilla eturivin hikareita.

Brittien siirtomaavallan aikana englannista muodostui saaren yleiskieli, joka on tunnetusti jatkanut pysäyttämätöntä voittokulkuaan siitä lähtien, mutta alkuperäisen irlantilaisen kulttuurin ja kielen merkitys on edelleen voimakas ihmisten mielissä: tämä on meidän juttu, ei englantilaisten. Kansalliseen identiteettiin kuuluu myös olennaisena osana musiikki. Irish dancing onkin edelleen hyvin suosittu harrastus, tässä lasteni koulun oppilaiden taidonnäyte eiliseltä:

tiistai 14. toukokuuta 2013

Vielä yksi säävitsi

Kaverini lähetti minulle tämän erinomaisen osuvan sääraportin facebookissa äsken:



No, mikäs tässä takkatulen ääressä on lämmitellessä, koira jalkojen juuressa.

Ilmoja pitelee

If you don't like the weather, just wait for five minutes.
-Wanha irlantilainen sananlasku

Facebookissa kiertää kaikenlaista säävitsiä:


Tajusin juuri, että minulla on ollut nämä samat varusteet päälläni lokakuusta lähtien: karvabuutsit, farkut, pitkä villatakki, kevyt toppatakki ja iso huivi. Laukussa turha sateenvarjo. Turha siksi, että tällaisella tuulella ei huvita leikkiä Maija Poppasta.
Olisi ihanaa pakata nämä jo pois, mutta kesä loistaa pahasti poissaolollaan. Irlantilaiset äidit kiroavat säätä kilvan koulun porteilla ja ennustavat taas kerran huonoa kesää. Minä yritin vähän toppuutella ja olla optimistinen, mutta vastaukseksi sain vain sääliviä katseita ja muutaman ilottoman naurahduksen.

Sää vaihtuu sadasosasekunnissa aurinkoisesta raekuuroon ja yhtäkkisen myrskypuhurin kautta taas sateiseksi. Lämpötila heittelee saman päivän sisällä useita asteita. Koko ajan on oltava varuillaan ja puettava erilaisia kerroksia äkillisiä ilmastonmuutoksia varten.

Irlanti ansaitsee vaihteeksi pitkän, kuuman, kauniin kesän, perhana! Kesät ovat olleet kamalia vuodesta 2009 lähtien, joten NYT olisi ihmisten aika vaihteeksi päästä nauttimaan kerrankin kunnolla näistä upeista, loputtomista hiekkarannoista, merestä ja vihreistä niityistä! Itse olen kuitenkin päässyt joka vuosi Suomeen ja biitsille, mutta moni irlantilainen on jumittanut täällä sateessa koko kesän. Jotenkin epäreilua, että nousukauden kesät olivat useimmiten kuumia ja aurinkoisia, mutta heti laman iskiessä sääkin muuttui samantien masentavaksi. Eiköhän tämä kansakunta ole jo tehnyt riittävästi katumusharjoitusta!

Päätän pysyä optimistisena ja maalata puutarhakalusteet, ottaa grillin esille ja istuttaa vähän orvokkeja.




sunnuntai 12. toukokuuta 2013

Kirjavinkki

Dekkareiden ystäville: kaikki Gillian Flynnin kirjat, eli Sharp Objects, Gone Girl ja tämä. Synkkää, mutta tehokasta kuvausta Amerikan keskilännen pimeistä puolista ja nurkista. Yritän laittaa itseni ajoissa nukkumaan, enkä jämähtää nenä kirjaan puolilleöin saakka. Taas. Mutta hyvä kirja on aina pienen väsyn arvoinen asia, sanoo sisäinen himolukijani!

lauantai 11. toukokuuta 2013

Irlannin parasta

Tässä kaksi asiaa, joita tulen Suomessa kaipaamaan: kävelylenkki Atlantin pieksämällä hiekkarannalla ja sen jälkeiset drinksut takkatulen äärellä jossain maan lukemattomista pikkupubeista. Ikävä tulee olemaan eeppinen, mutta kuten olen jo aikaisemminkin todennut: ulkosuomalainen ikävöi aina jotain jossain kaukana. Harmi, ettei eläke kerry elämästä nauttimalla. No, lomat tullaan sitten viettämään täällä, kuten jo paikallisille ystävillekin lupasin.
Luulen, että osaan arvostaa Irlannin kauneutta ihan eri tavalla, kun pääsen nauttimaan siitä vain loma-aikoina.







perjantai 10. toukokuuta 2013

Tahtoa rakastaa

Oletteko muuten huomanneet, että maahanmuutto ja rakastuminen noudattavat tasan tarkkaan samaa kaavaa?

Löydetään uusi ihminen/maa. Tutustutaan. Ihastutaan. Uusi ihminen/maa on niin paljon ihanampi kuin mikään ennen tätä hetkeä. Kaikki on niin paljon paremmin nyt. Ärsyttävätkin piirteet ovat niin jännittäviä ja erilaisia. Muutetaan yhteen.

Muutaman vuoden päästä alkaa ärsyttämään ihan todella. Arki astuu kuvioon ja kaikki vituttaa.Vertaillaan exään: tämä uusi ei tee sitä tai tätä. Ei toimi, ottaa päähän. Haukutaan kavereille ja pohditaan eroa.

Joku jää, joku lähtee uuden onnen perään. Ne, jotka jäävät, sopeutuvat hankaluuksiin ja erilaisuuteen ja löytävät rakkauden uudestaan. Ne, jotka lähtevät, löytävät toivon mukaan onnensa toisaalta.

Vastarannalla


Suomen päästä tuli taas tänä aamuna lisää hyviä uutisia. En suinkaan yhtään intoile, enkä tuuleta millään tavoin. En heilu keittiössä puhelin kädessä, enkä tanssi Lidlin vichypullon kanssa lambadaa. En. 
Toivon positiivisen putken jatkuvan!

Tajusin vasta tänä vuonna erään asian itsestäni ja maahanmuuttoasioista. Olen ollut vakaasti sitä mieltä, että ihmiset eläköön maassa maan tavalla, mutta säilyttäköön myös oman kulttuurinsa perinteitä, sikäli kuin ne ovat laillisia, eivätkä satuta ketään. Valtakulttuuriin on kuitenkin syytä sopeutua ja antaa myös lastensa omaksua uusia asioita, jotta kotoutuminen sujuisi mahdollisimman kivuttomasti. Kieli pitää oppia ja uusiin tapoihin tottua, eikä pitää itsepäisesti kiinni vain ja ainoastaan vanhasta kotimaasta ja sen meiningistä.

Toisaalta sitten. Olen itse mamu ja minua tosiaan ärsyttää moni asia Irlannissa. Onko minulla oikeus valittaa ja  kritisoida, vai pitäisikö mamun pysyä kiltisti hiljaa ja sopeutua?
Vastaus on ei.
Oikeastaan yhdenkään mamun missään päin maailmaa ei tule pysyä hiljaa. Kulttuuri kehittyy ja oppii vastalauseiden ja uusien ideoiden myötä, ei jatkuvan konsensuksen. Mitään edistystä ei tapahdu, ellei joku ole eri mieltä, intä vastaan ja esitä ihan upouusia näkökulmia ja ideoita, jotka joko tarttuvat tai sitten eivät. Tärkeää on, että näitä ideoita kuitenkin tulee jostain, oli kyse sitten netistä tai ulkomaalaisista, jotta jokainen yhteiskunta joutuisi pysymään ikäänkuin hereillä ja hieman varpaillaan koko ajan. Ettei jämähdetä tuhoisin seurauksin.

Kritisointi myös vahvistaa niitä asioita, joita ei haluta muuttaa. Elävän elämän esimerkki: jos joku väittää minulle täällä Irlannissa, että abortti on AINA väärin, joudun pohtimaan omaa kantaani hetken. Tiedän, että olen eri mieltä, mutta vastatessani joudun perustelemaan kantaani ja se vahvistuu entisestään, koska perusteluni ovat oman arvomaailmani mukaisia. Toisaalta, jos vastapuolen argumentointi kuulostaa järkevältä, siitä jää jonkinlainen siemen itämään ja saatan jopa muuttaa kantaani, mikäli se on perusteltua ja kuulostaa oikeammalta, loogisemmalta ja moraalisesti kestävämmältä kuin aikaisempi mielipiteeni.

Tätä samaa prosessia on ihmiskunnan historia täynnä sekä hyvässä että pahassa: aluksi valtaväestö on sitä mieltä, että A (kuolemantuomio, rasismi, hyvinvointivaltio, kapitalismi, lastensuojelu, jne.) on hieno ja "normaali" asia. Joku esittää eriävän mielipiteen. Syntyy väittelyä, keskustelua ja lopulta mahdollisesti muutosta asiaan. Tai sitten ei: enemmistö päättää, että pidämme kiinni asiasta A, koska se on  meidän moraalitajumme mukaan oikein ja vastaväitteet ovat vahvistaneet tätä kantaa. Jokatapauksessa, A:ta on nyt pohdittu ja koeteltu ja se on tuotu ihmisten tietoisuuteen, eikä se ole enää pinnan alla kytevä itsestäänselvyys. Jokainen idea on länsimaisessa yhteiskunnassa jatkuvan kritiikin kohteena, jostain suunnasta.

Oletuksena tässä kehitysprosessissa on tietysti se, että ihmiset pohjimmiltaan pyrkivät hyvään ja haluavat toimia moraalisesti oikein, ainakin useimmiten. Itse uskon asian olevan enimmäkseen näin, oman kokemukseni pohjalta.

Sananvapaus, vapaus liikkua ja matkustaa sekä demokratia ovat minulle itselleni äärimmäisen tärkeitä asioita. Näitä tarvitaan, jotta ihmiskunta ei hurahtaisi vaarallisiin ideologioihin ja tuhoisiin ajattelumalleihin, kuten historiamme todistaa. Jo se, että voin kirjoittaa tätä blogia, on nykymaailmassakin vielä luksuselämää. Jokainen vastakkainen mielipide allaolevassa kommenttikentässä, on minulle tärkeä. Kyseenalaistakaa, väittäkää vastaan ja parantakaa maailmaa! Eriävät mielipiteet ovat elämän suola ja varsinkin sen pippuri.

keskiviikko 8. toukokuuta 2013

Camel Boots

Kiirettä on pitänyt. Ajatukset harhailevat niin monissa eri asioissa, etten pysy perässä.

Nuorimmaiselle luvattiin jo englanninkielinen hoitopaikka Suomesta, joten ruksia pukkaa tehtävälistalle tasaiseen tahtiin. Hyvä fiilis.
Oma opintieni jää täällä Irlannissa nyt sitten kesken, enää yksi neljän päivän kurssi jäljellä ja sitten olen suorittanut kaksi täyttä vuotta psykoterapiaopintoja. Ajattelin kuitenkin jatkaa samaa linjaa vielä lähitulevaisuudessa Suomen puolella.Olen ikuinen opiskelija, enkä voi sille mitään. Tiedättehän se kliseen työhakemuksissa:" haluan kehittyä ammatillisesti koko elämäni ajan...jatko-opintoja työn ohella...Kursseja...pälählöpöh..." Minä tarkoitan ihan jokaikistä sanaa. Antaudun nörttiyteni edessä.

Sexuality and Gender in Ireland -kurssi päättyi tällä viikolla ja sitä minun tulee ikävä. Tuhtia, mahtavaa tavaraa, vaikka myös raskasta. Irlantilaisten kavereitteni nuoruus on ollut niin kovin erilaista verrattuna omaani; heille kortsua banaanin päälle punastellen vääntävä kouluterkka olisi ollut sydänfilmin paikka. Ja etenkin heidän vanhemmilleen, jotka kasvatettiin käsittämättömän häpeän ja hiljaisuuden kulttuurissa. Samat vaikutteet pullahtivat pintaan parin viime viikon aikana, kun abortti on taas vaihteeksi ollut lehtien otsikoissa. Siitä enemmän huomenna.

Mietin tällä viikolla paljon ystävyyttä ja sen syntymistä. Kuinka joillain ihmisillä on niin avara katse ja sydän, että he näkevät ihmisyyden kulttuurierojen takana. Joskus vaan synkkaa, vaikka toisin luulisi. Irlannissa on  hyvin helppoa tutustua ihmisiin pintapuolisesti ja small talk -tasolla. Tai siis se on oikeastaan pakollista, sillä puhumattomuus on kertakaikkisen outoa ja kamalaa. Siellä missä on ihmisiä, on puhetta. Aina. Tuntemattomuus ei haittaa, puhuttavaa löytyy aina ja yhteisiä serkkujakin 80%:n varmuudella. Ulkomaalaisenkin on hyvin helpoa löytää juttuseuraa irlantilaisista, mikä on vierailijan kannalta mukavaa. Mutta kun yrittää päästä pintaa syvemmälle ystävyyden kehittyessä, tuleekin kivimuuri vastaan. Irlannissa on ikävän usein tapana lakaista huolet ja murheet pubin tervetuliaismaton alle tai ainakin vähätellä niitä rankalla kädellä kevyempien puheenaiheiden paistatellessa parrasvaloissa. Kaikki on aina vaan "grand."

Kolme irlantilaista tosiystävääni ovatkin loppujen lopuksi aika samantyyppisiä: konstailemattomia, rohkeita, vähän erilaisia, kapinallisiakin. Sellaisia, joita ei pinta juuri kiinnosta ja jotka kuuntelevat sisäistä ääntään nupit luoteessa. He uskaltavat paljastaa sisimpänsä ja kuunnella myös minua ilman sosiaalisia naamioita ja pelejä. Samanlaisia ovat myös suomalaiset ystäväni täällä: aitoja hyvässä ja pahassa, rehellisiä, riskinottajia. Heitä  kaikkia minä jään ikävöimään. Ulkosuomalaisella on kuitenkin aina ikävä jonnekin, joten.
Paluumuuton suurimpia plussia ovat sitten ne suomalaiset ystäväni, joita täällä ikävöin. Yllättävää, että hekin ovat aikalailla omien polkujensa kulkijoita, joiden kanssa tiemme ovat kulkeneet ristiin, rastiin, poispäin ja taas rinnakkain jo vuosikymmenten ajan. Joskus, ilman mitään erityisiä urotekoja tai saavutuksia, pelkästään olemalla oma itsensä, saattaa onnekas ihminen saada lahjaksi näitä kauniin pehmeiksi kuluneita, kestäviä ja kasarinostalgian sävyttämiä Camel Boots -ystäviä.


sunnuntai 5. toukokuuta 2013

Mieskauneutta

Tänä viikonloppuna olen pieni ja hintelä vaahtosammutin, joka yrittää olla hukkumatta normaalipituisten kainaloihin. 179 cm pitkälle naiselle se on jännittävä saavutus.

Tätä kuitenkin tapahtuu vain ja ainoastaan kerran vuodessa, toukokuun ensimmäisenä viikonloppuna, jolloin Kinsalessa pidetään vuosittainen rugbyturnaus nimeltään Kinsale 7's. Täällä on maanantaina bank holiday eli yleinen vapaapäivä ja meno on aika villiä siis vielä tänäänkin. Tästä keittiöstäni katselen, kun joku tuossa juuri pissaa telttansa ulkopuolella (sinänsä positiivista) naapurin pellolla. Joku nukkuu auton takakontissa, luukku auki sentään.Tunnelma on vähän kuin stadissa vappuna, poliisikin tuolla näköjään partioi jo tähän aikaan aamupäivästä.

Sekä mediaani- ja keskipituuden äkillinen hyppäys johtuu siis siitä, että koko kaupunki on täpötäynnä kaapin, tai oikeastaan keskikokoisen pihasaunan kokoisia miehenjärkäleitä valtaamassa joka pubia, kauppaa ja jalkakäytävää niin, että tälläinen pätkä riukula jää kylmästi jalkoihin. Eiväthän ne edes tajua katsoa näin alas ja taklaaminenkin tapahtuu puolivahingossa. On brittiä, aussia, irkkua, ranskalaista, tummaa, vaaleaa, pitkää ja vielä pidempää. Yhdistävänä tekijänä erittäin hyvä geenipäivä.
Tähän vinkkinä sinkkutytöille: Tänne. Nyt.

https://www.kinsale7s.com/





perjantai 3. toukokuuta 2013

Dublin

Kukkaloistoa St. Stephen's Greenillä tänään. Ja ihana, tuore hesari!

Dublin on kyllä uskomattoman luokkajakoinen kaupunki. Keskustassa on kauniita, vanhoja rakennuksia, vihreitä puistoja ja tunnelmallisia pubeja. Lähiöiden läpi ajaessa paljastuu sitten ihan toisenlainen maailma: rapistuneita, graffitinpeittämiä kerrostaloja, roskaisia katuja ja armotonta köyhyyttä. Vanhana Itä-Helsingin kasvattina en ole missäänpäin stadia nähnyt mitään vastaavaa. Kontulat, Jakikset ja Itikset kalpenevat luksukseensa Dublinin slummien rinnalla. Dublinilla onkin kaksi totaalisen vastakohtaista lempinimeä: Fair City ja Dirt Old Town. Pitää paikkansa.

Mutta nyt Hjalliksen pariin. Ja Miss Suomen. Maailma muuttuu, mutta missikisat pysyvät uskollisesti 50 -luvulla. Ehkä siinä niiden viehätys onkin. Myyttinen Suomi-neito ei saa muuttua.











torstai 2. toukokuuta 2013

Linssi


No niin. Pikku hiljaa tässä alkavat asiat järjestymään Suomen päässä. En uskalla vielä hehkuttaa yhtään mitään, joten shh.  Jokatapauksessa ensi kuun alussa on mentävä hoitamaan asioita sinnepäin. Asuntoasiat ja päivähoito olisivat prioriteettilistalla seuraavana.

Pääsen jo Suomen makuun huomenillalla, kun käyn noutamassa äitini Dublinista. Siellä on kassi taas täynnä herkkuja ja muuta. Näiden viidentoista vuoden aikana minun Suomeni on ikäänkuin tiivistynyt viiteen asiaan, joista unelmoin, joita himoitsen ja joihin koen ansaikosmaista, kosteasilmäistä tunteen paloa: 1. Dominokeksit 2. Halvan salmiakki 3. Fazerin ruisleipä 4. Kartio -lasit (siniset) 5. Päivän hesari. Huomenna istahdan dublinilaisen pubin baaritiskille, tilaan valkoviinin ja levitän nautinnollisesti huokaisten hesarin eteeni. Unelmallista! Ja jos sen viinin saisi siihen Kartioon vielä, niin kyyneltä pukkaisi silkasta nostalgiasta.

Hesarin sivuja hellin ja tunteellisin käsin käännellessäni voin perehtyä taas kerran Citymarketin tarjousjauhelihoihin, Prisman pyörätarjouksiin ja miettiä, miten Käpy-Usva Koikkalainen on oikeastaan aika komea nimi juuri kastetulle vauvalle. Siinä selaillessani sukellan taas pienen pieneksi hetkeksi suomalaiseen arkeen, joka minulle on ollut jo pitkään kummallisen etäinen ja samalla äärimmäisen tuttu ilmiö: olen ollut siinä läsnä, mutta ulkosuomalaisen linssin läpi katsottuna. En ole esimerkiksi koskaan käynyt Suomessa Vappuna sen jälkeen kun lähdin pois. En muista enää lainkaan, millainen on suomalainen toukokuu, koska siitä on kohta koko elämä aikaa.
Talvi on tuttu, jokavuotinen haalari- ja pulkkashow. Lumilinna, Stiga ja sauna. Märkiä pipoja kasassa eteisessä. Hanskat hukassa.
Kesä on armotonta hikoilua vantaalaisessa yksiössä isän ja kolmen auringonblondaamaan vipeltäjän kanssa, automatkoja stadin biitseille ja grillailua Haltialassa. Lintsi. Mökki. Suomenlinna. Merellisen auringon ihanasti sokaisemat silmät ja lokkien kirkuna kauppatorilla. Syvää autuutta. Puoliturismia ja mielikuvia.

Millaisia ovat ne välikaudet, kun ei olla siellä eikä täällä? Kun ei ole joulu, ei pääsiäinen, ei kesäloma?
Käykö meille kaikille niinkuin itselleni optikon näöntarkastuksessa, kun laitetaan just se oikea linssi paikoilleen, koko maailma kirkastuu täyteen kamaluuteensa ja loistoonsa: "Ai, tällaista täällä oikeasti on. Ikkunasta näkyy oikeasti noin kauas, wau. Nurmikkoa, taivasta, merta. Koirankakkakin siellä nurtsilla näköjään köllöttää." Ei ole enää nostalgiaa, ei mielikuvitusta, ei arvailua, ei mitä josseja. On vain pelkkä totuus. Teräviä kulmia ja viivoja siellä, missä ennen oli utuisaa.