Kävelyllä taas

Kiersimme nuorimmaisen kanssa pienen koiralenkin, kun sää oli niin upean aurinkoinen. Kesä tulee viitosvaihteella nyt, kun se on päässyt kylmähkön kevään jälkeen kunnolla vauhtiin. Paikalliset laskevat nimittäin toukokuun jo kesään kuuluvaksi. Pitkä kesä, mikäs siinä. Irlantilaista joustavuutta parhaimmillaan.

Kun kävelimme tuon ikivanhan hautausmaan ohi, huusi poikani innoissaan:"äiti, äiti, mä tiedän mikä toi paikka on! Se on se, mistä tulee niitä zombeja! Yöllä ja Halloweenina niitä nousee sieltä!"

Pitänee aloittaa huolellisempi mediakasvatus piakkoin.

Kiirastulessa

Ymmärsin juuri, mikä on katolilaisten pelätty kiirastuli:
Sukkahousut.
Jokainen murhaaja ja muu pahantekijä viettäköön pari vuosisataa kahdenkymmenen denierin yhdenkoon ihonvärisissä markettisukkahousuissa haarakiilan hivuttautuessa pienestäkin liikahduksesta hermoja raastavaan puolireiteen. Varpaassa hitaasti kehittyvä silmäpako ja kiertyvä sauma.
Arrgh.

Irlantilaista juhlintaa

Huomenna on hyvän ystäväni pojan "First Communion", eli katolilaiseen uskoon kuuluva tärkeä kirkollinen juhla. Lapsi saa katolisessa kirkossa ensimmäisen ehtoollisensa noin 8-9 vuoden iässä ja sitä siis huomenna juhlimme hyvän ruan, viinin ja pomppulinnan voimin. Ystäväni tuntien tulossa on loistavat bileet sekä aikuisille että lapsille!

Tässä tyypillisiä asuja First Communion -juhliin tytöille ja pojille:

Olihan siinä ihmettelemistä, kun ensimmäistä kertaa näin näitä pieniä sulhasia ja morsmaikkuja pyörimässä Corkin kaduilla ja ravintoloissa. Minullahan ei ollut pienintäkään hajua, mistä oli edes kyse.

Nousukauden aikaan lehdissä riitti juttua överiksi vedetyistä First Communion -bileistä. Oli tekorusketusta, rakennekynsiä, limusiineja ja jopa helikoptereita lapsia kuskaamassa. Suosikkini oli ehdottomasti kauko-ohjattava tiara. Eli siis joillain tytöillä oli päässään tiara ja äitien kädessä kaukosäätimet. Kun pappi antoi tytölle tämän ensimmäisen ehtoollisensa, painoi äiti napista ja tadaa! Tiaraan syttyivät pienet enkelimäiset vilkkuvalot tilanteen pyhyyttä alleviivaamaan. Class.

Vanhoja teekkarivitsejä

 Näin vapun alle sopii tämä vanha ja huono, mutta niin loistavan nostalginen teekkarihuumoripläjäys. Klara Vappen jo näin etukäteen kaikille suomalaisille!
Tästä puuttuu vain ehdoton suosikkini:
Aikakoneella on uusi treenikämppä. Sani teetti tilat.

Irlantilainen suihkukokemus

Kuntosalilla ähkimisen jälkeen sitä kaipaa ennenkaikkea kunnon suihkua, oman kylpyhuoneen rauhassa. Kuuma, höyryävä vesi hivelee selkää, lihakset sulavat ihanassa lämmössä ja veden paine rentouttaa kipeät hartiat. Ahh.

As if. Muahhh.

Todellisuus:

1. Astut jääkylmän kylpyhuoneen jääkylmälle kaakelilattialle. Laitat seinässä olevan, palaneelle haisevan lämpöpuhaltimen päälle. Haistat pyyhettäsi epäröivästi: homeellehan se taas haisee. Eikä se ole kuivunut eilisestä lainkaan.

2. Astut kylmästä hytisevänä suihkukaapin sisään. Selkäsi osuu vahingossa jääkylmää seinää vasten. Kiroilet ja hutaiset vahingossa kyynärpäälläsi saipuahyllyä. Shampoopullo putoaa kiikkerältä hyllyltä varpaallesi. Kiroilet kovempaa. Lapsi huutaa toisesta kylpyhuoneesta: "Äiti, pyyhi mun pylly!" Käärit homeelle haisevan pyyhkeen ympärillesi ja menet pyyhkimään.

3. Astut uudestaan suihkukaappiin. Vältät tällä kertaa koskemasta kylmää seinää, mutta lyöt varpaasi lattialle jääneeseen shampoopulloon. Kiroilet. Laitat suihkun päälle. Vesi on jääkylmää ja odotat muutaman minuutin, että sähkösuihku saa lämmitettyä veden. Sähkömoottorin pärinä yhdistettynä seinätuulettimen epämääräiseen palaneenhajuun turruttavat aistisi.

4. Vesi valuu pärisevästä suihkusta säälittävänä norona, jonka alla väännät vartaloasi kamasutramaisiin asentoihin. Nostat shampoon lattialta, selkäsi osuu jääkylmään seinään. Kiroilet. Hierot shampoon hiuksiisi ja huuhdot sen pois. Viidentoista minuutin huuhtomisen, akrobatian ja kylmän seinän välttelyn jälkeen päätät jälleen kerran suosiolla unohtaa hoitoaineen laiton.

5. Kumarrut pesemään varpaasi. Selkäsi osuu jääkylmään seinään. Kiroilet.

6. Sammutat suihkun, tartut homeiseen pyyhkeeseesi ja hypähdät horjahtaen kylpymatolle. Vältät astumasta kylpyhuoneen kaakeleille märin jaloin kahdesta syystä: A. koska ne ovat jäätävän kylmät ja B. koska niiden alla ei ole minkäänlaista vesieristystä, vain vanerilevy.

7.Avaat ikkunan, jotta seinätuuletin saa puhallettua vesihöyryn ulos. Toisaalta kylpyhuone on jo sen verran homehtunut, ettei sillä niin väliä olisi. Kuivaat itsesi homepyyhkeellä ikkunasta puhaltavan puhurin karaistessa aistejasi. Kiroilet.

8. Pukeudut villasukkiin, villapaitaan, fleecehousuihin ja pipoon ja kaadat itsellesi joko kupin vahvaa kahvia tai vahvaa viiniä.
Menet lepäämään.

Akateemisten työttömyystilanne

Pikainen bloggaus.
Luin juuri keskustelupalstalta aika masentavan keskustelun: http://www.vauva.fi/keskustelu/3805462/ketju/no_eipa_loydy_tekevalle_toita_en_jaksa_enaa_edes_etsia_antaa_olla

Hirveää rahan-, kykyjen- ja koulutuksen hukkaa, kun työhaluiset, koulutetut ja motivoituneet ihmiset eivät kertakaikkiaan saa töitä mistään!
Työttömyysprosentti on Suomessa silti huomattavasti matalampi (9,0%) kuin Irlannissa (14,5%) ja Irlannin lukua madaltaa myös jatkuva maastamuutto mm. Australiaan, Kanadaan, Britteihin ja Yhdysvaltoihin.  Irlannin perinteinen varaventtiili poistaa siis pahimmat paineet. Mikäli nuo ihmiset olisivat jääneet Irlantiin, olisi työttömyysprosentti lähellä Espanjan luokkaa.

Mitähän keksisin, että pääsisin haastatteluun ja vakuuttaisin suomalaiset työnantajat palkkaamaan minut, kun kilpailu on noin hurjaa..? Työhalut olisivat kovat. Täytyy tässä suunnitella uusia strategioita, käydä läpi cv:tä vielä kerran, levittää sanaa ja katsoa, jos pian vaikka onnistaisi. Missä on tahtoa, siellä on tie. Jossain.

Kesäiltana

Kävin koiralenkillä ja eksyin "vahingossa" naapureiden seuraksi lasilliselle. Irlannissa on parasta nauttia jokaisesta aurinkoisesta päivästä ihan täysillä. Seuraava saattaa tulla vasta parin kuukauden päästä, jos Atlantti on huonolla tuulella pidempään. Sää on täällä kaikkien herra, jota vastaan on turha kapinoida. Antaudu siis suosiolla Välimerellíselle tunnelmalle, kun sellaista on tarjolla! 

Lämpöä oli yli 20 astetta ja nenänpää paloi, vaikka olinkin laittanut reippaasti suojakerrointa pärstään muistaen viime keväiset palovammat olkapäissä ja huulissa (!). Kinsalen aurinko polttaa tosiaan nopeasti ja tehokkaasti, vaikka näinkin pohjoisessa ollaan, ja tyypillisen paikallisen tunnistaakin "maanviljelijän rusketuksesta" (farmers' tan): ruskeanpunertavat käsivarret tiukalla hiharajauksella, punainen naama ja palanut kaula. 

Bongasin myös pari leikkisää ja uteliasta hyljettä tuossa satamassa pyörimässä, vaikuttivat olevan ihan yhtä kiinnostuneita meistä kuin me heistä. Hylkeetkin ovat täällä näköjään spontaaneja ja sosiaalisia, ihan niinkuin ihmisetkin.

Puolalaista viisautta

Alla sunnuntain lehden työpaikkailmoitukset. Kaikki ne.

Irlannissa työpaikkoihin tosin yleensä haetaan recruitment agency:n kautta, mutta kyllä silti muutama vuosi sitten sunnuntain lehden sivut olivat täynnä kaikenlaisia ilmoituksia, sieltä löysin parikin työpaikkaa itselleni 2000 -luvun alussa. Oma CV:ni on ollut eräällä rekryfirmalla jo muutaman vuoden, mutta eipä ole kuulunut mitään. Sosiaaliala kun on tosiaan täysin kuollut ja ajettu alas. Äitiyslomasijaisiakaan ei palkata lainkaan vaan virka joko lopetetaan tai sitten kukaan ei vaan tee kyseisiä hommia vapaan aikana. Uskomatonta, mutta koko sektori on tosiaan kuollut ja kuopattu, eikä ylösnousemuksesta ole tietoakaan tulevaisuudessa.

Välillä juttelen hauskan puolalaisen rekrysihteerin Katarzynan kanssa puhelimessa ja voivottelemme sitten yhdessä maan katastrofaalista työtilannetta. Tänä aamuna kysyin ihan suoraan, onko näköpiirissä mitään työmahdollisuuksia, ihan sama millaisia tai miltä alalta, minähän opettelen vaikka vauvaviittomia hindiksi, jos on tarve. Vastaus oli pahoitteleva ei. Dublinissa saattaa olla jotakin, mutta täällä etelässä on vain ei-oota horisontissa. Olisin mielelläni tehnyt vaikka asiakaspalveluhommia, ryhtynyt kouluavustajajaksi tai vaikka kaupan kassaksi. Olen kysellyt tutuilta, sukulaisilta ja naapureilta, olisiko jotain jossain. Olen opiskellut ja opiskellut taas lisää. Olen tehnyt vapaaehtoistöitä ja osa-aikahommia mieheni firmassa, mutta haluaisin niin jotain ihan omaa, jotain, josta voisin aloittaa ihan oikean uran jopa.

Tänä aamuna keskustelumme sai minut itseasiassa lopullisesti vakuuttumaan Suomeen muutosta. Katarzynan viisaita sanoja lainatakseni: "It takes wisdom to know when it is time to stop, cut your losses and go. It takes courage and determination to start over." No joo. Toisaalta, jos vaihtoehdot käyvät vähiin, ei siinä tarvitse juurikaan enää miettiä tai olla rohkea. Menoksi, sanoi Annie Lennoxi.

Vaikeampaa olisi, jos olisin lähdössä jonnekin Suureen Tuntemattomaan. Suomeen paluu on kuitenkin siinä mielessä helppoa ja mukavaa, että minulla on sinne niin vahvat siteet. Yhtään aamupalaa en ole syönyt lukematta iltistä ja hesaria. Yhtään kesä- tai talvilomaa en ole viettänyt Irlannissa. Yhteydenpito ystävien ja sukulaisten kanssa on viikoittaista, ellei jopa päivittäistä. Ruokapaketteja tulee postissa ja vieraita ramppaa meillä jatkuvalla syötöllä Reissumiehet matkalaukussa. Moni hyvistä ystävistäni täällä on suomalaisia.

Oman kokemukseni mukaan ulkosuomalaiset jakautuvat karkeasti katsottuna kolmeen ryhmään:

1. Suomifanit. Suomalainen identiteetti korostuu entisestään ulkomailla asuessa. Suurin osa ystävistä on suomalaisia ja paikalliseen elämään sopeutuminen saattaa olla vaikeaa. Lapsille opetetaan ilman muuta suomea, juhlitaan suomalaisia juhlia, pukki tulee jo aattona ja uunissa porisee karjalanpaisti. Paikallinen ruoka on pahaa ja Suomeen on kova ikävä. Kulttuurishokki ruttaa kuin asfalttijyrä viimeistään työelämässä ja naapureihin tutustuessa.

2. Suomihalveksujat. Ei haluta juuri pitää yhteyttä toisiin suomalaisiin ulkomailla, koska yök. Niitähän tänne juuri paettiin. Suomesta ei löydy mitään positiivista ja kaikki kiva on aina ulkomailla. Lapsille ei yritetäkään puhua suomea, koska se on tarpeetonta. Suomessahan on aina pimeää, likaista, tylsää, epäkohteliasta, humalaista ja loskaista.
(Tähän ilmiöön olen itseasiassa törmännyt vain kahdesti viimeisen viidentoista vuoden aikana. )

3. Suomisopeutujat. Jostain vitutuksen, kulttuurishokin, koti-ikävän ja uuden maan ihailun alta kuoriutuu esiin annos tervettä realismia: tää on nyt tätä. Ihan tavallista elämää. Lapset puhuvat suomea paljon, vähän tai sitten eivät lainkaan, mutta ainakin ymmärtävät jotain ja käyvät Suomessakin säännöllisesti. Eletään. Ollaan. On mustikkaa ja mansikkaa sekaisin. Yhdistellään suomalaista ja paikallista, kunnes saadaan aikaan itselle maistuva mehukeitto.

Suurin osa tuntemistani ulkosuomalaisista kuuluvat kolmosryhmään, varsinkin, jos ulkomailla ollaan asuttu pidempään. Eipä siinä oikeastaan ole edes vaihtoehtoja: jos ei yhtään ole valmis joustamaan, sopeutumaan ja löytämään kultaisia keskiteitä vähän joka puolelta, tulee elämästä aika kurjaa.
Miten minulle sitten käykään, kun palaan Suomeen? Millainen kulttuurishokki siellä päässä mahdollisesti odottaa, vain solahdanko sisään kulttuuriin kuin minkkiturkkimummo Stockan Herkkuun? Mehevää bloggausmateriaaalia sieltä varmasti on tulossa, sitä en epäile hetkeäkään.

Töitä ulkosuomalaiselle!

Katriina Lammi-Rajapuro lähetti minulle linkin tähän erittäin mielenkiintoiseen raporttiin. Kannattaa lukea! Varsinkin öhöm... kaikki rekrytoijat, jotka etsivät joustavaa, erinomaisen hyvin sopeutuvaa ongelmanratkaisijaa joukkoonsa mukaan. En suinkaan vihjaile tässä mitään, ehen....mutta työ kelpaisi kyllä tälle tekijälle! :-)

http://www.cimo.fi/ajankohtaista/mediatiedotteet/101/1/tutkimus_suomalaiselta_tyoelamalta_jaa_hyodyntamatta_paljon_kansainvalista_osaamista_18_4_2013

Hieman tosiaan pelottaa, jos meidän ulkosuomalaisten ulkomaisia tutkintoja ja elämänkokemusta ei kukaan rakkaassa kotimaassani halua hyödyntää. Meillä kuitenkin on kaikenlaisia piileviä kykyjä ja paljon annettavaa ihan joka lähtöön ja laidasta laitaan. 

Jos kehtaisin, menisin Manskulle iso kyltti selässäni seisomaan: "Palkkaa minut töihin!" Näitähän on nähty jopa täällä Irlannissa ja kuulemma on töitäkin löytynyt. Hmm.....

Eeva ja talebanit, osa 2

On ollut mielenkiintoista nähdä, miten nopeasti Irlanti on muttunut 90 -luvun puolivälin jälkeen. Rakettimainen talouskasvu, joka sittemmin tosin osoittautui huonosti johdetuksi kuplaksi, vaikutti selvästi ihmisten ajatusmaailmaan ja sai irlantilaiset kyseenalaistamaan vanhat tavat ja uskomukset. Kerron esimerkkinä, ja ystäväni luvalla, hänen kokemuksistaan pikkukylässä County Corkin alueella. Kutsun ystävääni tässä nimellä Kathleen.

Kun Kathleen oli pikkutyttö, hän oppi pian koulun pihalla muiden lasten kanssa jutellessaan, ettei papin kanssa saanut koskaan jäädä kahdestaan. Isommat tytöt supattivat neuvojaan pienemmille: "vältä sitä kaikin tavoin. Äläkä kerro äidillesi." Ei Kathleenin mieleen olisi tullutkaan aikuiselle kertominen. Pappi oli kylän ylin auktoriteetti ja koulun johtokunnan jäsen, eikä kertomisesta olisi seurannut todennäköisesti yhtään mitään. Pappi olisi korkeintaan siirretty toiseen seurakuntaan tai pahimmillaan Kathleenia olisi syytetty valehtelijaksi. Koulun pihalla lapset juorusivat keskenään papin puuhista. Joku tyttö oli viime sunnuntaina saapunut liian aikaisin kirkkoon ja pappi oli yrittänyt käyttää tilaisuutta hyväkseen.Tyttö oli onneksi paennut paikalta ajoissa. Tytön äiti ei enää päästänyt tytärtään yksin kirkkoon tapahtuman jälkeen, mutta muuten elämä ja kirkon mahdin edessä nöyristelevä hiljaisuus aikuisten kesken jatkuivat kuten aina ennenkin. Koulutytöt jatkoivat elämäänsä, pitäen itsestäänselvyytenä sitä, että pappi oli "outo".

90-luvun loppupuolella Kathleen oli Englannissa opiskelemassa ja luki lehdestä, että kyseinen pappi oli pidätetty lasten hyväksikäytöstä. Joku, jo aikuinen seurakuntalainen, oli vihdoin kertonut poliisille, mitä kylässä oikein oli tapahtunut 70 -luvun lopulla. Sen jälkeen useampikin uhri teki rikosilmoituksen samasta papista.
Koko 90-luku olikin Irlannissa jatkuvaa paljastusten ja skandaalien aikaa. Tuskin oli yhtään aamua, ettei lehdessä olisi ollut uusia, järkyttäviä tarinoita katolisten pappien puuhista. Moni kunnon katolilainen koki jonkinasteisen uskonkriisin ja luopui esimerkiksi messussa käymisestä  ja ehtoollisesta protestiksi pappien touhuja vastaan, mikä on katolilaisuudessa rankka juttu.

Jos joku rohkea vanhempi olisikin uskaltanut silloin 70-80 -luvuilla valittaa piispalle hyväksikäytäjästä, olisi kyseinen pappi vain siirretty joko Irlannin sisällä toiseen seurakuntaan tai sitten kylmästi jonnekin Afrikkaan. Pois piispan silmistä, muiden murheeksi. Se oli silloin tapana, sillä mistään seksuaalisuuteen liittyvästä asiasta ei kertakaikkiaan voitu puhua julkisesti. Sitten alkoikin pikkuhiljaa selvitä, kuinka koko sotku ja sen tahallinen salailu johti Vatikaanin ylimmille portaille asti ja koko järkyttävä totuus räjähti ihmisten silmille.

Vaikka Kathleen oli nähnyt ja kuullut mitä järkyttävimpiä asioita lapsena, ei hän koskaan luopunut uskostaan. Hän on henkeen ja vereen katolilainen ja uskoo siihen, että kristityn velvollisuus on tehdä hyvää. Hän tuomitsee pahantekijät rankalla kädellä ja puolustaa aina pieniä ja heikkoja. Hän ei koskaan pakkokäännytä ketään, hän uskoo syvästi hyvän esimerkin voimaan. Hänen uskonsa on täysin vankkumaton ja se on hänen elämänsä tukipilari. Hän käy edelleen kirkossa joka sunnuntai, eikä pelkää enää avata suutaan, jos jotain epäkohtia jossain ilmenee.
Viime sunnuntaina hän kertoi sytyttäneensä minulle kynttilän, kun olin ollut niin huolissani työnsaannista ja Suomeen muutosta. Siinäpä todellista kristinuskoa kauneimmillaan, sanoo tämä huolestunut työnhakija ja kiittää kauniisti.

Mitä tästä kaikesta sitten voimme oppia? Kaksi asiaa nousee omassa mielessäni esiin:

1. Valta korruptoi. Ihan jokaikisen meistä. Sinutkin, vaikka muuta saattaisit luulla. Vaikka aikomukset olisivat alunperin miten jalot, hyvät ja kunnialliset, ihmisluonteen pimeä puoli tunkee kyseenalaistamattoman valta-aseman ansiosta vääjäämättä pintaan. Lopusta pitääkin sitten huolen laumamentaliteetti. Esimerkkejä on enemmän, kuin ikinä haluan edes tietää. Kirjallisuus, elokuvat ja muu taide käsittelevät myös tätä ihmisen ikävää taipumusta säännöllisesti.

2. Kyseenalaistamisen ja kriittisen ajattelun tärkeys ja mielipiteen- sekä sananvapaus, jolloin eriävät, poikkeavat ja ärsyttävätkin mielipiteet tulevat kuulluiksi.Vedän nyt tässä natsikortin esiin, mutta ihan syystäkin. Ian Kershaw:n sanoin: "the road to Auschwitz was built by hate, but paved with indifference".
Saamme kiittää länsimaisesta hyvinvoinnistamme vastarannankiiskiä ja yksinäisiä susia. Niitä, jotka julkeavat olla avoimesti eri mieltä ja väittää vastaan. Olen vakaasti sitä mieltä, että länsimainen demokratia on ihmiskunnan tähän mennessä inhimillisin mahdollinen yhteiskunnan muoto. Sananvapaus ja ne todella ärsyttävätkin vastakkaiset mielipiteet pitävät meidät koko ajan vähän varpaillamme, hyvällä tavalla. Täällä on hyvä elää, vaikka ottaakin päähän.

Irlanti on opettanut minulle elämästä valtavan paljon ja olen siitä syvästi kiitollinen. Pahoja asioita on tapahtunut Euroopassa, ihan lähimenneisyydessäkin, joten emme voi vaipua valheelliseen välinpitämättömyyteen. Edelleenkään, vaikka kaikki nyt näyttäisikin olevan ihan hyvin, tällä historian hetkellä.
Jos mieleni kuitenkin tekee hurahtaa johonkin uskontoon tai ideologiaan, otan ensin pienen aikalisän. Ja yritän, tsemppaan ja toivon parhaani mukaan, etten olisi minkään potentiaalisesti pahan ajatusmallin hiljaisena katukivetyksenä.

Eeva ja talebanit, osa 1

Onko mitään ihanampaa aikuisviihdettä kuin opiskelu? Oikeasti? Voisin hautautua kirjapinojen taakse ja vaan lukea lukemistani savu korvista suhisten. Jos voittaisin lotossa, ostaisin vanhan ja tunnelmallisen kartanon, jonne sisustaisin ikioman kirjastohuoneen. Upottavia sohvia, seinät kirjahyllyjen ja laadukkaiden taideteosten peitossa, koira takkatulen edessä makoilemassa, mahonkinen työpöytä, kahisevat verhot tupsuineen, ruutuikkunasta avautuva näkymä ruusutarhaan ja messinkinen soittokello hovimestaria varten. "Kilikiliding. James, nautin tänään illalliseni kirjastossa. Tuokaa minulle sherryä ja hartiahuivini."

Taas vaihteeksi on meillä meneillään ihan älyttömän mielenkiintoinen kurssi. Tällä kertaa teemana on Sexuality and Gender in Ireland. Mehevä aihe, josta riittää asiaa ja sen viertä loputtomuuksiin asti. Kun samaan pataan heitetään Irlannin historia, poliittinen ilmapiiri, uskonto ja kansallinen identiteetti, saadaan aikaan vaikeasti sulateltava pyttipannu.

Itsenäistyttyään Irlanti koki jonkinasteisen identiteettikriisin, kuten nuoret valtiot usein. Presidentti DeValeran johdolla Irlanti valitsi tien, jota seurattiin aina 90 -luvun alkuun asti: me- hengen ylläpitämiseksi käännyttiin uskonnon puoleen. Usko, joka oli satoja vuosia ollut joko kielletty tai vähintään alempiarvoinen brittiläiseen protestantismiin nähden, nähtiin kansalaisia yhdistävänä tekijänä.Katolinen kirkko pääsi erityisasemaan, jota nyt, 2000 -luvulla, yritetään vihdoin purkaa.

Katoliset arvot vaikuttivat erittäin voimakkaasti Irlannin perustuslain muodostamisessa.

Laista löytyy edelleen tämä mielenkiintoinen pykälä, joka on sinne kirjoitettu vuonna 1937:

1° In particular, the State recognises that by her life within the home, woman gives to the State a support without which the common good cannot be achieved.

2° The State shall, therefore, endeavour to ensure that mothers shall not be obliged by economic necessity to engage in labour to the neglect of their duties in the home.

Elämme vuotta 2013 ja laki on edelleen sama. Naisen paikka on siis, ihan virallisesti, kotona. Hyvänä esimerkkinä lain soveltamisesta on mm. se, että vasta vuonna 1973 saivat naispuoliset valtion virkamiehet jatkaa työssään avioliiton solmimisen jälkeenkin. Yksikään hallitus ole tähän mennessä tehnyt elettäkään muuttakseen perustuslakia tai edes helpottaakseen äitien työssäkäyntiä. Kaikki päivähoito on yksityistä ja maksaa täällä County Corkin alueella noin 600 euroa kuussa per lapsi. Dublinissa hinta on sitäkin korkeampi, joten jo yksi lapsi saattaa pakottaa kaikki paitsi huippujohtajaäidit tiskirätin seuraksi. Kaksi on aikamoinen potti, kolme on jo katastrofi. Itsellänikään ei ollut mitään mahdollisuuksia laittaa lapsia hoitoon, joten hoidin heidät kotona täyspäiväisesti viisi vuotta, jonka jälkeen aloitin osa-aikaiset työt ja opiskelun au pairien ihanalla avulla.

Naisen on ollut historiallisesti tyytyminen kotiäitiyteen sekä miehen alamaisena elämiseen sekä taloudellisesti että myös fyysisesti: naisen ei ollut lupa kieltäytyä seksistä, vaikka perhe olisi ollut köyhä ja raha ei olisi riittänyt ruokkimaan yhtäkään lisälasta. Ehkäisyä ei saanut mistään, abortti on edelleenkin kielletty ja sitäpaitsi niihin turvautuminen olisi ollut kuolemansynti. Seksistä kieltäytymisen synnistä annettiin paikoin vielä 80 -luvullakin luettavaksi kaksi Ave Mariaa ja kaksi Isä Meidän -rukousta sekä kehoitus käyttäytyä jatkossa kuten kunnon katolilainen nainen, kärsivät lapset aliravitsemuksesta tai eivät. 

Monille naisille lapsen syntymä oli hyvin traumaattinen kokemus, ei kivun vuoksi, vaan koska heille ei ollut koskaan kerrottu, mistä aukosta lapsi tulee ulos. Lääkärit, äidit, sisaret tai edes ystävät eivät yleisesti ottaen tarjonneet minkäänlaista valistusta asian suhteen. Niistä asioista ei voinut puhua kenellekään, ne olivat naisen osa ja kirous. Keisarinleikkausta ei suositeltu perätilasynnytyksissä tai muissa ongelmatapauksissa, koska silloin nainen saattaisi joutua joko kieltäytymään seksistä tai käyttämään ehkäisyä, koska kohtu ei kestäisi jatkuvia raskauksia. Lääkärit käyttivät sen sijaan symfysiotomiaa, jossa naisen lantio sahattiin halki lapsen syntymän helpottamiseksi. Käytäntö oli yleinen Irlannissa 1950 - 80 -luvuilla ja aiheutti erittäin vakavia haittoja synnytyksen jälkeen, mm. virtsankarkailua, liikuntavammoja ja jatkuvaa kipua, joka saattoi jatkua vanhuusikään asti. Moni nainen onkin jo hakenut korvauksia kärsimästään kivusta ja traumasta äärikatolisten lääkärien käsittelyssä.

Seksi ja naisen anatomia oli täydellinen tabu, myös naisten kesken. Nainen oli likainen, itselleenkin. Vaikka nykypäivän Irlanti on hyvin erilainen paikka, on alastomuus edelleen jyrkästi tabu jopa uimahallien pukuhuoneissa. Reteästi bodylotionia levittävä suomalainen aiheuttaa vähintäänkin kummastuneita katseita kanssasisarilta, samoin suomalainen saunakulttuuri, joka on monelle irlantilaiselle täysin käsittämätön asia. Moni vanhempi myöntää peittävänsä vartalonsa myös lastensa katseilta, sillä luonnollista alastomuutta ei eroteta seksuaalisesta alastomuudesta, vaan ne ovat yksi ja sama asia.

Niille onnettomille, jotka erehtyivät synnyttämään avioliiton ulkopuolisen lapsen, oli kirkko keksinyt erityisen sadistisen Magdalen Laundries -systeemin. Monien nunnaluostareiden tulonlähteenä oli heidän tuottamansa pesulapalvelu, jossa odottavat tai jo synnyttäneet naimattomat äidit työskentelivät hirvittävissä olosuhteissa orjatyövoimana. Heidän synnyttämänsä lapset myytiin adoptoitaviksi, usein ulkomaille. Äidillä ei ollut minkäänlaista sananvaltaa, vaan lapsi vietiin itkevältä äidiltä väkisin pois. Kaikki pesuloissa työskennelleet eivät edes olleet äitejä, synniksi riitti joskus jopa se, että nuori tyttö nähtiin liian "villinä" ja "viekoittelevana", varsinkin, jos kyse oli hyvin vanhoillisesta syrjäseudusta. Myös raiskauksen ja insestin uhrit saattoivat joutua katumaan syntiään pesupaljun ääreen.

Naiset menettivät näissä laitoksissa kaikki kansalaisoikeutensa ja he elivät käytännöllisesti katsoen vankeina usein koko ikänsä tai kunnes joku sukulainen allekirjoitti vapautuspaperit. Paha, petollinen, vietteliäs Eeva sai pestä pois koko kansakunnan syntejä aamuviidestä iltamyöhään, nimettömänä, äänettömänä, nöyräksi hakattuna, pelkkänä numerona nunnien listassa. Hallitus ja kansalaiset sulkivat silmänsä tältä todellisuudelta, siitä ei puhuttu, eikä siitä haluttu tietää mitään.

Viimeinen Magdalen Laundry sulkeutui vuonna 1996.

Hallitus vihdoin tänä vuonna pyysi virallisesti anteeksi näiden naisten kohtaloa ja nyt yritetään sopia korvauksista.  Mutta millä summalla entisajan Eevoille korvataan elämätön elämä, orjatyö ja oman lapsen menetys? Siinäpä hallituksen aivoriihelle pohdittavaa. 

Nykypäivän Eevat maksavat huomattavasti keveämpää omenasakkoaan mm. päiväkotimaksujen muodossa. Nähtäväksi jää, milloin on heidän synninpäästönsä vuoro.

P.S. Lähteenä mm.

       Inglis, T. (1998), Lessons in Irish Sexuality, Dublin: University College Dublin Press

       Manlowe J. L. (1995), Faith Born of Seduction, (Sexual Trauma, Body Image, and Religion),NewYork: New York University Press

Välikausi

Lähetin sitten Suomeen päivähoitohakemuksen ja kaksi kouluun ilmoittautumislomaketta. Lasten henkilötunnukset ovat vielä niin uudet ja kiiltävät, että en muistanut niitä ulkoa. Vielä. Keskivertosuomalainen nimittäin osaa vähintään kaksi asiaa ulkomuistista, hereillä, unessa ja kännissä: Maamme -laulun ensimmäisen säkeistön ja oman henkilötunnuksensa. Lapsen syntymän jälkeen myös lapsen ikioma numerosarja tatuoituu äidin mieleen.
Omat lapseni ovat siis ikäänkin juuri uudestisyntyneet suomalaisiksi: he kuulivat omat tunnuksensa nyt ensimmäistä kertaa. Vanhin poikani kommentoi hieman ärtyneenä: Miksi ne ei käytä nimiä, vaan jotain ihme numeroa? Koska olet nyt osa luterilaisen tehokkuuden leimaamaa systeemiä, poikani. Olet  päässyt sisälle koneistoon. Pääsette elämään äitinne lapsuutta ja muistoja uudestaan, omalla aikakaudellanne ja omalla tavallanne.

Suomalainen päiväkoti tulee olemaan nuorimmaiselle jonkinasteinen kulttuurishokki. Ei omia eväitä, nukutaan päiväunet ja ulkoillaan säässä kuin säässä. Päällä joku viritys, jonka nimi on välikausihaalari. Välikausi kuulostaa minusta siltä, ettei olla siellä eikä täällä vaan jossain oudossa välitilassa. Matkalla.Talvesta lähdettiin ja kesä olisi määränpäänä. Suomalainen road trip.

Irlannissa ei kouluissa ja päiväkodeissa missään tapauksessa ulkoilla sateella, tuulisella säällä tai kylmällä ilmalla. Ulkoilua on siis noin kerran vuodessa. Irlantilainen äiti vetäisi tarhan samantien raastupaan raivosta ja kauhusta liilana, jos hänen lapsensa olisi pistetty ulos tihkusateeseen, kovaan tuuleen tai alle 5 asteen lämpötilaan. Jos eli kun Irlannissa on huono ilma, ei suinkaan varustauduta sen mukaisin vermein, vaan mennään suosiolla pubiin lämmittelemään.

Ulkoiluvaatteita ei tunneta lainkaan. Kurahousuja käyttävät vain ammattikalastajat ja rikospaikkasiivoojat. Tytöt menevät leikkipuistoon viimeisen päälle stailattuina: sukkahousut, hame, söpöstelytakki ja nahkasaappaat kuuluvat talviulkoiluvarusteisiin. Samat vaatteet käyvät sisällä ja ulkona myös pojille. Koulussahan on jokatapauksessa koulupuvut, joten aamuisin ei tulee ainakaan koskaan kinaa vaatteista, eikä muuten ketään siis päästä kiusaamaankaan merkkivaatteiden puutteesta. Mitä keskiverrot 10- 7- ja 4- vuotiaat laittavat Suomessa päälleen arkiaamuna? Minulla ei ole hajuakaan. Auttakaa.

Kouluruokailu tulee myös olemaan ihan uusi juttu lapsille. (Voi että, nyt tekisi mieleni yhtäkkiä kanaviillokkia, pinaattilettuja ja ohrapuuroa! Ah.) Näkkileipä tulee myös olemaan aivan uusi tuttavuus, emme ole sitä vielä koskaan Suomessa käydessäme ostaneet. Porkkana-ananasraaste, hernekeitto, pinaattikeitto, siskonmakkarakeitto, itseasiassa kaikki suomalaistyyliset keitot ovat lapsille ihan uppo-outoja. Olemme syöneet aika irlantilaisittain täällä, karjalanpaistia ja lihapullia lukuunottamatta.Onko muuten kouluissa vielä kumiperunoita? Siis niitä, joita me vuonna 1986 salakuljetettiin taskuissa pihalle ja heiteltiin seinään kuin superpalloja? Ja niitä "liha"palasia "kastikkeessa", jotka piti nielaista kokonaisina, ellei ollut sattunut syntymään petoeläimen purukalustolla varustettuna. Oi niitä aikoja.
Kaikkia muistojani en sittenkään taida jakaa lasteni kanssa.

Me elämme tässä omaa välikauttamme. Mikään ei ole vielä varmaa, kaikki on ilmassa, haussa, menossa, vetämässä. Tarvitsen jonkinlaiset välikausimielentilahaalarit.

Lapsen suusta

Nuorimmaiseni teki tarhassa minulle kortin, jossa hän kertoo elämästään omin sanoin näin:

Nimi: Minä
Ikä: Ehkä kolme
Lempilelu: Äidin puhelin
Lempieläin: Tyrannosaurus Rex
Isona haluan olla: Äiti
Lempiruoka: Mäkin kananuggetit ja ranskalaiset ja kalapuikot. Me ei ikinä käydä tarpeeksi usein Mäkissä.
Lempiväri: Mäkin sininen ilmapallo
Ja sokerina pohjalla:
Lempipaikka: Kaikki pubit

Köh. Meni just kahvi väärään kurkkuun.

Kirjavinkki

Tänään kun ovat ajan kuluminen ja ikä ikäänkuin teemoina... Tässäpä aivan loistava lukuelämys. Toistaiseksi paras tänä vuonna lukemani kirja. Kaunista kieltä ja raastavaa ajankuvaa 40-luvun Lontoosta. Ei herkimmille.

Pilvistä

Tummanharmaiden puidenlatvojen tasalla roikkuu tummanharmaita pilviä, joita tummanharmaa tuuli ulvoen juoksuttaa halki värittömän taivaan.Niin roikkuu mielessänikin. Heräsin tänä aamuna kuin irlantilaisella matalapaineella ammuttu karhu. Ärisenkin niin oudosti, että koira ja lapset mulkoilevat minua epäluuloisella sivusilmällä. Tosin ryystän tässä vasta ensimmäistä aamukahviani, kyllä se ääni tästä vielä avautuu.

Keski-ikä ei tule yksin, se tulee kuin samalle risteilylle lähtevä lähiöremmi Kontulasta. Ensin tulee epäusko ja naureskelu, sitten pieni paniikki ja sitten vaaditaankin jo rahoja takaisin.

Täytän huomenna 39 ja voi tätä draamakuningattaruuden määrää. Paniikkivuosi on alkamassa, tiesivät jo nelikymppiset kaverini kertoa. Sisäinen sormi osoittaa innokkaana: katso, tuotakaan et ole vielä saavuttanut elämässäsi. Etkä tuota. Etkä tuota. Sormi kaivelee kaikki ne hiljaiset ja ujot unelmat ulos mielen peräkammareista, joihin ne olivat vetäytyneet katsomaan Kauniita ja Rohkeita.

Gmailin inbox kertoo, ettei minulla ole tänäkään aamuna uusia meilejä. Tsekkaan varmuuden vuoksi spamminkin, jos joku tuleva työnantaja olisi vahingossa joutunut sinne. Siellä tarjotaan viagraa, venäläisiä morsiamia ja turhautuneita kotirouvia. Oletan, että niistä yksikään ei ole tuleva työnantajani. Puhelimessa ei ole uusia viestejä tai puheluita. Pöh. Posti kolahtaa luukusta, tulee Dunnes Storesin alekuponkeja. Höh. Tai no, Nivean ryppyvoide olisi tarjouksessa.

Aika kuluu yhtäkkiä vauhdilla, eivätkä peräkammarin unelmat tyydy enää pelkkään neittideittailuun. Ne haluavat tositoimiin. Jotkut niistä ovat vanhoja tuttujani, jotkut uudempia, kaikki kuitenkin äidilleen rakkaita vanhojapoikia ja -piikoja. Yksi niistä pääsikin jo hummaamaan tämän blogin muodossa, toinen opintojeni. Kolmas odottaa ja huhuilee tuvan ovelta, joko sitä työtä olisi? Ei vielä, Reino-kulta, odotellaan. Etkä tilaa sitä viagraa.

Toisenlainen jokimaisema

Se on kuulkaa terassikausi nyt auki! Lee-joki tässä sitten vähän vuolaampana kuin aikaisemmissa kuvissa.

Hillwalking

Kävimme tänään vaeltamassa vanhimman poikani ja muutaman kaverin kanssa luonnonpuistossa nimeltä Gougane Barra.
Järven keskellä olevaan kirkkoon mahtuu vain noin 30 ihmistä kerrallaan. Pihamaalla sijaitsee myös ikivanha pyhä kaivo, joka on todennäköisesti peräisin jo kelttien aikakaudelta. Moni vanha pyhiinvaelluspaikka onkin pakanaista alkuperää, varhaiset kristityt vain nimesivät ne uudelleen.

Kamat valmiina,kohta lähdetään kiipeämään.Vaelluskengät ovat muuten Liiterin parasta A-ryhmää (15 euroa), eikä ole ollut valittamista. Joskus näköjään halvallakin saa hyvää.

Irlannissa lampaisiin kirjaimellisesti törmäilee vähän joka puolella. Vuorilla niitä pyörii myös autoteillä iloisen piittaamattomina mahdollisesti aiheuttamistaan vaaratilanteista. Näimme myös muutaman ihan pikimustan ja suloisen vastasyntyneen karitsan, jotka valitettavasti olivat paparazzikammoisia ja karkasivat jonnekin.

Evästä pitää olla.

Corkin läpi virtaava mahtava Lee -joki on näin vaatimaton ylhäällä vuoristossa. Kohta, kunhan särkevät jalkani toipuvat jonkinlaiseen kävelykuntoon, lähden Corkin kaupunkiin Corkin suomalaisten kuukausittaiseen tapaamiseen, samaisen joen rannalle terassille istuksimaan. Gougane Barra sijaitsee An Gaeltacht, eli siis iirinkielisellä alueella, jossa paikannimetkin ovat vain ja ainoastaan iiriksi. An Laoi on siis Lee. Taitaapi muuten meillä olla tänä iltaa siiderikauden avajaiset An Laoin rantaterassailla. Slainte, siis!

Rouva Google

Pienten lasten äidit, asuuko teidänkin päässänne pieni google?
Kävelylenkki lasten kanssa on nimittäin rankkaa puuhaa. Ei se liikunta, vaan se oheistoiminta. "Äiti, voiko kukista tehdä keijuille vaatteita?" "Äiti, miksi amerikkalaiset tappoivat Bin Ladenin?" "Äiti, miten hävittäjät pystyvät laskeutumaan lentotukialukselle?" Äiti, miten sähkö menee metron moottoriin?" "Äiti, syntyykö karitsoja vain keväisin?" "Äiti, missä sinisiä nostureita ja traktoreita tehdään?" "Äiti, mistä raha tulee?" "Äiti, minusta olisi hyvä, jos ei keksittäisi enää ikinä uusia aseita, eikö niin?" 45 minuuttia kysymystulvaa, kun kolme paria kirkkaita silmiä katsoo minua odottavasti. Kävelylenkit ovat meillä sellaisia hetkiä, jolloin kaikki mahdollinen on vapaata riistaa pohdittavaksi, myös synkät aiheet.

Miten selittää koko maailma pienelle mielelle sopivalla tavalla? Uutisotsikot kaupoissa huutavat maailman pahuutta ja epäreiluutta. On terroristeja (Äiti, miksi joku haluaa tappaa toisia ihmisiä?), on murhaajia, raiskaajia, pedofiilejä, köyhyyttä, nälkää, lamaa (Äiti, miksi tuo kauppa meni konkurssiin? Mikä on konkurssi? Miten sinne mennään? Mennänkö sinne niinkuin mennään naimisiin?).

Pieninä palasina yritän tätä maailmaa selittää, vaikken itsekään tiedä vastauksia niihin pahimpiin kysymyksiin. Enkä aina jaksa olla teologi-filosofi-kasvatustieteilijä-sosiologi. En jaksaisi miettiä.
Onneksi lasten maailma on silti vielä täynnä perhosia, keijuja ja sinisiä traktoreita. On niin paljon kaunista ja hyvää ja lapsilla on kyky nähdä ne kaikki. Lapsille maailma on tässä ja nyt ja se on ihmeellinen ja uusi. Kaikki on tehty kyseenalaistettavaksi ja ihmeteltäväksi, äidiltä voi kysyä ja äiti vastaa luotettavasti kuin hakukone. Siksi lapset ovatkin niin ihana valonsäde aikuisten kyynisessä maailmassa, koska he tarjoavat aivan uskomattomia näkökulmia aikuisen mielestä itsestäänselviin aiheisiin. Jos sinulla on mielipide jostain ennen äidiksi tuloa, varustaudu hyvissä ajoin perustelemaan se ja pohtimaan koko homma alusta lähtien uusiksi. Lapset eivät luovuta, ennenkuin saavat tyydyttävän vastauksen ja todennäköisesti kysyvät silti lisää.

Lapset ovat lahja maailmalle. Anteeksi klisee, mutta se on kaunis klisee ja ihan syystä. Kyseenalaistajia ja ajattelijoita tämä maailma nimenomaan tarvitsee.
Pidetään lahjasta huolta.

Nyt justiinsa en kyllä pysty muuhun kuin syömään suklaata läppärin ääressä ja lepäämään vähäsen. Olen henkisesti hengästynyt hakukone.

Ähky

Tällaisia ovat irkkupääsiäismunat. Pahvipaketeissa, kamalan kokoisia, eikä mitään ylläreitä sisällä, plääh! Munan mukana tulee aina lisäksi pari, kolme suklaapatukkaa, joten aikamoinen määrä mässyä pitäisi tässä vielä saada syötyä. Munia tuli taas kerran joka kummilta ja kaimalta, joten urakka on armoton. Vyötärönauha pyytää jo eutanasiaa.

En pidä Cadburyn "suklaasta" lainkaan, mielestäni se on karmeaa, ikenissä natisevaa, muovinmakuista esanssimömmöä, joka ei ole suklaata nähnytkään. Puistattavaa. Hrr. Jos tunnustan tämän (kauniimmin sanankääntein tietenkin) irlantilaisille kavereilleni, he katsovat minua silmät yllätyksestä suurina ja aidosti täysin pöllämystyneinä. Heidän mielestään nimittäin Cadburyn suklaa on aivan ihanaa ja tottakai maailman parasta, koska se maistuu lapsuudelle. Niinhän se menee. Välillä maku tuleekin jostain ihan muualta kuin kielenpään aistimuksista.

Tiedän tunteen hyvin. Kunpa voisikin vielä joskus pyöräillä kiskalle ostamaan vadelmaveneitä ja sieninameja viidelläkymmenellä mummonpennillä.Minun muistoni maistuvat irtokarkeille ja irtokarkit muistoille.
Avaan nyt lasten kanssa vadelmaveneen puutteessa Colin The Perhosentoukan, koska se on kuitenkin Marks & Spencerin laatusuklaata ja sehän sitäpaitsi selvästi hymyilee minulle jotenkin sillain viekoittelevasti. Rankkaa työtä tämä mässääminen, mutta jonkun on uljaasti uhrauduttava.